Siirry sisältöön

Kaikki ovat marjoja ja hedelmiä syöneet, mutta miltäs kukat maistuvat? Hedelmät ilmestyvät kukkien tilalle, kun tarpeeksi odottaa, mutta ehkä sinulla ei ole aikaa odottaa juuri silloin, kun kasvi tulee vastaan, tai kenties haluat kokeilla kukkaisampaa makuelämystä.

 

Kannusruoho

 

Monen talon seinustalla kasvaa kannusruoho eli keltakannusruoho (Linaria vulgaris). Onpa sitä joku kutsunut myös nimellä kukonkannusruoho. Kukan pitkässä ja kapeassa kannuksessa on mesiaarre, johon vain jotkin hyönteislajit pääsevät käsiksi. Kukan voi syödä kokonaan tai sitten voi erikseen imaista karkkina kannuksen, jolloin pikkiriikkinen määrä makeaa mettä maistuu selvemmin kuin koko kukan popsinnassa.

 

Kannusruoho
Kannusruoho osaa kyllä hämätä. Näyttää ihan naamakukkaiselta tai ehkä huulikukkaiselta, eikö vain? Naamakukkaisiin se olikin aiemmin luokiteltu, mutta nykyään kannusruoho luokitellaan ratamokasveihin (Plantaginaceae). (Otso: Oulu, Kaijonharju, tienvarsi)

 

Orvokit

 

Keto-orvokki (Viola tricolor) ja pelto-orvokki (Viola arvensis) ovat yleisiä. Kummassakin on viisi terälehteä, mutta pelto-orvokin kukka on yleensä pienempi ja pelto-orvokilla verholehdet (ne vihreät siinä terälehtien ympärillä) ovat vähintään yhtä pitkiä kuin terälehdet. Keto-orvokilla verholehdet jäävät lyhemmiksi kuin terälehdet.

Keto-orvokin latinankielinen nimi viittaa kolmivärisyyteen: sen kukassa näkyvät usein selvästi erottuvina violetti, keltainen ja valkoinen, mutta joskus mukana on vain osa näistä väreistä. Pelto-orvokin kukissa puolestaan on valkoista-kermanvalkoista ja keltaista (joskus oranssiin vivahtavaa), ja pelto-orvokin kukat ovat keskimäärin selvästi pienempiä kuin keto-orvokilla. Sinipunertava värisävy kukissa ei kuitenkaan ole poissuljettu mahdollisuus pelto-orvokilla.

Stereotyyppinen kasvupaikka keto-orvokille on kallion päällä. Se on kuivien paikkojen kasvi. Kukan makua on kuvailtu vaikka millä adjektiiveilla: kitkerä, mausteinen, vaniljainen, kirpeähkö, hieno, miedohko… Pelto-orvokkia löytyy monenlaisilta pihamailta ja pellonreunoilta, ja maultaan se on harvemmin kehuttu mutta ihan kelpo välipala ohimennen.

 

Tarhaorvokki
Miltei keto-orvokki. Kuvassa on oikeasti tarhaorvokki (Viola × wittrockiana), joka on viljelty risteytys keto-orvokista ja muista orvokkilajeista. Tarhaorvokin kukkia voi syödä, ja varsin koristeellisena tämä kukka sopii näyttävyyden lisääjäksi moniin pöydän antimiin kuten leivoksiin. Kukka on tyypillisesti vielä isompi kuin keto-orvokilla. Väri vaihtelee laajalla skaalalla. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pelto-orvokki
Pelto-orvokki on pihojen yleinen ja helposti tunnistettava pienikukkainen keltavalkea orvokki, joskin laji saattaa joskus mennä sekaisin keto-orvokin kanssa tunnistuksessa. Kuten keto-orvokillakin, pelto-orvokin lehdet ovat nyhälaitaisia ja korvakkeellisia. Kuvassa näkyy erottava tuntomerkki: verholehdet ovat selvästi pidemmät kuin terälehdet, siis ehto "verholehdet vähintään yhtä pitkiä kuin terälehdet" toteutuu. Pelto-orvokin kukka on 5-15 mm leveä. (Otso: Oulu, Hietasaari, satama)

 

Apilat

 

Mietoa teetä saa valkoapilan (Trifolium repens) kukista. Ne voi käyttää teeksi tuoreina tai kuivattuina. Kukat voi popsia myös sellaisenaan: maku ja suutuntuma ovat varsin miellyttävät. Myös puna-apilan (Trifolium pratense) ja alsikeapilan (Trifolium hybridum) kukkia voi syödä. Niiden suutuntuma on hieman puisempi ja vahvemman makuinen kuin valkoapilan.

 

Alsikeapila
Alsikeapila. Sen erottaa puna-apilasta mm. kuviottomien lehtiensä avulla ja valkoapilasta mm. hieman haarovan kasvutapansa avulla (valkoapilan varsi on maanmyötäinen ja siitä nousevat pystyt osat eivät haaro). Tosin kuviottomuus ei ole mikään varma tuntomerkki, koska puna-apilankaan lehdissä ei aina ole vaaleaa kuviota. Kuvassa kuviottomien lehtien taustalla näyttäisi olevan myös pieniä vaalealla kuvioituja lehtiä, hmm... Puna-apilassa kukinnon tyvellä on melko näkyvät tukilehdet ryhmittyneinä tavalla, jota oppaissa kuvataan usein sanalla "suojusmaisesti". Alsikeapilan tukilehdet sen sijaan ovat kukintoperiä lyhemmät, siis niin lyhyet, että niitä yleensä ei helposti huomaakaan. Alsikeapilan kukissa näkyy valkoista, punaista ja erilaisia välimuotoja, joita voisi kuvailla vaikkapa vaaleanpunaisen kirjaviksi. (Otso: Tampere, Kaleva, tienvarsi)

 

Puna-apila
Puna-apila. Puna-apilan väri on nimen mukaisesti yleensä punainen, mutta lähes tai täysin valkoistakin muunnosta löytyy joskus. Kukinto on suurempi kuin alsikeapilalla: puna-apilan kukinto on yleensä yli 12 mm pitkä, alsikeapilan yleensä enintään 12 mm pitkä. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, tienvarsi)

 

Puna-apilaa muistuttaa melkoisesti metsäapila (Trifolium medium). Metsäapilan lehdet ovat yleensä kuviottomia ja muodoltaan ne ovat puna-apilaan verrattuina kapeampia ja pitkänomaisempia: lehtien muodostama kokonaisuus on siro ja symmetrisellä tavalla jotenkin arvokkaan näköinen. Metsäapila pitää valoisista, metsäisistä kasvupaikoista. Kukat ovat kauniin punaiset, mutta niiden mausta ei itselläni ole kokemuksia.

 

Metsätähti

 

Metsätähti (Trientalis europaea) on käytännössä mauton mutta symmetrisen nätti ja myrkytön, joten sitähän voi käyttää vaikka maultaan neutraalina koristeena jälkiruoka-annoksissa.

 

Metsätähti
Metsätähden terälehdet muodostavat jännän, yleensä 7-jakoisen symmetrian. (Otso: Oulu, Linnanmaa, tienvarsimetsikkö)

 

Marjojen kukat

 

Mesimarjan (Rubus arcticus) kukassa on hienostunut ja mieto maku. Lakka eli hilla (Rubus chamaemorus) ja mustikka eli kangasmustikka (Vaccinium myrtillus) ovat muita esimerkkejä tunnettujen marjojen syötävistä kukista.

