Siirry sisältöön

Katso tarkkaan näitä sanoja, jotka selvästikin ovat sattumanvaraisesti poimittuja ja lisäksi typografisesti tuhrittuja: niitty nuoli, aho keihäs. Ai mitä? Lukemalla eteenpäin selviää, että rimpsulla saattaa olla jotain kasvifilosofista merkitystä.

Yhteisnimellä “suolaheinä” kutsutaan Suomen luonnossa yleensä lajeja ahosuolaheinä (Rumex acetosella) ja niittysuolaheinä (Rumex acetosa). Luontoportin mukaan Suomessa kasvavat myös harvinaisemmat tulisuolaheinä (Rumex thyrsiflorus) ja Pohjois-Lapin pienikokoinen laji tenonsuolaheinä (Rumex graminifolius). Lisäksi maassamme kasvaa lapinsuolaheinä, joka voidaan luokitella niittysuolaheinän alalajiksi (Rumex acetosa ssp. lapponicus) tai joissakin teoksissa omaksi lajikseen Rumex lapponicus. Niin ikään ahosuolaheinällä on alalajeja Suomen luonnossa.

Suolaheiniä on helppo löytää muun muassa teiden varsilta, pihoilta ja joutomailta. Luontoportin mukaan ahosuolaheinä suosii kuivia ja happamia kasvupaikkoja.

 

Ahosuolaheinä
Ahosuolaheinän kukintoja. Kukinto on tyypillisesti punertava, kukat ovat haarovissa tertuissa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Nuolityvinen ja keihästyvinen suolaheinän lehti
Nuolityvisen ja keihästyvisen lehden ero. Niittysuolaheinällä (vasen) lehti on nuolityvinen, ahosuolaheinällä (oikea) keihästyvinen. Niin kumpi oli kumpi? Kirjoituksen alun outo litania korostettuine n- ja h-kirjaimineen on luonnollisestikin muistisääntö tähän. Keihästyvisen "sivukahvat" voivat osoittaa etuviistoon tai takaviistoon, mutta ero nuolityviseen (josta sivulle osoittavat ulokkeet puuttuvat) on selvä. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kummasta tahansa suolaheinästä saa erikoisen makuista keittoa. Maku johtuu oksaalihaposta, samasta aineesta, jonka vuoksi raparperin (Rheum rhabarbarum) syönnin yhteydessä muistutetaan: “Ota samalla maitotuotteita, muuten menetät kehosta kalsiumia.” Ca2+ sitoo oksaalihapon, ja tämä aiheuttaa elimistössä kalsiumin puutosoireita, ja usein ja runsaasti käytettynä jopa kouristuksia ja halvaantumisia. Lisäksi oksaalihappo saattaa aiheuttaa munuaisvaurioita. Suolaheinässä tätä happoa on kuitenkin vain hyvin pieniä määriä. Emme kuitenkaan suosittele suolaheinää munuaissairaille tai kihtipotilaille. HUS:n kasviluettelossa koko Rumex-suku (hierakat) on varustettu tällaisella tekstillä: “Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Oksaalihappo juoksuttaa maitoa, ja tätä kikkaa onkin käytetty väinönputken rinnalla poronmaidon hapatukseen (Rautavaara s. 177).

Vegaanithan tietävät, että kalsiumia on paljon muussakin kuin maitotuotteissa. Esimerkkejä kalsiumpitoisista kasvikunnan ruokatuotteista Fineli.fi-sivuston mukaan ovat unikonsiemen, seesaminsiemen, ruusunmarja, kombu-/wakame-/nori-merilevät, chiansiemen, nokkonen, viininlehti, tofu ja manteli. Sivuston hakutoiminnolla voit tutkia eri ruoka-aineiden ravintoainepitoisuuksia, vaikkapa järjestämällä ruokalistauksen niiden kalsium-, proteiini- tai rasvapitoisuuden mukaan.

 

Ahosuolaheinä
Ahosuolaheinää hauskannäköisenä kasvustona. Kasvupaikka on melko suojaton, joten lehdet ovat kasvaneet enemmän maanmyötäisinä kuin pystysuorina. (Otso: Hailuoto, Marjaniemi, nurmi)

 

Olen tehnyt suolaheinäkeittoa ohjeella: “Sulata noin 50 g voita kattilassa, sitten laita siihen tuoreita suolaheinän lehtiä ja sekoita muhevaksi massaksi, johon sitten lisätään vettä, kunnes juoksevuus on sopivan liemimäinen.” Mielestäni tämä keitto ei mikään pääruoka ole, mutta sitä voisi ehkä suositella alkuruokana aterialla, jossa toinen ruokalaji sisältää riittävästi maitoa kalsiumreaktioyllätysten torjuntaa varten ja jossa syöjät arvostavat happamen yrttisen makuista vihertävää. Vinkki: Näiden herkullisten lehtien kasvukautta voi jatkaa leikkaamalla kukinnot pois. Ruokaresepteistä vielä puheen ollen suolaheinän siemenet käyvät leivän jatkeeksi (Rautavaara s. 177).

Suolaheinien rohdoskäytöstä on hyvin vähän ja epämääräisiä mainintoja. Mainittakoon, että suolaheinän lehtiä voi pureskella ensiapuna janon tunteeseen, mikä on hyödyllinen tieto esimerkiksi heinähommissa, jos emäntä on unohtanut kotikaljan kellariin.

Suolaheinien kanssa samaa Rumex-sukua on myös hevonhierakka (Rumex longifolius). Lisäksi Rumex-suku kuuluu samaan tatarkasvien (Polygonaceae) heimoon raparperin kanssa. Kyllä, oksaalihappoa myös hevonhierakasta löytyy, ja kyllä, hevonhierakka koko Rumex-sukunsa mukana on HUS:n kasvilistauksen mukaan myrkyllinen. Kyllä, olen syönyt sitä. Tein “aamupuuron” hevonhierakan kukista (tai kypsymättömistä hedelmistä), joita vedin kasvin yläosan runsaista, hieman tähkämäisistä kerrannaisterttu-tyyppisistä kukinnoista. Nämä “puurohiutaleet” olivat vielä vihreitä. Maku oli vähäinen mutta ruohoinen ja hieman tympeä, suolaheinämäisyyttäkin taisi olla mukana. En selvittänyt, olisiko ruskeaksi kypsynyt hevonhierakan hedelmä ollut maukkaampaa puuroainesta.

