Siirry sisältöön

Kamomillasaunio (Matricaria chamomilla) tunnetaan lyhyesti nimellä kamomilla.

Kamomilla täytyy osata erottaa lajipareistaan peltosauniosta (Tripleurospermum inodorum), jota kutsutaan myös nimellä saunakukka, ja päivänkakkarasta (Leucanthemum vulgare). Toki myös pihasauniosta (Matricaria discoidea) se kannattaa osata erottaa, mutta pihasaunio on tässä joukossa selvimmin muista poikkeavan näköinen.

Kamomillan nimi juontuu kreikan kielen sanasta "khamaimelon", mikä merkitsee maaomenaa. Luonnehtisiko joku tuoksua omenamaiseksi? Ehkä? Suvun nimi Matricaria taas on johdos latinan sanasta "matrix", kohtu, joka saattaa tulla sen halkaistun onton mykeröpohjuksen kohtua muistuttavasta ulkonäöstä. (Yrttitarha.fi). Nyt kun päästiin näistä lisääntymispuolen asioista juttelemaan, niin vinkkinä sille, joka haluaa viljellä omat kamomillapeltonsa: Kamomillasaunio on yksivuotinen, joten se häviää maasta, jollei se pääse siementämään (Rautavaara s. 43).

Lönnrot antoi kasveille kansankieleen pohjautuvia nimiä, jotka saivat väistyä myöhemmin: nykyinen pihasaunio oli vuohen saunio ja peltosaunio oli harakanhattu. Jos taas törmäät vanhassa suomalaisessa kirjallisuudessa kamelinkukkiin tai kamelinteeheinään, ovat nämä nimitykset viittauksia kamomillaan, eivät aavikon eläimiin (Karhu J.).

Kamomillasaunio
Kamomillasaunio. Lehdet ovat 2-3x pariliuskaisia tai parilehdykkäisiä, ja vaikutelma on rihmamainen. Juuri näin voi kuvailla myös peltosaunion lehtiä. Erottamista varten kannattaakin katsoa kukintoja. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kamomillasaunio
Mykeröpohjus on kamomillasauniolla (näkyy kuvassa) kapeampi ja korkeampi kuin peltosauniolla. Ongelmaksi tulevat tietysti tapaukset, joissa et ole ihan varma. Onko tämä keltainen osa nyt riittävän törröttävä ollakseen se kamomillan törröttävä osa? Ei hätää, on vielä ainakin yksi erottava visuaalinen tuntomerkki: kamomillasaunion mykeröpohjus on ontto. Peltosaunion mykeröpohjus on umpinainen. Tämän tuntomerkin havainnointi tietysti vaatii, että avaat yhden kukinnon. 1900-luvun puolivälin lähteen kielellä ilmaistuna on kamomillasauniolla “ontto marro”. Myös “taaskäänteiset laitakukat” sillä on; nykyään sanottaisiin taakäänteiset ilman keski-s-kirjainta. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kamomillasaunio
Kamomillasaunion kukinnon tuoksu on hienostunut verrattuna mainitsemiimme lajipareihin. Laitakukkien taakäänteisyys ei aina ole selvää. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Peltosaunio
Peltosaunio eli saunakukka muistuttaa nopealla silmäyksellä kamomillasauniota, mutta mykeröpohjuksestahan sen viimeistään erottaa. Saunakukan näköislaji on peltosauramo (Anthemis arvensis), jonka mykeröt ovat varsien päissä yksittäin, kun taas saunakukan mykeröt ovat viuhkoina useamman ryhmissä. Todella paljon saunakukkaa muistuttaa pohjanmerisaunio (Tripleurospermum maritimum spp. subpolare), ja sen kuulemma erottaa saunakukasta mykerön kehtosuomujen eroavaisuuksien perusteella. (Otso: Tampere, Kaleva, kadunvarsi)

 