Itse kyllä annan mieluiten näiden lajien kukkien kypsyä marjoiksi asti. Erikoisuutena näitä voin silloin tällöin napata kukkamuodossakin, kun niitä vastaan tulee sopivana aikana vuodesta. Mustikankukista saa kuulemma OK-tason teetä, en ole itse kokeillut.

Ruusukasvien heimossa (Rosaceae) on monta marjakasvia: edellä mainittujen mesimarjan ja hillan lisäksi esimerkiksi metsäruusu (Rosa cinnamomea), jonka marjojakin voi poimia C-vitamiinia saadakseen. Ruusun terälehtiä voi esimerkiksi sokeroida tai hillota, ja ne maistuvat yllättäen ruusulle. Kukkakaupan ruusujen kukat kannattaa jättää syömättä, koska niissä on todennäköisesti lisättyjä myrkkyjä.

 

Mustikan kukka
Mustikan kukka. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Lakan kukka
Lakan eli hillan kukka. Hillalla on joidenkin tunnistusoppaiden mukaan viisi tai jopa kuusi terälehteä, mutta tällaisia neljän terälehden esimerkkejäkin löytyy. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Puolukka
Puolukan kukkia. (Otso: Oulu, Linnanmaa, metsikkö)

 

Käenkaali (ketunleipä)

 

Käenkaalin eli ketunleivän (Oxalis acetosella) kukka on miedompi kuin lehdet, jotka ovat tunnettuja metsän kirpeänä pikkunaposteltavana. Valkoista ja violettia yhdistelevä kukka on myös sangen sievä, joten sitä voi käyttää ruokien somisteena. Nimestään huolimatta käenkaali ei kuulu ristikukkaisten heimoon (johon kaali kuuluu). Käenkaali kuuluu käenkaalikasvien heimoon (Oxalidaceae).

 

Käenkaali eli ketunleipä
Käenkaali (ketunleipä) tällä kertaa ilman kukkia. Äkkisilmäyksellä voisi ensin luulla apilaksi, mutta lehdyköiden muoto on kolmikulmaisempi ja kasvupaikat metsäisempiä. Usein apilan lehdissä on myös vaaleaa kuviointia, joka puuttuu käenkaalilta. Kuvassa näkyy käenkaalin lisäksi myös oravanmarjan (Maianthemum bifolium) lehtiä. Tämä lajiyhdistelmä on antanut jopa nimen tietylle metsätyypille: käenkaali-oravanmarjatyypin lehto. (Otso: Evijärvi, metsä)

 

Käenkaali
Käenkaalin terälehdet ovat valkoisia ja niissä on sinipunaisia suonia. (Otso: Kalajoki, Siiponjokivarsi)

 

Käenkaali
Käenkaalin lehdet ovat usein taipuneina alaspäin. Lehdet ovat hyvin ohuet, ja kasvi suojautuu mm. kuivumiselta ja rankkasateelta painamalla lehtensä alas. Tässä kuvassa lehdet eivät ole aivan ala-asennossa, jossa niiden pinnat olisivat toisiaan vasten minimoiden kosteutta haihduttavan pinta-alan. Kuvassa näkyy myös kukka verholehtien puolelta. Verholehtiä on viisi. (Otso: Kalajoki, Siiponjokivarsi)

 

Kissankello

 

Kissankello (Campanula rotundifolia) on kovin nätti ja syötävä. Syöminen on huoletonta, sillä myös näköislajit kuten harakankello (Campanula patula) ovat myrkyttömiä.

 

Kissankello
Kissankellon lehdet eivät ensin näytä pyöreiltä, vaikka "rotundifolia" tarkoittaa pyöreälehtistä. Todennäköisesti ensin huomio nimittäin kiinnittyy varsilehtiin eikä lähellä maan pintaa oleviin tyvilehtiin. Tyvilehdet ovat kissankellolla pyöreähköjä, usein munuaismaisia. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Voikukka

 

Voikukka (Taraxacum spp., lukuisia lähes toistensa näköisiä lajeja) ei kuulu Otson suosikkehin syöntikukkana, vaikka saman kasvin lehdet maistuvatkin salaatissa. Hannaa taas miellyttää sen mieto maku, kun karvasta makua antavat vihreät suojuslehdet nyppii pois. Jos omaan makuusi voikukan kukinnot sopivat, niin tässäpä on runsas ja helposti löydettävä keltainen raaka-aine vaikka mihin. Nuppuja voi käyttää eräänlaisina kotimaisina kapriksina. Kukinnoista tehtävä voikukkaviini on hienostuneen makuista. Viinin teossa ei tarvitse erikseen lisätä hiivaa, vaan se löytyy luonnostaan kukkien pinnalta.

 

Syreeni

 

Pihasyreeni eli syreeni (Syringa vulgaris) sopii hienoine aromeineen monenlaisten tarjoilujen kukkamaustamiseen. Myös juomiin se käy: voit tehdä vaikka viileää syreeninkukkavettä tai kuumaa syreeninkukkateetä.

 

Lähteet

 

Mistä lajeista Kalliossa asuva partahipsteri aloittaisi kasviharrastuksensa? Tai Saksan maaseudulla asuva Jürgen? Tässä kirjoituksessa perehdymme nimipariin: humala ja maahumala. Nimien lisäksi muuta yhteistä näillä kasveilla ei ole kuin käyttö oluen maustamisessa. (Salko)humala (Humulus lupulus) kuuluu heimoltaan hamppukasveihin (Cannabaceae), kun taas maahumala (Glechoma hederacea) kuuluu huulikukkaiskasveihin (Lamiaceae).

Molempia on käytetty lääkitsemistarkoituksiin perinnekäytössä, mutta maahumalan haluan tuoda esiin miellyttävänä mausteena, jota pihapiireistä usein löytää.

 

Humala (salkohumala)

 

humala
Salkohumala kasvaa luonnonvaraisenakin. Viljelty humala on yleensä tarkoitusta varten tehdyn humalasalon ympärillä, luonnossa usein puun rungon ympärillä. Varren kiertosuunta kiipeilytelineessä on ylhäältä katsoen myötäpäivään. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

humalan lehtiä
Humalassa on monimuotoisia lehtiä. Isot lehdet ovat sormihalkoisia 5-halkoisesti, mutta pienemmät eli nuoremmat lehdet voivat olla jopa ehyitä (ei-sormihalkoisia). Varsi on nelisärmäinen. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu)

 

humalan emikukinto ("käpy")
Kuivatusta humalan emikukinnosta (“kävyistä”) tehdään rohdosta, ja kukintoja käytetään sellaisenaan, teenä, sekä uutteena ja tinktuuran valmistukseen. Tässä kuvassa näkyvä kukinto on jo aika vanha, kuva on otettu syyskuun lopulla Oulun korkeudella. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu)

 

Perinteeseen perustuvia käyttöaiheita ovat HerbalBasen mukaan mm. ADHD, hyperlipidemia, ihon haavaumat, jännityspäänsärky, levottomuuus, stressin helpotus ja unensaantiongelmat. Humalankukkarohdos sisältää pieniä määriä hopeiini-nimistä flavonoidia, joka on potentti kasviestrogeeni. Näin ollen HerbalBase ei suosittele tätä rohdosta lisääntymisiässä oleville naisille eikä etenkään raskaana oleville. Humalan yksi käyttötarkoitus on myös eräiden lähteiden mukaan miesten sukupuolivietin heikentäminen.