 

Hevonhierakka
Hevonhierakka ennen "kypsymistä". Hevonhierakka tykkää happamesta maaperästä. (Otso: Harjavalta, tienvarsi)

 

Hevonhierakka
Hevonhierakan kypsymättömiä pähkylähedelmiä ja vartta. (Otso: Harjavalta, tienvarsi)

 

Hevonhierakan kanssa muodostaa melko samannäköisen lajiparin kasvi nimeltä poimuhierakka (Rumex crispus), jonka erottaviin tuntomerkkeihin kuuluu muun muassa kapeampi, poimureunainen lehti. Poimuhierakalla on Yrttitarha.fi-sivuston mukaan historiassa ollut rohdoskäyttöä. Eri hierakkalajeja on sivuston mukaan käytetty esimerkiksi ripulin hoitoon (siemenet) ja keripukkilääkkeenä (lehdet, sisältävät runsaasti C-vitamiinia).

 

Lähteet

 

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.

 

Suo on niin suosittua, että kuulemma jopa Suomi on mahdollisesti nimetty suon mukaan (“suomaa” tms.). Suolla kasvaa myös useita rohtokäyttöön kelpaavia kasveja. 4H-kerholaisten ulkomaanvientiin yskänlääkekäyttöä varten keräämä pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia) on tunnetuimpia suorohtoja.

 

Karvasta aperitiivia

 

Kaunis ja karvas, voisi luonnehtia raatetta (Menyanthes trifoliata). Kolmilehtinen, hieman isoa apilaa muistuttava märkien paikkojen kasvi sisältää karvasaineita, jotka lisäävät ruokahalua. Karvasainekäyttöön voit ottaa palasen tuoretta lehteä tai vaikkapa tehdä kuivatuista lehdistä hauduketta. Pula-aikoina raatteen juuria on käytetty hätäravintona.

Hanna koetti tehdä tätä juurihätäravintoa, mutta syntynyt jauho ei koskaan päätynyt leivonnaisiin. Juurten kerääminen oli vielä mukavaa hommaa ja saanto onkin runsas keräämisen helppouden vuoksi. Juuret pestiin ja kuivattiin ja jauhettiin Bamixin myllyssä. Koska karvasaineet vielä olivat tässä välituotteessa, piti ne “pestä”. Tässä hermo sitten menikin, kun jokaisen pesun jälkeen itse jauhoa olikin yhä vähemmän ja vähemmän. Jauhopesuun saattaisi olla jokin oma toimiva tekniikka, mutta sedimentaatiotekniikka ei tuottanut juurikaan toivottua tulosta.

 

Raate
Raate näyttää hiukan isolta apilalta ja kasvaa tyypillisesti isohkoina ryhminä, syötävän(kin) maavarren avulla levittäytyen. Nämä raatteet eivät kasva kukkalaatikossa vaan kuvassa näkyvät puuosat kuuluvat pitkospuihin. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Raate
Sormi toimii mittakaavana. Raate on tyypillisesti paljon isompi kuin valkoapila. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Olen tehnyt raatteen lehdestä myös vatsanvahvistustinktuuraa. Hyvin uuttuivat karvasaineet viinaan, ja muutama tippa n. 15 min ennen ruokailua saa mahan kurnimaan. Sanotaanpa raatteen olevan muutenkin hyväksi ruoansulatukselle.

 

Hapanta tehoa

 

Karpalo eli isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) kasvattaa hienot punaiset marjansa usein maata vasten. Yleinen ja ihan yhtä syötävä on myös pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum). Karpalo säilöö itsensä pektiinin ja sitruunahapon avulla myös talven yli, ja karpalo onkin helpompi poimia jäiseltä kevätsuolta kuin hyllyvältä syyssuolta. Rautavaaran (s. 48-49) mukaan kevätkarpalo olisi ravinteidensa puolesta kuitenkin köyhempi. Kokeilujemme perusteella karpalo maistuu makeammalta keväällä kuin syksyllä, joten keväthankien alta paljastuvat marja-aarteet kannattaa tarkastaa makeannälkäisenä.

Karpalon tunnetuin rohtokäyttö liittyy virtsatietulehduksen ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Käypähoitosuosituksissakin se mainitaan VTI:n uusimisen ehkäisyssä. Karpalomehu kannattaa tällöin nauttia sokerittomana ja sitä voi ottaa myös tukihoidoksi antibioottihoidon rinnalle, ei kuitenkaan antibioottihoidon korvikkeeksi. Marjan happamuus toimii myös sammaksen häädössä suusta. Tätä monia hyviä aineita sisältävää marjaa suosittelen myös flunssan ja influenssan toipilasajan piristeeksi. Karpalon käyttö raskauden aikana on sallittua. Kuitenkaan Herbalbasen mukaan sitä ei pidä imetyksen aikana käyttää normaalia ravintokäyttöä suurempia määriä.

Kaupasta löytyvät karpalovalmisteet ovat yleensä Pohjois-Amerikasta tuotuja, koska jostain syystä karpalo ei viljeltynä menesty Suomessa. Amerikan-tuomiset tosin ovat todennäköisimmin eri lajia: amerikankarpaloa eli pensaskarpaloa (Vaccinium macrocarpon), joka nimensä mukaisesti kasvaa pensasmaisena. Jos haluat lähiruokaa, käväise itse suolla poimaisemassa.