Päivänkakkara
Päivänkakkaran kukinnot näyttävät nopealla vilkaisulla hyvin samanlaisilta kuin kamomillalla ja peltosauniolla, mutta lehdet ovat mainio erottava tuntomerkki. Päivänkakkaran lehdet eivät ole rihmaa nähneetkään vaan ovat suikeita, puikeita tai vastapuikeita, hammastetulla reunalla varustettuja ja jonkin verran karvoittuneita. Kuvassa kukinnot ovat nupuissa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pihasaunio
Pihasauniolla ei ole laitakukkia. Mykeröt ovat kellanvihreitä. (Otso: Helsinki, Pasila, kadunvarsi)

 

Pihasaunio
Pihasaunio on sangen yleinen pihoilla, poluilla, leikkikentillä ja vaikka missä. Pihasaunio tuoksuu vahvasti ja sillä on käyttöä villivihanneksena. (Otso: Helsinki, Pasila, kadunvarsi)

 

Kamomillankukka on vanha ja hienostunut rohdos “flos chamomillae”, johon kerätään mykeröt kokonaisuudessaan. Yleisesti tiedossa on kamomillan rauhoittava ominaisuus, niin mielenrauhoittajana kuin ihon ja limakalvojen ystävänä. Kamomilla yrttivoiteen ainesosana on suosittu, mutta sitä on käytetty myös “sisällisesti Suolikaasuja poistavana ja hiostavana lääkkeenä. Ulkonaisesti ihon ja limakalvojen tulehdusten sekä hiusten hoitoon.” (Karma ja Hobin s. 24) Rautavaara (s. 41) antaa hyvän vinkin kamomillateen valmistamisesta: “Kamomillaa ei saa keittää rohdoksi valmistaessa, muuten saattavat haihtuvat öljyt hajota.”

Jos kamomilla on Rautavaaralle luottokasvi, on hän meille luottolähde käytännöllisine ja joskus humoristisinekin sanavalintoineen. Kamomilla on Rautavaaralle kotiapteekin tärkeimpiä rohtoja, jota mietona tarvitaan erityisesti lastenvaivoihin, mutta myös aikuistenkin erilaisiin tauteihin. Pää- ja hammassärystä reumatismiin ja kuukautisvaivoihin, vatsavaivojen parantamiseen, tulehduksiin, kaasunmuodostuksen helpotukseen, ähkyyn ja nipistyksiin. Käytetään ulkoisesti esim. nenähuuhteluun, peräruiskeina, kurlaus- ja suuvetenä. Joka onteloon limakalvoille löms! “Nuhassa voi kamomillateetä vetää sieraimeen” -vinkki voi alkuun kuulostaa oudolta, mutta miksei nenäkannun vetenä voisi käyttää välillä kamomillakeitettä – tosin minä lisäisin reseptiin merisuolaa, jotta huuhtelu ei tuntuisi niin ikävältä.

Terveysportin Herbalbasesta löytyy vielä muutama mielenkiintoinen perinnekäyttöön perustuva indikaatio kamomillasauniolle: Kamomillaöljyllä voi hoitaa rannekanavaoireyhtymää. Kamomilla-pellavaöljyä voi käyttää suun kostutukseen keinosylkenä. Jopa aurattomaan migreeniin voi siitä olla hyötyä. Kamomillavoide oli yhdessä tutkimuksessa (n=72) jopa lievästi tehokkaampi kuin 0,5 % hydrokortisonivoide.

Nykyaikaisen länsimaisen ruokavalion ja hiilarihötön aiheuttamiin suolipörähdyksiin kiinnitti prof. v. Wendt jo vuonna 1942 huomiota ja ehdotti, että “ainakin kulutuskeskuksien asukkaat nauttisivat säännöllisesti kamomillateetä. Kun nimittäin ruokavalio oli kovin yksipuolisesti hiilihydraattivoittoista, aiheutti se useilla ihmisillä käymisilmiöitä ja muita epäsäännöllisyyksiä suolistossa, ja niiden torjumiseen sopii kamomillatee mainiosti.” (Rautavaara s. 42) Olisiko v. Wendt ollut ensimmäisiä “A. Heikkilöitä”? Aikaansa edellä kumminkin!