Vanhassa Suomen farmakopean rohdokset -kirjassa (s. 54) humalan emikukinnot kehotetaan keräämään syksyllä, kuivaamaan ja ravistelemaan seulalla, jotta sikiäimen pinnan ja suomujen tyven keltaiset eritekarvat varisevat pois. Tätä eritekarvoista tehtyä rohdosta (lupulinum) on käytetty rauhoittavana lääkkeenä. Rauhoittava ja unensaantia edesauttava vaikutus saadaan T. Rautavaaran (s. 25-26) mukaan myös laittamalla kourallinen humalia (“käpyjä”) tyynyn sisään, jolloin haihtuvat eteeriset öljyt antavat luonnollisen unen ilman sivuvaikutuksia. En ole tätä keinoa kokeillut, mutta hieman epäilen, että inhalaatio antaisi saman efektin kuin sisäinen nauttiminen. Humalan käpyjen karvauden takia sitä on käytetty ruokahalun herättäjänä ja ruoansulatusta edistävänä rohtona. Samaa karvautta kasvilla saatiin oluen panemisessa, minkä takia humalasalko oli hyvin yleinen näky puutarhoissa ruotsinvallan aikaan. Humala myös estää olutta pilaantumasta ja kirkastaa sen. Nykyään humalarohtoa käytetään kasviestrogeeninsa vuoksi luonnonmukaisessa vaihdevuosivaivojen hoidossa. Kysy apteekista.

Gastronominen vinkki: kokeile humalan keväisiä nuoria versoja parsan korvikkeena. Itseltä tämä kokeilu on vielä tekemättä lähiympäristön humalattomuuden takia, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä humala-apajista. Yle uutisoi olutharrastajasta, joka löysi Espoosta humalaesiintymän ja otti sieltä humalaa viljelyyn puutarhaansa. Sadon saantia täytyy odotella muutama vuosi, koska aivan nuori humala ei tuota satoa.

Tämä ennen kauppayrtiksi luokiteltu kasvi on nykyään Eviran elintarvikekäyttölistalla statuksella “ei uuselintarvike”. Sitä saa siis yhäkin myydä elintarvikkeeksi.

Eikö ole hieman outoa, että suomalaisen sanotaan olevan humalassa, kun oikeasti hän on alkoholissa? Ylen Aristoteleen kantapää -radio-ohjelman jaksossa syyskuulta 2018 käsitellään kysymystä, miksi humala tarkoittaa suomen kielellä sekä kasvia että olotilaa. Äänitteellä olutjutustelu alkaa noin kohdasta 01:40 ja humala-aiheinen pohdinta alkaa noin kohdasta 03:30.

 

Maahumala

 

Maahumala on helppo tunnistaa eikä se tuntomerkeiltään sekoitu kovin kärkkäästi muihin lajeihin. Muista maamme huulikukkaisistakin se eroaa ulkonäöltään. Pääsin kuvaamaan kesäkuussa Solekko lähteä -vaellusbloggaajan kameralla Ranualla muun muassa maahumalaa. Vaelluksellakin on kiva höystää kuivamuonia luonnon vihreillä, varsinkin kun näitä ilmaisia mausteita ei tarvitse kantaa mukanaan.

 

maahumala
Maahumala rönsyää maanmyötäisesti jopa metrin mittaisena. Pihan maahumalakasvusto voi olla yhtä samaa kasviyksilöä. (Hanna: Ranua, Portimo, pihapiiri)

 

maahumala
Maahumalan lehdet ovat munuaisenmuotoiset ja pareittain. Lehden reunassa on isot nyhät. Nyhälaitaisuus tarkoittaa, että lehden reunassa on pyöreähköä toistuvaa kuviointia, joka tuo mieleen piparkakun reunan. (Tuomo Härkönen, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

maahumalan kukka
Maahumala kuuluu huulikukkaisiin. Kukan väri on sinipunainen. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Makustellessani kuivattua maahumalaa makutestissä aromi oli raikkaan mausteinen, timjaminen ja jälkimaultaan poron kuivalihamainen. Huippukokki J. Toivanen (s. 123) kuvailee tätä makua maanläheiseksi ja kevyen lantaiseksi.

Sitten pääsemme taas farmakologian ja toksikologian hienoon maailmaan! HUS:n kasviluettelo sanoo maahumalasta: “Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Ensiksi täytyy mainita, että maahumalassa on paljon hyviä aineita, joiden takia sitä on käytetty monipuolisesti eri vaivoihin, mm. limanirroitukseen keuhkoista. Maahumala sisältää kuitenkin terpeenirikasta eteeristä öljyä, jonka ainesosat saattavat ärsyttää mahasuolikanavaa ja munuaisia. Yksi öljyn ainesosista on maksatoksinen pulegoni, jota on myös puolanmintussa ja kamferissa (Wikipedia). Maahumalan sisältämää pinokamfonia on joskus pidetty hermomyrkkynä (S. Piippo s. 92-94). En kuitenkaan näe ongelmaa maustekäytössä.

Tässähän pitää ymmärtää, että annos tekee myrkyn. Kilo kaneliakin on myrkyllistä kerralla nautittuna, mutta kohtuukäyttö joulupipareissa ei vielä tuhoa maksaa.

 

Loppupäätelmät

Noudata lakia

Tiesithän, että voimassaoleva Suomen lainsäädäntö (vuodelta 1734) vaatii jokaiseen taloon 200 humalasalkoa sakon uhalla? Tämä määräys on osa rakennuskaarta, 7. Luku, 1-3 § ("Miten humalisto on istutettava ja kunnossa pidettävä").

 

Suuri humalasalaliitto?

Koska humalalla on sedatiivisia ja miehen sukupuoliviettiä vähentäviä vaikutuksia, ei ole ihmekään, että kaikista mahdollisista kasveista juuri humala valittiin vuosisatoja sitten oluen mausteeksi. Eihän mikään muu kasvi tarjonnut luterilaisen yhteiskunnan moraalinvartijoille niin tehokasta työkalupakettia: mies ottaa kuppia päästäkseen tunnelmiin puusavotan jälkeen, mutta ennen kuin sopimaton riehuminen ja siveettömät lähestymiset pääsevät kunnolla käyntiin, oluen sisältämä erikoisainesosa rauhoittaa irstailunhaluisen juoppolallin ja yhteiskuntarauha säilyy. Todisteena miestenvastaisesta suunnitelmasta on myös edellä mainittu humalan sisältämä hopeiini (eräs kasviestrogeeni).

Eipä nykyään suositella kolmiolääkkeiden ja alkoholin yhteiskäyttöä, mutta niin sitä vain on laitettu sedatiivista yrttiä alkoholijuomaan ja tehty tästä käytännöstä vielä teollisuusstandardi. Oluen voisi maustaa monillakin yrteillä aivan ilman humalan käyttöä, esimerkiksi suomyrttiä (Myrica gale), raatetta (Menyanthes trifoliata) ja siankärsämöä (Achillea millefolium) on käytetty. Haluaisimme kyllä maistaa raatteella maustettua olutta. Kotiolutharrastajien keskustelupalstalla törmäsimme kiintoisaan keskusteluun kasvikokeiluista oluen maustamisessa. Keskiajalla ainesosiltaan vaihteleva yrttiseos nimeltä “gruit” (kirjoitusasu myös esim. “gruut”) oli Euroopassa suosittu oluen ainesosa. Kuitenkin vallanpitäjien kontrollinhalu voitti kaikki muut perusteet olutmausteiden valinnassa, ja sen takia noudatamme yllä mainittua lakia edelleen.

Varoitus. Tämä blogipostaus on kirjoitettu humalapitoisten kasvijuomien vaikutuksen alaisena.

 

Lähteet

 

  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Piippo S.: Suomen luonnon lääkekasvit. Tammi, 2018.
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 28.9.2018.
  • Toivanen J.: Viettelevät villiyrtit. Bookwell Oy, 2013.