 

Karpalo
Tunnistatko karpalon ilman sen marjaa? Varsi on yleensä rennosti maanmyötäinen. Lehtilapa on soikeanpuikea ja nahkea, päältä tumma ja alta vaalea. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Karpalo
Karpalo kasvaa usein sammalpedin päällä. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Muut hienot suomarjat

 

Hilla (Rubus chamaemorus) ja variksenmarja eli kaarnikka (Empetrum nigrum) kuuluvat soiden marjaherkkuihin. Hillan kuvan löydät syötävien kukkien postauksestamme. Tämä kiiltävän musta marja on Otson lempimehumarja. Variksenmarjamehu hieman makeutettuna on tolkuttoman hyvää ja metsäisen makuista. Pohjoissuomalainen variksenmarjalajike (ssp. hermaphroditum) on tuulipölytteinen ja mehukkaampi kuin eteläsuomalainen. Ylellisimmän makuisia variksenmarjoja olemme popsineet suoraan mättäästä Ranualla.

 

Variksenmarja
Variksenmarjan varsi on neulasmaisten lehtien laajalti peittämä varpu. Kuten kuvasta huomannee, tätä ei ole suolla kuvattu. Variksenmarja kasvaa muuallakin kuin soilla. (Otso: Hailuoto, kangasmetsä)

 

Luontoportin esittelyssä todetaan, että variksenmarja tai tarkemmin sanottuna pohjanvariksenmarja on “Pohjois-Suomessa yksi kasvillisuuden pääosakkaita niin soilla, metsissä kuin tuntureillakin”. Jos luonto on firma, niin variksenmarjalla siis on aimo tukku osakkeita... Tuija Maliniemen väitöskirjatutkimuksen mukaan variksenmarja on yleistymässä Suomessa erityisesti tunturikankailla ilmastonmuutoksen vuoksi.

Samalla voisimme kumota huhun variksenmarjan myrkyllisyydestä. Variksenmarja on ihan syötävä (ja juotava). Sen sijaan erinäiset muut “eläimenmarjat” sianpuolukkaa lukuunottamatta ovat myrkyllisiä: niistä enemmän alla.

 

Myrkkyjä tyrkyllä

 

Myrkyllisiä eläimellisiä marjoja ovat ainakin oravanmarja (Maianthemum bifolium), sudenmarja (Paris quadrifolia) ja kaksi konnanmarjaa eli mustakonnanmarja (Actaea spicata) ja punakonnanmarja (Actaea erythrocarpa). Näitä myrkky-yllätyksiä harvemmin soilla näkee, koska ne ovat rehevämpien kasvupaikkojen kasveja, mutta ne oli hyvä mainita tässä marjatietoiskun yhteydessä.

 

Oravanmarja
Oravanmarja marjomisvaiheessa. Näyttää aika erilaiselta kuin kesäinen oravanmarja syötävien kukkien postauksen käenkaali-oravanmarja-metsätyypin pohjakasvillisuuden kuvassa. Tässä marjakuvassa näet myös mm. koivunlehtiä. (Otso: Valtimo, kuusimetsä)

 

Sudenmarja aiheuttaa joskus myrkytyksiä ihmisille, jotka luulevat sitä mustikaksi. Ulkomaalaisille marjanpoimijoille kannattaa tehdä selväksi, että lehtienkin muoto ratkaisee: mikä tahansa sininen marja ei ole automaattisesti syötävä. (Otso: Muhos, Oulujokivarsi, sekametsä)

 

Mustakonnanmarja
Mustakonnanmarjan lehti muistuttaa hiukan väinönputken lehteä. Onneksi varsi ja kukinto eivät ole kovinkaan samanlaisia kuin arvokkaalla sarjakukkaisellamme. (Otso: Muhos, Oulujokivarsi, metsäaukio)

 

Vehka (Calla palustris) niin tykkää hyvin kosteista kasvupaikoista. Vehka on myrkyllinen, mutta pula-aikoina sen juurta on kerätty hätäravinnoksi, koska keittämällä tai kuivaamalla ainakin suuri osa myrkyistä häviää. Hätäravintona vehka on jopa ravinteikkaampi kuin raate, ja Luontoportin mukaan “juurakon ravintoarvo voi olla hämmästyttävän hyvä ja vehkan onkin sanottu olevan parasta hätäravintoa, mitä Suomen luonnosta voi saada”.

 

Vehka
Vehka muodostaa kauniita yhtenäisiä kasvustoja suolla tai vaikkapa ojanpohjilla. (Otso: Utajärvi, sekametsä)

 

Nimeään myöten suollisia kasveja ovat suokukka (Andromeda polifolia) ja suopursu (Rhododendron tomentosum). Kumpikin on myös myrkyllinen.

 

Suokukka
Suokukka ei ole luonnostaan violetti, mutta sienitaudin (suokukanpöhösieni) vuoksi suolla tulee vastaan usein jopa lähes kokonaan, siis vartta ja lehtiä myöten, violetteja suokukkia. Suokukka on kaunis mutta myrkyllinen. Aiemmassa postauksessa olemme kehottaneet syömään eräitä kukkia, mutta älä luule suokukan kukkia puolukan (Vaccinium vitis-idaea) kukiksi! Lehdistä nämä kasvit erottaa hyvin kukkimisvaiheessakin. Suokukan lehti on kapea; lehtilapa on Luontoportin mukaan kapeansoikea-tasasoukka. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Suopursu
Suopursu on huumaavan tuoksunsa lisäksi myös esteettinen kasvi. Kesällä voit nähdä sen kukkivana ja lehdet osoittavat iloisesti sivuille viistoon; alkukeväällä lehdet usein roikkuvat alaspäin, lieneekö kyseessä keino säästää lehtiä talven aikana lumen painolta... (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Suopursu tuoksuu sangen voimakkaasti. Väitetäänpä ihmisten pökertyneen suopursuiselle alueelle kuumana päivänä, kun suopursun kemikaalit leijuvat ilmassa erityisen runsaana ja lämpöisenä lamautushuuruna. Vaikutus on yksilöllinen, sillä jotkut ihmiset ovat herkempiä suopursun kemikaaleille. Oluen lisäaineena suopursua on käytetty, mutta ehkä ei kannattaisi, sillä Luontoportti kertoo näin:

Haihtuvat öljyt kiihdyttävät aluksi keskushermostoa, joten pursuoluen nauttijoista tulee seksuaalisesti kiihottuneita tai tappelunhaluisia riitapukareita. Mielialan kuohahdus menee kuitenkin pian ohi ja tilalle tulee apatia. Ja kaiken tämän seurauksena on lievimmilläänkin kaamea kohmelo – pahimmillaan suopursulla voi pilata munuaisensa kertaheitolla.