Rautavaara antaa kamomillasta myös keittiöön vinkin, jota ei ehkä kannata soveltaa hygieniapassikokeessa: “Kotitaloudessakin on kamomilla monin tavoin käyttökelpoinen. Esim. liian kauan säilytetystä lihasta saa pahan hajun pois, kun sen pesee moneen kertaan kamomillateellä.”

Päivänkakkara on HUS:n kasviluettelon mukaan myrkytön. Peltosaunio voi olla paikallisesti ärsyttävä. Maistele ihmeessä päivänkakkaran lisäksi pihasauniotakin! Pihasauniot ovat raikkaan ja vehreän makuisia toisin kuin tuoksu antaa olettaa. Esimerkiksi kermaviilikastikkeeseen sopivat mainiosti! Pävänkakkaran lehtiä sekä kukkia voi käyttää ja lehtiä kukkimisen jälkeenkin. H. Kress on suullisesti kertonut, että päivänkakkaraa voidaan käyttää virtsatietulehdusten hoitoon sekä lymfanestekierron edistämiseen.

Viimeiseksi on mainittava vanha taikausko päivänkakkaran mykerön valkoisten laitakukkien nyppimisestä: KYLLÄ/EI-kysymykseen tai vaikkapa RAKASTAA/EI RAKASTA -kysymykseen saat vastauksen nyppimällä näitä lehtiä irti ja sanomalla vuorotellen KYLLÄ/EI. Se vastaus, joka viimeisenä tulee ilmoille, on oikea. Matemaatikko kysyy tietysti satunnaisgeneraattorin luotettavuudesta: Onko päivänkakkarassa aina sama määrä laitakukkia, jolloin voisi optimoida kukan antaman vastauksen aloittamalla taian laskemisen oikealla sanalla? No ei tietenkään, päivänkakkarassa on eri määrä laitakukkia (hups, vahingossa olimme kirjoittaa “terälehtiä”) yksilöstä riippuen. Biokemisti kysyykin seuraavaksi: Miten voin kasvattaa tasalaatuisen päivänkakkarakasvuston saadakseni aina halutun vastauksen kysymyksiini, eli vaikuttaako valkoisten laitakukkien määrään ympäristötekijät vai geneettiset ominaisuudet, ja mitkä niistä? Liekö joku tästäkin gradun vääntänyt?

 

Kehäkukka

Kamomillaa vieläkin suositumpi hoitovoiteen ainesosana on kehäkukka (Chalendula officinalis), jota löytyy monesta puutarhasta yksivuotisena koristekasvina, mutta jota voi käyttää myös muuhun kuin katseluun. Vaikka kehäkukka ei ole Suomessa villikasvi, mainitsemme kehäkukan rohtoparina, koska postaus käsittelee niin voimallisesti kamomillaa ja kehäkukka on ihovoiteissa niin keskeinen rohdos. Kehäkukkaa voidaan käyttää myös sisäisesti ja Venäjällä sitä on käytetty mm. maha-suoli-kanavan sairauksiin sekä maksa- ja sappivaivoihin. Kehäkukkarohdokseen kerätään vain keltaiset terälehdet. Ne kuivataan yhtenä kerroksena. Kuivina ne imevät helposti kosteutta, joten ne on parasta säilyttää tiiviissä tölkeissä. (Tolvanen s. 86)

 

Lähteet

  • Karhu J.: ELÄINAIHEISET LUONNONKASVIEN NIMET KANSANKIELESSÄ. Yrittäjä 2/1998, 184-201.
  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 19.11.2019.
  • Tolvanen M. Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja, WSOY 1995.