 

 

“Putkikasvit” on epävirallinen nimitys kasviheimolle nimeltä sarjakukkaiset (Apiaceae). Tai, koska kyseessä on epävirallinen nimi, sillä usein tarkoitetaan vain niitä sarjakukkaisia, joiden nimi päättyy “putki” tai jotka näyttävät suunnilleen koiranputkelta. Useimmat ihmiset eivät siis mainitse porkkanaa tai tilliä, jos heidän pitäisi luetella “putkikasveja”, vaikka porkkana ja tillikin kuuluvat sarjakukkaisten heimoon. Englanninkielisille toki porkkana tulee mieleen ensimmäisten lajien joukossa, Apiaceae-heimo kun on englanniksi the carrot family.

Ethän sekoita “putkikasvien” nimitystä putkilokasveihin! Putkilokasvit on virallinen suomenkielinen nimi kasvikunnan erittäin laajalle alakunnalle Tracheobionta, johon nykykäsityksen mukaan kuuluvat kaikki muut kasvit paitsi sammalet. Niinpä esimerkiksi mänty ja kissankello ovat putkilokasveja, vaikka kumpikaan näistä ei ole “putkikasvi”. Tietysti kaikki sarjakukkaiset eli “putkikasvit” kyllä kuuluvat myös putkilokasveihin… Nimiasia lienee nyt kunnossa, joten eteenpäin!

Suomen luonnon varmasti tunnetuin sarjakukkaiskasvi on koiranputki, joka on syötävä, mutta sarjakukkaisiin kuuluu monia herkullisempia ja lääkinnällisesti tärkeämpiä kasveja.

Sarjakukkaisten tunnistamisessa on hyvä ymmärtää suojuslehtien eli lyhyesti suojuksien merkitys. Kerrannaissarjaksi kutsutussa kukinnossa kukat ovat ryhmittyneet pikkusarjoiksi, jotka puolestaan ovat ryhmittyneet pääsarjaksi. Suojuslehdet näkyvät lajikohtaisesti joko pääsarjojen tyvellä, pikkusarjojen tyvellä, molemmissa tai ei kummissakaan sarjoissa. Tiettyjen suojuslehtien puuttuminen ei tietenkään ole täysin sokeasti seurattava tuntomerkki: mitä jos lehdet ovat tässä kasviyksilössä tai yksilön osassa vain pudonneet pois?

Hedelmätuntomerkit ovat erinomaisia keinoja eri sarjakukkaislajien poissulkemiseen tunnistuksessa, sillä sarjakukkaisten hedelmillä on usein selkeä, tietylle lajille tai ainakin suppealle lajien joukolle tunnusomainen muoto. Valitettavasti hedelmät ovat näkyvissä vasta melko vanhoissa kasveissa, kun taas syötävät osat ovat tyypillisesti parhaimmillaan nuorissa kasviyksilöissä.

Tunnistusoppaita lukiessa kannattaa ymmärtää, mitä “sileä” tarkoittaa, kun puhutaan sarjakukkaisten kasvien varsista. Jos katsot kasveja tarkkaan, näet “sileävartisten” sarjakukkaisten varsissa pitkittäisiä viivoja, joita voisi varsinkin pelkällä näköaistilla luulla “särmiksi”. Varsi on kuitenkin (kasvioppaiden tarkoittamalla tavalla) sileä: vain hyvin pientä epätasaisuutta tuntuu sormiin niiden viivojen kohdalla. Tällaiset yksityiskohdat ovat omiaan aiheuttamaan pohdintaa, kun aloitteleva tunnistaja ei ole varma tuntomerkkien ilmenemismuodosta todellisuuden kasveissa. Hyvä keino opetteluun voi olla yleisten kasvilajien katselu ja tunnustelu sormin: sopiva lajipari voisi olla koiranputki (särmäinen) ja karhunputki (sileä).

Sileiden ja särmikkäiden varsien maailmassa on lisäksi hyvä huomioida, että kasvin haarat voivat olla särmikkäämpiä kuin varsi. Sileävartisen maineessa olevalla kasvilla voi siis olla hyvinkin särmikkään näköisiä haaroja.

Varoituksen sana: monet sarjakukkaiset ovat myrkyllisiä. Esimerkiksi myrkkykeiso on tappanut lukuisia ihmisiä historian saatossa.

Viime vuosisadan Suomen farmakopean rohdokset -kirjasta (s. 41, 57-58) sarjakukkaisten heimosta nostettakoon väinönputki (radix angelicae) ja kumina (aetheroleum carvi tai fructus carvi). Homaathan, että nämä suluissa olevat rohdosnimet eivät ole kasvilajien viralliset latinankieliset nimet, vaan tarkoittavat väinönputken juurta ja kuminan eteeristä öljyä ja hedelmää. Lisäksi samaisesta kirjasta (s. 62) löytyy rohdos radix levistici, eli lipstikan juuri. Näille rohdoksille on nykyään tunnustettu perinnekäyttö.

 

Väinönputki eli tuttavallisemmin väiski

 

Hanna tutustui väinönputkeen (Angelica archangelica) ensimmäistä kertaa viime syksynä Rovaniemen Narkauksen kylässä, jonne hän pääsi juuren pesijän hommiin. Narkauksen väinönputkia viljelee kansanparantajan perillinen Katja Misikangas. Tämä pohjoisen superrohto vietteli aromaattisella tuoksullaan ja maullaan. Lehteä ja vartta on käytetty vihanneksena saamelaisten, islantilaisten ja norjalaisten keskuudessa. Juuri on niin jytyä tavaraa, että sitä käytetään rohdoksena. Siemenestä löytyy myös samaa makua, ja niitä onkin mukava pureskella siltään.

Rohto-ominaisuudet:

Biokemistin näkökulmasta väinönputken juuren eteerisestä öljystä on kaasukromatografisesti kyetty tunnistamaan lähes 200 eri yhdistettä. Rohdon tutkiminen on jo tämän takia vaikeaa, sillä yhdessä tieteellisessä tutkimuksessa ei voida ottaa huomioon kovin montaa muuttujaa. Yhdisteiden pitoisuudet vaihtelevat uutoksissa mm. kasvupaikan ja kasvuolosuhteiden mukaan. On siinä työnsarkaa, jos 200 yhdisteestä halutaan tietää ne vaikuttavat ainesosat vaikka immuunipuolustuksen nostatuksessa.

Väinönputkella ei ole näyttöön perustuvia käyttöaiheita, eikä laadukkaita kliinisiä tutkimuksia ole tehty. Perinteisesti näihin vaivoihin väinönputkea voi kokeilla:

  • Flunssan ensioireisiin, vastustuskykyä nostattamaan. Yskään ja käheyteen.
  • Kuukautiskipuun ja muita vatsakramppeja poistamaan: pureskele juuripalaa, tai ota juuriuutosta.
  • Ilmavaivoja ja ilmavaivakipuja poistamaan voi pureskella myös siemeniä.
  • Terveysportin tietokannan mukaan kasvia on käytetty myös dementian, ja koliikin hoitoon.

(Sankelo T. ja Siivari J. 2001-2003, Kress H. 2017)

Vasta-aiheet eli tilanteita, jolloin ei pidä käyttää väinönputkea terveysviranomaisten mukaan (Terveysportti.fi HerbalBase):

  • Teoriassa väinönputken sisältämät aineet voivat vaikuttaa verenhyytymiseen ja lisätä verenvuotoriskiä, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole. "Väinönputken käyttöä on kuitenkin syytä välttää potilailla, joilla on verenhyytymishäiriö (esim. hemofilia tai maksasairaus, joka vähentää hyytymistekijöiden synteesiä) tai potilailla, joita hoidetaan antikoagulanteilla tai antitromboottisilla lääkkeillä."
  • Kuten muitakaan rohdoksia, väinönputkea ei tule käyttää raskaana olevilla eikä imettävillä. Perinteisesti väinönputken on uskottu olevan abortteja aiheuttava rohdos, ja sen uskotaan vaikuttavan kuukautiskiertoon, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole.