Virossa ei kauheaa kohmeloa pelätä. Törmäsimme netissä eestiläiseen olueen nimeltä Raba Rüübe, jossa näyttäisi olevan tietojen mukaan suopursua (viroksi sookail) eräänä aineksena. Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka. Kuten hiljattain kasvitieteilijöiden päivittämästä latinankielisestä nimestäkin voi arvata, suopursu on sukua puutarhojen suosituille alppiruusuille (Rhododendron).

 

Suolammen horsma?

 

Suopostauksen loppuun sopii kurjenjalka (Comarum palustre), jonka hyötykäytöstä tai myrkyllisyydestä meillä ei ole tietoa, mutta joka on helposti tunnistettava, erittäin märkiä kasvupaikkoja kuten soita ja järvenrantoja suosiva kasvi.

Miksi keksimme kurjenjalalle nimityksen "suolammen horsma"? Tämä mielikuvituksen riemuvoitto liittyy siihen, että vähän kuten maitohorsma valtaa ensimmäisenä paloaukean tai hakkuuaukean, kurjenjalka valtaa etulinjassa alaa umpeen kasvavasta lammesta sen juurakon levittäytyessä erittäin vetisellä alustallaan.

 

Kurjenjalka
Kurjenjalka voi kasvaa puolen metrin mittaan. Sitä ei pidä nimensä puolesta sotkea metsäkurjenpolveen (Geranium sylvaticum). (Otso: Uusikaupunki, oja)

 

Lähteet

 

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 14.3.2019.

 

Tarkimmat lukijamme ovat jo kenties huomanneet, että erästä villiyrttiä on toistettu jo kolmessa aiemmassa postauksessa. Sen voi sekoittaa ulkonäöltään sarjakukkaisiin, joihin se ei kuulu. Sillä voi maustaa oluensa. Sillä on täydennetty lääkevarastoja sota-aikana. Mikä se on?

Sehän on siankärsämö (Achillea millefolium). Latinankielinen nimi viittaa tuhanteen lehteen, ja kyllähän siankärsämön lehdykässä on sangen monta pientä lehteä. Nimessä on myös viittaus Kreikan mytologian Akilleukseen, jonka sotajoukot käyttivät siankärsämöä haavojen parantamiseen. Lehti on 2-3x parilehdykkäinen. Siankärsämö on todella laajalle levinnyt pohjoisella pallonpuoliskolla ja Suomessakin sitä tavataan koko maassa. Siankärsämö on helppo tunnistaa paitsi tuoksustaan, myös niistä sangen liuskoittuneista lehdistään ja mykeröllisistä valkoisista kukistaan. Siankärsämö kuuluu asterikasvien heimoon (Asteraceae), jotka tunnetaan myös nimellä mykerökukkaiskasvit (Compositae).

Mykerö on kukinto, jossa perättömät kukat ovat tiheästi sijoittuneita, usein selvästi kiinni toisissaan, ja mykeröllisillä lajeilla kukinto tyypillisesti on kehtosuomuiksi nimitettävien lehtien suojaama. Asterikasveja ovat myös esimerkiksi voikukat (Taraxacum) ja leskenlehti (Tussilago farfara).

 

Siankärsämö
Mikä tässä kuvassa on siankärsämön kukka? Kukalta näyttävä, muutaman millin levyinen osa on oikeasti useasta kukasta koostuva mykerökukinto. Valkeat, terälehdiksi helposti luultavat osat ovat oikeasti mykerön laitakukkia. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Siankärsämön lehtiä
Miksi nurmikon tms. seasta pilkistävät siankärsämöt näyttävät usein tältä, siis varrettomilta suoraan maasta nousevilta lehdiltä? Siankärsämö kasvattaa maarönsyjä, joiden ansiosta lehdet (tyvilehdet) eivät aina näytä olevan yhteydessä kukallisiin varsiin. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Siankärsämön vaaleanpunainen muoto
Vaaleanpunakukkainen muotokin siankärsämöstä on. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Yleisenä kasvava ojakärsämö (Achillea ptarmica) näyttää varsinkin kukkiensa puolesta siankärsämöltä, mutta tämä lajipari ei käytännössä sekoitu tunnistuksissa, sillä ojakärsämön mykeröt ovat paljon isompia eikä niitä ole tyypillisessä kasviyksilössä kovin monta. Lehtikin on erilainen, ei “tuhatlehtinen”. Ojakärsämön juurista ja mykeröistä voi valmistaa aivastuspulveria. Ojakärsämöstä on jalostettu koristekasvi nimeltä koreakärsämö, jota on harhaanjohtavasti joskus nimitetty myös tuhatkaunoksi, mutta yleisemmin on tuhatkaunoksi kutsuttu koristekasvilajia, jonka nykyinen nimi on kaunokainen (Bellis perennis).

 

Ojakärsämö
Ojakärsämön mykeröt ovat 8–16 mm leveitä. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Ojakärsämö
Ojakärsämön lehtilapa on tyypillisesti tasasoukka ja "vaihtelevasti kahteen kertaan sahalaitainen", mikä käytännössä tarkoittaa, että usein lehtilavassa näkyy vain yksinkertaista sahalaitaa. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Siankärsämö tuoksuu voimakkaasti niin lehdistään, varrestaan kuin kukistaan. Siankärsämöä käytetään jossain sääskimyrkkynä hierottuna ihoon, jolloin karkoittaa myös ihmiset…? Hajua voisi kuvailla sanalla pistävä… tai, kuten Wikipedia toteaa, ryytimäinen. Eräs keksimämme vertauskuva hajulle on hien ja ruohon yhdistelmä. Tuoksuva kasvi houkuttaa monia kärpäslajeja ja muita lentäviä hyönteisiä. Erään wanhan lähteen mukaan siankärsämö on "aroominen".