Haittana voi ilmetä valotoksinen reaktio. (Terveysportti.fi HerbalBase)

Galambosin ja Roitton (2006) MTT:n julkaisun yhteenvedossa todetaan väinönputken osalta, että pohjoisessa kasvaneiden kantojen öljyjen laatu on parempi kuin eteläisten lajien. Tämä onkin loogista, sillä väinönputki on pohjoisesta etelään levinnyt kasvi. Tämän kasvin kohdalla pohjoisen yöttömät yöt ja viileät olosuhteet parantavat siis aromaattisten yhdisteiden pitoisuuksia.

Väinönputken juuristo
Väinönputken juuristo. Hiusjuurissa aromaattiset aineet ovat vahvimmillaan. (Susanna Vento: Rovaniemi, Narkaus, väinönputkiviljelmältä. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Miten löytää väinönputki luonnosta?

Lappia etelämpänä väiskiä tavataan vain satunnaisesti. Lapin-reissulla sitä voi bongata tunturien kosteissa ympäristöissä, kuten vesistöjen varrella. Tällöin on syytä kuitenkin osata erottaa väinönputki ja tappavan myrkyllinen myrkkykeiso, jota kuvailemme myöhemmin tässä postauksessa.

Väinönputkella on isot lehtitupet ja sileä, suurelta osin punertava (violetti, sinipunainen) varsi. Väinönputki muistuttaa melko lailla karhunputkea, joka myös kuvaillaan tässä postauksessa.

Väinönputken lehti
Väinönputken lehti, joka on 2-3x parilehdykkäinen ja lehtilavaltaan kolmiomainen, muistuttaa karhunputken lehteä. Eräs hyvä erottava tuntomerkki on, että väinönputken lehtiruoti on liereä, kun taas karhunputken (ja toki myös vuohenputken) lehtiruodissa on uurre. Liereys ei näy tästä kuvasta, vaan se täytyy tunnustella tai läpileikata. Lisäksi väinönputken päätölehdykkä on kolmiliuskainen (nuolet) vs. karhunputken liuskattomuus. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu.)

 

Väinönputken kukinto
Väinönputken kukinto, jossa hedelmät jo kehittyneet. Siemenet maistuvat muun kasvin tapaan tujulle kurkkupastillille. Varren väri on kauniin violetti. Kukat voivat olla valkoiset, mutta tyypillistä on vihertävä tai punertava yleissävy. (Susanna Vento: Rovaniemi, Narkaus, väinönputkiviljelmältä. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Karhunputki

 

Karhunputki (Angelica sylvestris) muistuttaa äkkiseltään paljon väiskiä, ja nämä kaksi ovatkin lähisukulaisia. Karhunputkeen törmää usein niityillä ja metsänreunoilla, ja tämän lähes 2-metriseksi kasvavan sarjakukkaisen bongaa loppukesästä kauempaakin. Ei heti uskoisi, että tämäkin hieman rujo kasvi on ilmaista ruokaa, eli ihan käypä syötävä. Karhunputkesta on käytetty versoja ja lehtiä (luontoportti.fi), joten se kannattaisi opetella tuntemaan nuorena. Juuria ja siemeniä on käytetty rohdoksi etupäässä vatsavaivoihin (Rautavaara s. 209).

Rohto-ominaisuudet ovat siis samankaltaiset kuin väinönputkellakin, mutta maku on ehkä miedompi – lieneekö teho myös miedompi(?). H. Kressin mukaan: "Karhunputki on aika samantapainen väinön kanssa. Länsimaissa käytetään iloisesti kaikkia Angelica-lajeja toistensa kaltaisina. Kiinalaiset väinöt (Angelica dahurica) ovat erilaisia, 'valmiiksi savustetun makuisia'. Oikein herkullisia ja kenties vaikutuksiltaan pehmeämpiä keholle." Hieman erilainen kiinalainen väinö on myös laji nimeltään Angelica sinensis. Wikipedian mukaan molemmat nämä "kiinanväinöt" ovat arvostettuja yrttejä kiinalaisessa lääkinnässä.

Makutestissä keskikesän raaka karhunputken juuri maistui miedolta, raikkaalta ja hieman mausteiselta. Ei ollut sellaista kitkerää sivumakua, jota olisi ennakkoluuloisesti voinut kuvitella villikasvin juuresta löytyvän. Syksyllä ylöskaivettu juuri maistui taas polttavan aromikkaalta. Syksyllä juuret ovatkin tehoaineiltaan parhaimmillaan, kun kesän tuotokset ovat sinne varastoituneet. Myös alkukeväästä juuria kannattaa kaiveilla rohdoksiin.

Karhunputken juuri
Karhunputken juuri. Juuri on alkusyksyyn mennessä kasvanut hyvän kokoiseksi. Makutestissä raaka juuri maistui sangen polttavalta. (Otso ja Hanna: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Karhunputken tuntomerkit:

Toisin kuin väiskillä, karhunputken lehtiruoti on uurteellinen: lehtiruodissa kulkee siis pituussuunnassa ura, jonka leveys voi olla vaikkapa pari millimetriä, toki kasvin koosta riippuen. Eräs tapa kuvailla tätä uurretta on, että jos lehtiruodin katkaisee poikittaissuunnassa, leikkauspinta on osapuilleen munuaisenmuotoinen. Lehtilapa on kolmiomainen ja 2-3x parilehdykkäinen. Varsi karhunputkella on sileä, siinä voi näkyä hiukan hienoa karvaa, ja varren väri on usein punertava-sinipunainen, toki vihreääkin varressa monesti näkyy. Varsi haaroo jonkin verran, mutta runsashaarainen tämä kasvi ei ole. Varren ja lehden yhtymäkohdassa on iso väljä lehtituppi, kuten väinönputkessakin.

Karhunputken lehti
Karhunputken lehtiruoti on uurteellinen, lehtilapa kolmiomainen ja 2-3x parilehdykkäinen. Varressa on usein tunnusomaista punertavaa sävyä. Punerrusta voi näkyä päävarren lisäksi (tai sijasta) varren sivuhaaroissa ja lehtiruodeissa, kuten tässä kuvassa. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Karhunputken lehtituppi
Karhunputken lehtituppi. Keskikesällä karhunputken lehtitupet ovat jopa pelottavan näköisiä... Varsi on sileä: siinä näkyy pitkittäisiä viiruja, mutta tuntumassa ei ole selkeitä särmiä, vaikka sormenpäihin tuntuukin pientä epätasaisuutta. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Karhunputki
Karhunputken juurakkoa alkusyksyllä. Tihkuva keltainen neste on juuren tavallista nestettä. (Otso: Pulkkila, tienvarsi)

 

Karhunputki
Poikkileikkaus samasta karhunputken juuresta. Usein juuren sisällä on muutamia pieniä lokeroita, mutta kuten kuvasta näkyy, kokonaisuus on erilainen kuin juurakkonsa lokeroisuudesta tunnetulla myrkkykeisolla. (Otso: Pulkkila, tienvarsi)

 

Karhunputki
Koko kasvi käytetään mahdollisuuksien mukaan, eikö niin? Karhunputken varsi toimii mainosti puhallusputkena. (Otso: Pulkkila, tienvarsi)

 

Myrkyllisiä sarjakukkaisia: myrkkykeiso, myrkkykatko ja hukanputki

 

Myrkkykeiso (Cicuta virosa) on varsin yleinen kosteiden paikkojen kasvi, ja se on erittäin myrkyllinen sisältäen kikutoksiinia. On siis tärkeää erottaa se koiranputkesta, karhunputkesta, väinönputkesta ja ylipäätään mistä tahansa kasvista, jota aiot syödä. Tuore kasvi ja erityisesti juuri ovat myrkyllisimpiä. Myrkytysoireita voi aiheuttaa jo kasvin imeminen. Myrkytysoireita ovat Wikipedian mukaan mm. suun ja nielun polttelu, ja suurella annoksella epilepsian kaltaiset oireet, sekä verensekaisen vaahdon tuleminen suusta.

 

Myrkkykeisokasvusto
Myrkkykeisokasvusto. Kuvassa kasvi on noin metrin mittainen. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison kukinto
Myrkkykeison kukinto altapäin kuvattuna. Pääsarjojen suojuslehdet puuttuvat, mutta pikkusarjoissa on suojuslehdet. Suojuslehdet ovat hyvin huomaamattomat (nuolet). Tämän kukinnon halkaisija on n. 10 cm. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison lehti
Myrkkykeisolla lehdykät ovat kapeansuikeita, teräväsahaisia, ja yleensä ne antavat “harvemman” vaikutelman kuin koiranputken melkoisen tiheän kokonaisuuden muodostavat lehdykät. Yliopistolla biologian assistentti sanoi, että myrkkykeison lehti on “luihun näköinen”, kuten kuvastakin näkyy. Varsi on sileä. Hedelmä on parimillinen, pyöreähkö ja pinnaltaan harjuinen. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison juurakko
Kun myrkkykeison juurakon leikkaa halki, näkyy myrkkykeison eräs erikoistuntomerkki: ontoista lokeroista koostuva juurakon sisäosa. Kuvassa näkyy myös varren sileys. Myrkkykeison juurakko voi tuoksua petollisen herkulliselta. Omassa hajukokeessamme jo ennen juurakon halkileikkaamista tuoksu toi mieleen raikkaan nauriin tai lantun. On ironista, että eräiden vaarallisten kasvien väitetty pahanhajuisuus on ollut kokemustemme mukaan vaikeaa havaita, kun taas tämän vaarallisen kasvin hyvänhajuisuus on ollut helppo havaita. (Otso)

 

Myrkkykeison hedelmät
Myrkkykeisolla on kauniita 2 mm leveitä lohkohedelmiä. (Otso)

 

Myrkkykatko (Conium maculatum) on varsin harvinainen. Emme ole tunnistaneet sitä villinä, mutta kasvitieteellisessä puutarhassa olemme sitä kuvanneet. Myrkkykatkoa tavataan joskus vanhojen asumusten lähellä, mihin sitä on kylvetty, sillä sen on ajateltu imevän myrkkyjä maasta… Varsi on sileä. Lehdet ovat eri tavalla liuskoittuneet kuin esimerkiksi koiranputkella.

Tunnistamisoppaissa myrkkykatkon tuntomerkeiksi mainitaan usein epämiellyttävä haju ja varren, varsinkin varren alaosan, ruskeanpunaiset täplät. Nämä molemmat tuntomerkit ovat valitettavasti hieman harhaanjohtavia. Pitkälläkään haistelulla en myrkkykatkosta aistinut tätä kuuluisaa pahaa hajua, en itse asiassa minkäänlaista hajua. Täplät puolestaan olivat paljon pienempiä ja pienemmässä osassa vartta kuin sanallisten kuvailujen perusteella voisi luulla. Tällaisiin helposti sanottuihin mutta vaikeasti käytännössä sovellettaviin tuntomerkkeihin ei siis kannata luottaa liikaa, varsinkaan, jos tunnistustehtävänä on erottaa myrkkykasvi syötäväksi aiotuista kasveista. Varteen liittyvä, täpliä parempi tuntomerkki myrkkykatkolla on sileys: toisin kuin esimerkiksi särmäinen koiranputken varsi, myrkkykatkon varsi on sileä. Ei sarjakukkaisten tunnistaminen näin helppoa ole! Mukulakirveli on hämäävän paljon saman oloinen kuin myrkkykatko.

 

Myrkkykatkon lehti
Lehtien muoto on nopealla silmäyksellä koiranputkimainen, mutta lehdyköiden yleismuoto on pyöreämpi. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon varsi
Varsi on myrkkykatkolla sileä ja lähteiden mukaan punaruskeiden täplien kirjoma erityisesti alhaalta, mutta suhtaudumme skeptisesti näiden täplien käyttöön tunnistuksessa. Erotuksena koiranputken varsi on särmikäs ja uurteinen. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon hedelmät
Myrkkykatkon hedelmissä on pitkittäisiä harjanteita, joiden päällä on kyhmyjä. Kukinnon pääsarjat ovat suojuslehdellisiä. Myös pikkusarjat ovat suojuslehdellisiä, mutta tässä kuvassa ne eivät näy kunnolla. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon hermomyrkkyä, koniinia, on Luontoportin mukaan etenkin kukkivissa ja hedelmiään kypsyttävissä versoissa sekä raaoissa hedelmissä. Myrkkykatko ei ole niin myrkyllinen kuin myrkkykeiso, mutta silläkin on historian saatossa murhattu ihmisiä. Jo pieni limakalvokosketus voi aiheuttaa suun polttelua ja pahoinvointia. Vakava myrkytys aiheuttaa jaloista alkavan halvaantumisen, joka etenee hitaasti kehoa ylöspäin halvaannuttaen lopulta hengityslihakset.

Hukanputki (Aethusa cynapium) on myös tappavan myrkyllinen ja ulkonäöltään petollisen lähellä koiranputkea sekä mm. persiljaa. Englanniksi hukanputki onkin sopivasti nimetty: fool's parsley. Esimerkiksi hukanputken lehti voi käytännössä näyttää nopealla vilkaisulla koiranputken lehdeltä. Onneksi hukanputki on harvinainen. Se kasvaa koiranputken kasvupaikoilla. Hukanputken kasvualueet painottuvat voimakkaasti Etelä-Suomeen: Kasviatlaksen levinneisyyskartan mukaan Oulun ja Kemi-Tornion korkeuksilla on hukanputkesta tehty vain muutama hajahavainto.

Hukanputki pitäisi tuntea hyvin pahasta hajusta ja suojuslehdistä. Huomionarvoista on sekin, että niin koiranputkella kuin hukanputkellakin pääsarja on suojukseton ja pikkusarjat suojukselliset. Toisin sanoen suojuslehtien osalta ainoa koiranputken ja hukanputken eroavaisuus on pikkusarjojen suojusten ulkonäkö. Koiranputken pikkusarjojen suojuslehdet ovat melko lyhyet. Hukanputken kukinnossa pikkusarjojen tyvessä riippuu kuin viiksinä alaspäin 3 (joskus 4) kapeaa, teräväkärkistä, pitkähköä suojuslehteä.

Hukanputken hedelmä on Luontoportin tietojen mukaan munanmuotoinen, pitkänomainen, kapealti siipipalteinen, 3-4 mm pitkä ja sen pinnalla on paksuhkot pitkittäiset harjut.