 

Siankärsämön varren karvaa
Siankärsämön varressa on hentoa karvaa. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Lehteä voi käyttää ruisleivän päällä tuomaan hienostunutta makua. Kannattaa kokeilla. Mitä kuivempi kasvupaikka, sitä voimakkaampi maku (Rautavaara T., s. 168-169).

Peruskoulussa luokkaretkirahastoa varten Otso valmisti yrttiteepakkauksia. Teitä oli kahta lajia: toinen oli tehty kuivatuista vadelman (Rubus idaeus) lehdistä ja toinen kuivatuista siankärsämön lehdistä. Hinta taisi olla 20 markkaa per paketti. Laatu maksaa. Etiketit oli printattu hienolle keltaiselle paksulle paperille, ja niissä oli kirjallisuudesta poimittuja tietoja kyseisten kasvien parantavista ominaisuuksista. Siankärsämön luvattiin auttavan mm. “naistentauteihin”... Kyllä ne taisivat kaikki mennä kaupaksi, ainakaan ei ole muistikuvaa, että pusseja olisi pitänyt lopulta itse kotona käytellä. (Omapoimintaista yrttiteetä tuli toki juotua itsekin, mutta myyntipakkaukset olivat erikseen.)

Siankärsämön rohtokäytön voisi tiivistää: käytetään lähes joka vaivaan. Olisi helpompaa luetella, mihin se ei kävisi. Englanninkielinen siankärsämön perusnimi on yarrow, mutta eräs lempinimistä on allheal, kaikenparantaja, joten yleisrohdon maine on kansainvälinen...

Vuoden 1950 Suomen farmakopean rohdokset (s. 27-28) ohjeistaa: "Rohdoksena käytetään irrallisia tai huiskilossa olevia kehtomykeröitä niiden täysin auettua." Toisen kirjan vihje on, että ei pidä käyttää mykeröitä, joissa on yksikin harmaa kukka.

Suomen farmakopean rohdokset tiivistää rohtokäytön näin: "Käytetään vatsanvaivoihin ja vahvistavana lääkkeenä." Puolestaan Hovi S. kertoo siankärsämön kelpaavan

...seuraavien vaivojen tukihoitoon: kiihottamaan ruokahalua, parantamaan haavoja, akneen, verenvuotoa ehkäisemään, surumielisyyteen, katarriin, reumatismiin, kihtiin, kuumeeseen, ehkäisemään sisäisiä verenvuotoja, verenpainetta tasaamaan, ilmavaivoihin, kouristuksia laukaisemaan, tappamaan bakteereita, laskimon verisuonivaivoihin, suonikohjuihin ja peräpukamiin, niskajännityksiin, tupakkayskään, puhdistamaan verta, vatsavaivoihin, lisäämään maksan sapentuotantoa, migreeniin, virtsatievaivoihin, (...) ruokahaluttomuuteen, liikahappoisuuteen, ummetukseen, alentamaan verenpainetta ja verensokeria, laukaisemaan sileiden lihasten kouristuksia, vaihdevuosivaivoihin, laskemaan kuumetta, lisäämään virtsan ja hien eritystä, virtsatievaivoihin, eturauhasvaivoihin, (...) hiertymiin sekä kylmiin käsiin ja jalkoihin...

Ja tässä oli vasta puolet siankärsämön lääkkeenomaisen käytön kappaleesta kyseisessä kirjassa. Kappaleen loppuosasta poimittakoon vielä siankärsämön käyttömahdollisuus tupakan korvikkeena. Reseptissä murskatut kuivatut lehdet kääritään sätkäksi.

 

Siankärsämö
Siankärsämö on hyvin yleinen. Varsien kasvutapa on pysty ja varret saattavat haaroa jonkin verran yläosastaan. Hovi S. (s. 310) tietää kertoa siankärsämön ja kuminan erottamisesta tuntomerkkien perusteella: "Kuminalla on pehmeä, löysä lehtiruoti, jolla ei voi lyödä." Lyömiseen joudut siis varmaankin valitsemaan siankärsämön lehtiruodin. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Lähteet

 

  • Hovi S.: Luonnonyrtit. Bookwell Oy 2017.
  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset. Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY 1981.

Ovatko yrttilääkkeet tehottomia, vai kääriikö salaliittoteoreetikoidenkin puheissa vilisevä Big Pharma molekyylitehtailullaan hyväuskoisilta ihmisiltä rahat?

Apteekkiharjoittelussa törmäsin varastossa vanhoihin apteekin lasipurkkeihin, joiden sisältö herätti mielenkiintoni: oli kuivattua mustikkaa (Vaccinium myrtillus), piparminttua (Mentha × piperita)… Ei siis ollutkaan kauaa aikaa siitä, kun apteekista haettiin kasvirohdoksia vaivaan kuin vaivaan? Asia alkoi kiinnostaa minua, joka olen tottunut siihen, että lääke = pilleri, joka tulee lääketehtaasta. Nimitystä “patenttilääke” käytetään joskus synonyyminä teollisille lääkkeille, joista useat ovat tai ovat olleet patentin alaisia.

Tätä postausta varten olemme vuonna 2018 käyneet kahdessa museossa: Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa Oulussa ja Kuopion korttelimuseossa. Molemmissa näissä museoissa on esillä vanhaa apteekkikalustoa. Kamera näpsyi tiuhaan tahtiin. Kiitokset museoille yhteistyöstä!

 

Disperin
Tässäpä myös Aspirin-nimellä tunnettu lääkepilleripurkki. Hetkonen… tämänkin vaikuttava aine tulee kasvikunnasta pienen mutkan kautta! Pajuista (Salix) löytyy salisylaatteja, joiden tutkimus johti 1800-luvulla asetyylisalisyylihapon syntetisointiin. (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Nyt, kun tässä jopa Rohtokasvio-nimistä blogia kirjoitetaan, olisi hyvä avata sanan “rohdos” merkitys. Rohdos tarkoittaa kasvi-, eläin- tai sienikunnasta peräisin olevan aineen esimerkiksi kuivattua, jauhettua tai alkoholin avulla tinktuuraksi uutettua valmistetta. Vaikuttavan aineen voi konsentroida myös vaikkapa haihduttamalla tai maseroimalla. Joskus kasvin jalostaminen rohdokseksi tehdään muuttamalla sitä biokemiallisesti kuten hiostamalla.