 

Hukanputken kukinto
Hukanputken kukinnon pikkusarjojen suojukset ovat pitkät ja riippuvat kuin hukan kynnet. (John De Vos, L'association Tela Botanica, lisenssi CC BY-SA 2.0)

 

Emme ole itse kohdanneet hukanputkea tositilanteessa emmekä täten voi vahvistaa tai kumota hajutuntomerkin toimivuutta, mutta myrkyllisen ja turvallisen kasvilajin välisessä tunnistuksessa suhtaudumme hajutuntomerkkeihin varauksella, kuten jo yllä kerroimme.

Hukanputki sisältää myrkkykatkon tapaan koniinia, ja aiheuttaa täten samankaltaisia halvausoireita. Muut kasvin myrkylliset alkaloidit aiheuttavat vatsanväänteitä (Wikipedia).

 

Koiranputki

 

Jokaiselta tienpenkalta löytyvä koiranputki (Anthriscus sylvestris) ansaitsee maininnan, koska on yleinen ja syötävä. Me emme ole kuitenkaan itse keränneet hortaherkkuna mainittua koiranputken nuorta versoa, sillä se on helppo sekoittaa hukanputkeen ja myrkkykatkoonkin.

Kuten yleensä muissakin villivihanneksissa, maku ja suutuntuma eivät ole vanhemmalla yksilöllä enää niin houkuttelevat, vaikka vanhana kasvilaji onkin helpoiten tunnistettavissa. Koiranputken juurta voisi käyttää palsternakan tapaan. Sivuhuomiona myös palsternakka (Pastinaca sativa) on sarjakukkainen.

 

Koiranputki
Koiranputken varsi on särmikäs. Kukat ovat valkoisia, 5-terälehtisiä, pienehköjä ja usein määrältään runsaita. Pääsarja on suojukseton, pikkusarjat ovat suojuksellisia. Molemmat suojuslehtien olemassaoloon liittyvät tuntomerkit ovat siis samat kuin myrkkykeisolla. Koiranputken kasvusto on usein laaja. (Hanna: Ranua, Portimo, pelto).

 

Koiranputken lehti
Koiranputken lehtilapa on kolmiomainen, kolmeen kertaan parilehdykkäinen. Lehtitupessa on joskus lyhyttä karvaa, samoin varren alaosassa. (Hanna ja Otso, Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Hedelmä on 8-10 mm pitkä, sileä, kapea (“sukkulamainen”) ja kaksiosainen: se näyttää hieman kahdelta vierekkäin asetetulta pienenpieneltä banaanilta. Hedelmän kärjessä näkyy usein parimillinen “kärsä”. Hedelmän väri vaihtelee tuoreen hedelmän vihreästä myöhempään ruskeaan ja kypsän hedelmän kiiltävään mustaan tai hyvin tummanruskeaan. Koiranputken hedelmä on siis täysin erinäköinen kuin vaikkapa myrkkykatkon kyhmyharjuinen, pyöreähkö hedelmä.

Hyvä tuntomerkki koiranputkella on valkoinen karvoitus lehtihaaroissa, joskaan sitä et aina koiranputkesta löydä. Myrkylliset näköislajit ovat täysin kaljuja.

 

Hedelmävertailu: karhunputki, väinönputki, koiranputki
Vasemmalta oikealle: karhunputken, väinönputken ja koiranputken hedelmät. Väinönputken hedelmissä on selvät palteet, ja hedelmän yleismuoto on pitkulainen mutta ei kovin kapea. (Otso ja Hanna)

 

Suoputki ja pukinjuuri

 

Suoputki (Peucedanum palustre) kasvaa Suomessa monin paikoin, mutta ei isoina kasvustoina. Sen juurta on käytetty inkiväärin tapaan. Inkiväärin maku tulee etäisesti mieleen muistakin syötävistä putkikasveista.

Ahopukinjuuri (Pimpinella saxifraga) eli pukinjuuri on rohdoskasvi. Sekä pääsarjat että pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja sahalaitaisia, yleensä pyöreähköjä. Yksittäinen lehdykkä tuo mieleen mansikan lehden.

Etelä-Suomessa kasvaa harjasärmäputki (Selinum carvifolia) eli särmäputki. Se melkoisesti muistuttaa suoputkea. Särmäputken särmikkäässä varressa on siipipalteita toisin kuin suoputkella, jonka varressa voi näkyä selvääkin särmikkyyttä mutta ilman palteisuutta.

 

Suoputki
Suoputki kasvaa nimensä mukaisesti usein suolla. Hyvin tyypillinen kasvupaikka on suolammen rannalla, kuten kuvassa. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Suoputken lehtiä
Suoputken lehdet ovat kapeita, tasasoukkia ja laidoiltaan ehyitä. Lehdet voivat olla jopa 4x parilehdykkäisiä. Yleisvaikutelmana lehdet ovat kuin kootut suunnilleen tasaisen leveästä nauhasta, jossa on kauniita pyöristyksiä. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Suoputken hedelmät
Suoputken hedelmä on soikeanlitteähkö ja sillä on leveät mutta melko matalat selkäharjut ja siipipalteiset reunaharjut. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Puutarhan sarjakukkaisia

 

Maustetilli (Anethum graveolens), persilja (Petroselinum crispum), porkkana (Daucus carota) ja palsternakka ovat suosittuja viljelykasveja sarjakukkaisten joukosta, samoin muiden muassa liperi, maustekirveli (Anthriscus cerefolium) ja kumina.

Liperi eli lipstikka (Levisticum officinale) tunnetaan varsinkin keittojen mausteena. Liperi on helposti parimetrinen ja lehtien muoto on helppo tunnistaa. Tuoreen ja kuivatun kasvin tuoksut toki eivät ole aivan samanlaiset. Hanna oppi käyttämään tätä mausteyrttiä Norjassa, missä sitä käytetään samalla tapaa kuin Suomessakin. Rohtona lipstikan juurta on käytetty vatsalääkkeenä ja virtsan eritystä edistävänä lääkkeenä.

 

Liperi eli lipstikka
Lipstikkaa voi tuoksutella hieromalla lehteä sormien välissä. Lehti on omintakeisen muotoinen ja varsi sileä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kumina (Carum carvi) kasvaa luonnonvaraisena Suomessa, mutta se on kuivien ketojen kasvi, ja nämä luontaiset kasvupaikat ovat melko pitkälle kadonneet maastamme. Niinpä villiä kuminaa löytyy esimerkiksi teiden varsilta, mutta esimerkiksi Oulussa olemme nähneet sitä vain yhdessä paikassa Sanginjoen Loppulassa. Saisimmepa euron jokaisesta kerrasta, kun kuminaksi luultu kasvi tienposkessa olikin koiranputki. Vanhoista pihapiireistä voi löytää kuminaa.

 

Kuminan kukkia ja hedelmiä
Kuminan kukan tärkein tuntomerkki on se, että kukkaperät ovat hyvin eripituisia keskenään, mikä näkyy kuvassa tarkastelemalla hedelmiä. Myös pikkusarjojen perät ovat samaan tapaan hyvin erimittaiset. Mielestämme kumina on sarjakukkaisista se, jonka kaikkein helpoimmin voi sekoittaa siankärsämöön. Heinikon seassa kasvava kukkiva kumina voi näyttää pikavilkaisulla siankärsämöltä, jolloin kumina tulee ohitetuksi paljon yleisemmäksi kasviksi luultuna. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kuminan lehtiä ja varsia
Kuminan lehti on tillimäinen, varsi on särmikäs ja kalju. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kumina on tärkein viljelymaustekasvimme, jota viedään myös ulkomaille. Valoisien kesäöiden ansiosta Suomessa kasvatettu kumina on makoisampaa kuin keskieurooppalainen. Kuminalla maustuu niin juusto, leipä kuin viinakin. Samalla nauttijalta lähtevät ilmavaivat, sillä EMAn (European Medicines agency) Rohdoskomitea on antanut kuminan siemenen käytölle perinteisen käytön statuksen ilmavaivojen ja muiden ruoansulatushäiriöiden hoidossa. Apteekin hyllyltä löytyy vatsahyllyltä ummetukseen ja turvotukseen tarkoitettu lisäravinne, jossa kumina poistaa juuri turvotusta.

Kuminan tai kuminaöljyn tehoa (ja turvallisuutta) ei ole tutkittu yksinään, vaan yleensä piparminttuöljyn yhteydessä. Haittoina tällöin on raportoitu olevan närästystä, pahoinvointia/oksentelua ja röyhtäilyä.

 

Tillin hedelmät
Tillin hedelmä halkeaa kahteen osaan kuin simpukka. Kuvassa näkyy tillin hedelmiä eri kehitysvaiheissaan. (Otso)

 

Saksankirveliin tutustutaan myöhemmässä postauksessa. Tämä mausteinen ryyti kuuluu puutarhatulokkaisiin mukulakirvelin ohella.

Vuohenputki

 

Sitten pääsemme siihen putkeen, josta alkoi toisen kirjoittajamme villiyrttiharrastus. Tämä rikkaruohoksikin haukuttu kasvi ilahduttaa edelleen löytäjäänsä, kun sen on oppinut tuntemaan. Vuohenputkea (Aegopodium podagraria) voidaankin kutsua luonnolliseksi puutarhavihannekseksi. Vuohenputki kasvaa usein laajoina kasvustoina ja leviää sangen kärkkäästi, minkä vuoksi vuohenputkella on puutarhurien keskuudessa huono maine.

 

Vuohenputken nuori verso
Vuohenputken nuori, vaalea ja kurttuinen verso keväällä on aivan ihanan aromaattinen (jakaa mielipiteitä), ja pitkän talven jälkeen keho suorastaan ahmii tätä vihannesta. Nuoria versoja pukkaa maasta pitkälle kesään, ja versojen maku rikastuttaa monet salaatit. Vanhempi lehti on maultaan voimakas ja rakenne puiseva. (Wikimedia.orgin käyttäjä Mnolf, lisenssi CC BY-SA 3.0)

 

Vuohenputki
Vuohenputken lehtilapa on kolmiomainen ja kaksi kertaa kolmilehdykkäinen. Kasvusto on tiheä, koska vuohenputki leviää maavartensa avulla. (Otso, Tampere, Pispala, rantapuistikko)

 

Vuohenputken tuntomerkit

 

Pääsarjat ja pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehtilapa on kolmiomainen ja kaksi kertaa kolmilehdykkäinen. Muistisääntönä voi siis ajatella vaikka kolmisarvista vuohta, jolta puuttuu parta (koska: ei suojuslehtiä). Vuohiparalla on muistisäännössä myös kurttuiset jalat (vuohenputken varsi on särmikäs, erotuksena sileään karhunputken varteen). Vuohenputken hedelmä on kaksiosainen kuten koiranputkellakin, mutta muoto on soikea tai munanmuotoinen sekä lisäksi litteähkö. Hedelmän väri on kypsyysasteen mukaan vihreä tai ruskea. Hedelmien kärjissä näkyy kaksi kärsä-uloketta, jos eivät ole tippuneet pois. Eräitä eroja karhunputkeen ovat vuohenputken särmikäs varsi ja lehtien muoto: karhunputken lehtilavoista tulee mieleen pihlaja. Samankaltaisuus karhunputkeen on lehtiruodin kourullisuus.

Vuohenputki kuuluu kauppayrtteihin. Kauppayrtti tarkoittaa kasvia, joka on päässyt Eviran ylläpitämälle luonnonvaraisten, elintarvikkeena myytävien kasvien erikoiselle listalle. Kauppayrtti on tosin vanhentunut nimitys: joitakin vuosia sitten viranomainen on siirtynyt käyttämään kauppayrteistä nimihirviötä “ei uuselintarvike”...

 

Ukonputki ja jättiputki

 

Ukonputki ja jättiputki ovat jo kokonsa tai karvaisuuden puolesta niin pelottavia, että niiden jo arvaa olevan syömäkelvottomia. Ne on kuitenkin hyvä oppia tunnistamaan, jotta osaa välttää niitä.

Ukonputkesta (Heracleum sphondylium) on useita alalajeja ja ulkonäkö vaihtelee melko laajalla skaalalla. Ukonputkea ei kannata kosketella varsinkaan auringonvalossa, jolloin kasvin sisältämä neste polttaa ihoa erityisen herkästi. Kukkien väri vaihtelee alalajin mukaan. Ukonputken pinnalla pyörii usein monenlajisia pieniä ötököitä.

 

Ukonputken varsi ja lehti
Ukonputken varsi on karvainen. Parilehdykkäisen lehtilavan yleismuoto on repaleinen: se voi tuoda mieleen esimerkiksi ruttuisen, ison, sahalataisen voikukan. (Otso: Oulunsalo, tienvarsi)

 

Ukonputken hedelmiä
Ukonputken hedelmät muistuttavat melkoisesti vuohenputken hedelmiä. (Otso: Oulunsalo, tienvarsi)

 

Jättiputki on vaarallinen puutarhakarkulainen, jonka leviäminen Suomen luonnossa pitäisi estää. Jättiputkia leviää maassamme itse asiassa kolme eri lajia, joita on hankala erottaa toisistaan: kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) persianjättiputki (Heracleum persicum) ja armenianjättiputki (Heracleum sosnowskyi). Sivusto vieraslajit.fi tarjoaa hyvän tunnistustietopaketin jättiputkista sekä hävitysohjeet. Jättiputket kasvavat monimetrisiksi (2-3 m, jopa viisimetrisiä on tavattu), ja varsi voi olla läpimitaltaan 10 cm. Teräväkärkiset, liuskoittuneet lehdet ovat niin ikään valtavia, suurempia kuin minkään kotoisen sarjakukkaisemme lehdet. Jättiputken neste on ihoa polttavaa ja reagoi auringonvalossa, ja pelkkä kasvuston lähellä oleskelu voi ärsyttää hengitystä.

 

Muut sarjakukkaiset

 

Sarjakukkaisia on tavattu Suomessa kymmeniä lajeja, mutta monet näistä ovat harvinaisia ja useiden lajien ainoat esiintymisalueet ovat Etelä-Suomessa. Perehdy muihin lähteisiin ja ole tarkkana tunnistuksissa – ja etelässä vielä korostetun tarkkana.

 

Sarjakukkaisen näköisiä kasveja, jotka eivät ole sarjakukkaisia

 

Melko usein siankärsämöä (Achillea millefolium), lehtovirmajuurta (Valeriana sambucifolia) tai rohtovirmajuurta (Valeriana officinalis) luullaan putkikasveiksi, koska kukinnot näyttävät hieman samalta kuin sarjakukkaisilla. Nämä kasvit eivät kuitenkaan ole sarjakukkaisia. Siankärsämö on erittäin yleinen ja sen lehdet ja kukinnot on helppo oppia tunnistamaan ensimmäisten kasvilajien joukossa. Molemmat virmajuuret kasvavat siankärsämöä isommiksi ja voivat näyttää nopealla silmäyksellä erehdyttävästi putkikasveilta, mutta kukat eivät ole tarkasti katsottuna sarjassa vaan kerrannaisviuhkossa. Jokainen näistä kolmesta lajista on kyllä mainio rohdoskasvi, joten saatammepa kertoa niistä tulevissa postauksissa.

 

Lähteet