 

Historiaa

 

Tutustuttuani farmasian historiaan totean kemiallisen valmistuksen ja lääkkeiden kaupallistamisen alkaneen jo vähintään Egyptin ajoista lähtien, ja arabialaiset ja eurooppalaiset omaksuivat sen myöhemmin. 1550 eKr. ajoitetusta 20 m pitkästä papyruskääröstä löytyvät lääketieteellisesti arvottomien (mm. eläinten ja ihmisten virtsa ja ulosteet) lisäksi kasvirohdosten joukosta jo noin neljäsosa 1900-luvun rohdoista, mm. aloe (lääkeaaloe Aloë vera), oopiumi (oopiumiunikko Papaver somniferum), risiinikasvin (Ricinus communis) siemen, koiruoho (Artemisia absinthium), mirhami (afrikanmirhapuu Commiphora myrrha) ja Intian hamppu (Cannabis indica). Egyptissä valmistettiin myös eräitä metallisuoloja lääkinnällisiin tarkoituksiin (Peldán K. s. 9-13). Oma lukunsa on varmasti ollut kiinalaisen ja intialaisen lääketieteen ja lääkkeiden kehityskulku.

 

Kirjoituksia
Papyruskäärön suomalainen vastine. Mystisistä merkinnöistä bongattu ainakin kamferi (kamferipuu Cinnamomum camphora) ja anisöljy (anisruoho Pimpinella anisum). (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Mikä tekee farmasiasta farmasian? Eksaktius. Jo Sisiliassa v. 1240 annettiin määräyksiä apteekkien erillisyydestä lääkäreistä, apteekkien valvonnasta ja säännöstelystä, lääketaksasta ja ohjeet, miten lääkkeet tulee valmistaa. Myöhemmin nämä käytännöt otettiin voimaan Saksassa ja kaikissa Pohjoismaissa. (Peldán K. s. 25)

 

Vaaka
Eksaktiuden äärellä. (Otso: Oulu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo)

 

Firenzessä v. 1498 annettiin ensimmäinen farmakopean tapainen lääkeohjekokoelma, jonka mukaisesti kaikki lääkkeet tuli valmistaa. Nämä varhaisimmat keskiaikaiset farmakopeat kuitenkin perustuivat kopioituihin antiikin oppeihin ja arabialaisten kirjoituksiin. (Peldán K. s. 28)

Farmakopeoissa vilahtelivat pitkään mm. elohopea- ja lyijylääkkeet. Toksikologiaan alettiinkin kiinnittää huomiota paljon myöhemmin kuin farmasiaan… Kuopion korttelimuseon tietojen mukaan Suomessakin "silmän sidekalvon tulehdusta lääkittiin vielä 1960-1970-luvuilla elohopeaa sisältävällä voiteella."

Meritien Intiaan löytymisen myötä ja Amerikan tuliaiset tekivät eksoottisistakin rohdoksista yleisesti saatavia. Näistä esimerkkinä kiinankuori (kiinapuut Cinchona), oksetusjuuri (Carapichea ipecacuanha) ja kookanlehti (kokapensaat Erythroxylum). Lisäksi apteekeissa alettiin tehdä yhä enemmän kemiallisia valmisteita. (Peldán K. s. 29) Kiinapuusta sivumennen huomautamme, että nimi ei liity Kiinan valtioon vaan puusuku on kotoisin Etelä-Amerikasta ja nimessä on alkukielellä "quina" (tai "quina quina").

 

Rasioita
"Harmaasalva, joka sisälsi yhden osan elohopeaa ja kaksi osaa rasvaa, tehosi päätäihin, kihomatoihin ja muihin syöpäläisiin." (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Farmasia Suomessa

 

"Kansanlääkinnän rinnalle tuli 1200-luvun puolivälissä luostarifarmasia. Katolisena aikana Suomeen perustettiin kuusi luostaria, joissa kaikissa harjoitettiin sairaanhoitoa ja lääkekasvien viljelyä." (Kuopion korttelimuseo, apteekkitalon opastaulu). “Luostareissa harjoitetun lääkekasvien viljelyn jälkeen on niiden viljely ja järjestelmällinen kerääminen ollut pääasiassa maan apteekkareiden asiana.” (Peldán K. s. 692).  Maamme vanhimpien apteekkien historiikeista selviää, että kaikilla oli pienempi tai suurempi yrttimaa. Oli myös yleistä, että apteekki ohjeisti tavalliset ihmiset auttamaan sopivien kasvien keräämisessä luonnosta.

Menneinä vuosina viljaa saastutti usein sienitauti nimeltä torajyvä (Claviceps purpurea). Torajyvä on aiheuttanut vuosien saatossa ihmisille kuolemantapauksia ja ns. trippejä. Torajyvää käytettiin kansanlääkinnässä, ja vielä nykyään torajyvästä eristettyä ergotamiinia käytetään synnytysten jälkeisen verenvuodon ja migreenin ehkäisyyn. (Kuopion korttelimuseon tietokyltti)

 

Apteekin yleisnäkymä
Pulkkilan apteekin "ekspeditianihuone". Museoitu kalusto on ilmeisesti hankittu käytettynä Turusta Nivalan apteekkiin v. 1893 ja siirretty Pulkkilaan v. 1920 – ja museoon 1980-luvun alussa. (Otso: Oulu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo)

 

Apteekin hyllyjä
Niin ikään Pulkkilan museoidun apteekin hyllyiltä. (Otso: Oulu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo)

 

Rohdosprässi
Ennen vanhaan apteekkiin tuli kilotavaraa todellakin kiloissa. Oikealla oleva laite on rohdosprässi. Vasemmalla näkyy vaaka. (Hanna: Kuopio, korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Mitä olisi historiaan liittyvä teksti ilman sotajuttuja? "Apteekeissa sota [toinen maailmansota] toi rohdosten lääkekäytön ja lääkkeiden valmistuksen uudelleen keskeiseksi osaksi niiden toimintaa. Sota-ajan lääkevarastoja täydensivät mm. siankärsämö [Achillea millefolium], katajanmarja [kataja Juniperus communis], mustikka, kamomilla [kamomillasaunio Matricaria chamomilla], minttu [Mentha] ja sennan [aleksandriansenna Senna alexandrina] lehdet." (Kuopion korttelimuseo)

 

Thielemannin tippoja
Ainesosia ei näy tässä, mutta korttelimuseon tietokyltistä voisi päätellä, että Thielemannin tipoissa oli kamferia. Kamferipuusta peräisin olevaa kamferia käytettiin monenlaiseen vaivaan, esimerkiksi sydänvaivoihin. Kamferia "saatiin aluksi kamferipuun lastuista uuttamalla, kunnes aineen syntetisoinnin keksi suomalainen kemisti Gustaf Komppa 1901-1903." (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Kemiallista, henkistä ja suggestiota

 

Luonnonkansojen ja Suomenkin perinneparannuksessa on sekä rohdoksellinen että henkinen aspekti. Parantajat, loihtijat, tietäjät, shamaanit ja lumoojat ovat olleet sekä papin että lääkärin asemassa. Tauteja yritettiin parantaa sekä manaamalla että kasvi-, eläin- ja kivikunnasta saaduilla lääkeaineilla. Homeopatiastakin tuttu “similia similibus curantur” -tapa, eli samanlainen parantaa samanlaisen, on ollut muiden kansojen tapaan käytössä myös Suomessa. Niin keltaista jäkälää, keltaisia kukkia ja keltasirkku-uroksen höyheniä on käytetty keltataudin hoitoon, kuin keuhkon näköistä keuhkojäkälää (Lobaria) keuhkotaudin ja yskän hoitoon. (Peldán K. s. 35)

Vaikka monesti rohto sai tehonsa kasvin muodon, värin tai maun ja suggestion yhdistelmästä, on monen vanhan lääkintätavan arvo säilynyt vuosituhansia. Ennen homeesta eristetyn penisilliinin keksimistä homeista leipää käytettiin meillä äänen käheyteen, ja Ukrainassa, Jugoslaviassa ja Kreikassa home on vanha kansanlääke haavojen hoidossa (Peldán K. s. 35-45). Oopiumi on oopiumiunikon maitiaisnestettä, jonka lääkinnällinen arvo on on ollut tiedossa pitkään. Korttelimuseossa yllättävä tiedonmuru paljastui kylteistä: "Oopium on ollut monessa vatsatautilääkkeessä vaikuttavana aineena aina 1990-luvulle saakka." Sanoipa parikin professoria yliopistolla, että opioidit ovat maailman paras lääkeryhmä.

Holistinen näkökulma, jossa sekä fyysinen että henkinen puoli otetaan huomioon, on psykiatrian puolella edelleen vallalla. Aivojen muokkaaminen pelkillä kemikaaleilla ei ole järkevää. Holistisuudesta on esimerkkinä vaikkapa psykedeeliterapia, jossa ympäristön vaikutus ja stimulaatiot hoidon aikana ovat äärimmäisen tärkeitä. Placebon ja nocebon vaikutus kaikessa lääkinnässä on myös kiistaton, mikä tulee ottaa huomioon lääketieteellisissä kokeissa.

Myös nykyihmisen hoidon tehokkuuteen vaikuttavat lääkkeen nimi, muoto, väri ja se mitä muut ovat lääkkeestä mieltä. Kooltaan isompi pilleri on tehokkaampi kuin pienempi, ja nimestä löytyvät X- ja Z-kirjaimet lisäävät ytyä, eikö vain? Pakkauksen tekstin lupauksella on myös varmasti iso vaikutus, minkä voi rinnastaa loitsuun. T. Parikka kertoo Farmasialehdessä, miten ihmisten mielikuvat ohjaavat heidän lääkkeidenkäyttöään.

 

Pervitin
Kuva Pervitiinistä eli höökipillereistä. Huomaa ainesosat. Ja pakettiin painettu päivämäärä. Huijausta koko paketti, joka ratsastaa nimellään eli aivan toisenlaisena sota-ajan aineena tunnetun Pervitiinin luotetulla tuotemerkillä! “Pervitin oli alun perin metamfetamiinipiriste, jonka kehitti Temmlerin lääketehtaalle työskennellyt kemisti Berliinissä 1934. Lääke kaupallistettiin pian ja sitä käyttivät mm. rekkakuskit, kotirouvat, urheilijat ja opiskelijat.” (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Miksi rohdoista on luovuttu?

 

Rohdosvalmisteisiin liittyy aina lopputuotteiden epäpuhtauksien ja epätasalaatuisuuden riski.  Rohtovalmisteet ovat heterogeenisiä seoksia ja vaikuttavien aineiden joukossa saattaa olla jopa haitallisia aineita tai aineet saattavat aiheuttaa yhteisvaikutuksia kehossa. Tämän takia vaikuttavien yhdisteiden eristäminen tai rohdostuotteiden tasalaatuisuuden ja turvallisuuden varmistaminen on tärkeää.

 

Rohdoksen aktiivisiin aineisiin vaikuttavia tekijöitä
Rohdoksen aktiivisten aineiden, sekundaarimetaboliittien määrään ja sijaintiin – kuten lehti, juuri ja kaarna – vaikuttavia tekijöitä kasveissa on useita, kuten ympäristötekijät: auringonvalon määrä, tuuli, lämpötila, kosteus, maaperän laatu, maaperässä olevat muut kasvit ja sienet, kasvilajike ja sen viljelytiheys, patogeenit, tuotteen keräysajankohta ja tekniikka (von Schantz M. 2000). Siksi on vaikeaa saada farmaseuttisesti tasalaatuista tuotetta keräämällä tai viljelemällä kasveja. Sekundaarimetaboliitteja onkin pyritty tuottamaan bioteknisesti esimerkiksi kasvibiotekniikalla tai valmistamaan synteettisesti.

 

Liesi
Vieraillessani apteekkimuseoissa olen pohtinut, kuinka alkeellisissa olosuhteissa lääkkeitä voi valmistaa hyvinkin eksaktisti. Kuvassa näkyvä liesi tuo kenties mieleen steampunk-genren sarjikset ja elokuvat. Ei sinänsä ole väliä, onko voidepohjan alla sähkö- vai puulämmitys. (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Välineistöä
Lääkevalmistuksessa tärkeää on puhtaus, mittausten tarkkuus ja raaka-aineiden laatu. Jos joskus valmistaisin rohtoja kenttälaboratoriossa, haluaisin kuitenkin varmistaa lopputuotteen turvallisuuden kemian mittaustekniikalla, ja näin ollen minimoida haittavaikutukset. (Hanna: Kuopion korttelimuseo, apteekkitalo)

 

Palataanpa Big Pharma -salaliittoteoriaan. On totta, että on helpompaa kääriä voitot yhden molekyylin turvallisuus- ja tehotutkimusinvestoinneilla kuin patentoida ja kaupallistaa koko kasvi. Onneksi tietääksemme nykylainsäädännön puitteissa kasvia ei voikaan patentoida.

 

Ovatko rohdokset hävinneet apteekista?

 

Vaikka mielikuva lääkkeiden tuotannosta onkin iso kemianteollisuuden tehdas, johon raaka-aineet tulevat jostain kemian laboratoriosta, löytyypä vielä kasviperäisiä aineita apteekin valikoimista. Näihin aineisiin kuuluvat lääkekannabis (jota tosin toimitetaan hyvin harvoissa tapauksissa), auringonhattu (punahattu Echinacea purpurea), mäkikuisma (Hypericum perforatum), valeriaana (rohtovirmajuuri Valeriana officinalis), senna, psyllium (jänönratamo Plantago ovata), sahapalmu (Serenoa repens), piparminttu, karpalo (isokarpalo Vaccinium oxycoccos) sekä satunnaisia kasviuutteita ympättyinä esim. vaginaalisiin voiteisiin tai yhdistettyinä melatoniiniin. Pihkaakin löytyy erinäisistä tuotteista apteekin hyllyltä (havupuiden farmaseuttisista ominaisuuksista on tulossa oma postauksensa). Myös hunaja on löydetty uudelleen niin yskänlääkkeenä kuin ihonhoidossa, vaikka se luetaankin eläinrohdoksiin. Hunajan käyttö lääkkeenä on mainittu jo Kalevalassa.

Monet nykylääkkeiden vaikuttavat aineet on syntetisoitu, mutta molekyyli on sama kuin kasvissa, josta aine on alun perin löydetty tai molekyyliä on muokattu hieman. On myös tapauksia, joissa syntetisointimahdollisuudesta huolimatta itse kasvi on edelleen edullisin vaikuttavan aineen lähde. Näin on esimerkiksi kiniinin tapauksessa. Kiniiniä saadaan kiinapuiden kuoresta.

Vuodelta 2014 peräisin oleva luentopruju (Lahtela-Kakkonen M.) tietää kertoa, että kaikista siihen mennessä myönnetyistä anti-inflammatorisista lääkkeistä 52 % ja antikarsinogeenisistä lääkeistä 51 % on suoraan tai epäsuorasti luonnosta peräisin. Pruju jatkaa: viimeisten 35 vuoden aikana markkinoille oli saatettu yhteensä 24 täysin uutta luonnonainetta, joista 79 % on peräisin mikrobeista ja 21 % kasveista, ja kasviperäisten lääkeaineiden merkitys on erityisen suuri taistelussa syöpää vastaan. Edelleen saman prujun mukaan vuosina 1981-2006 yhteensä 1184 uutta molekyyliä hyväksyttiin lääkkeiksi, ja näistä 52 % on luonnonaineista peräisin ja 30 % täysin synteettisiä.

 

tinct cannab indica
Purkki on sisältänyt erästä ensimmäisistä rohdoista, ja tällä kuulemma myös nykytietämyksen mukaan on vaikutusta. (Otso: Oulu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo)

 

Millaisia lääkkeet ovatkaan tulevaisuudessa?

 

Biologiset lääkkeet tulevat yleistymään. Kohta geenejämme aktivoidaan tai inaktivoidaan muokattujen virusvektoreiden ruiskuttamalla tiedolla. Onko tämä sitten luonnollista vai yliluonnollista? Se ainakin on varmaa, että geenitiedolla on kasvava vaikutus lääkekehityksessä ja hoidoissa. Voi olla, että tulevaisuudessa joutuessasi ambulanssiin poskesi limakalvolta otetaan DNA-näyte, joka laitetaan lukeutumaan laitteeseen, joka sitten – analysoituaan perimäsi ja yhdistettyään tiedot verianalytiikan tuloksiin – 3D-tulostaa lääkkeen. Tämän lääkkeen sitten hoitaja asettaa kielesi alle sulamaan. Näin saadaan lääkkeiden yksilöllinen annostelu sen mukaan, miten elimistösi voi vastaanottaa ja työstää tarvittavia lääkeaineita. Suggestion teho halutaan tietysti myös mukaan. Ehkä hoitajan koulutukseen voisi kuulua sopivien sanojen ja äänenpainojen käyttö lääkintätilanteessa. Loitsut toimivat niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin.

Onko kasvirohdoksilla enää sijaa nykyteknologian rinnalla? Mielestäni on varsinkin ennaltaehkäisyssä, jonka tulisikin olla tärkeintä terveydenhuoltoa. Loppiaisena syödyn joulukinkunjämän aiheuttamaan kiusalliseen ulostevaivaan voi edelleen ottaa kuivattua mustikkaa, ennen kuin säntää apteekkiin hakemaan loperamidia (Imodium). Säännöllinen mustikan syöminen voi lisäksi ennaltaehkäistä sydän- ja verisuonitauteja(?), ainakin se on terveellistä. Kuivatut piparmintun lehdet voi käyttää vaikka kotitekoisessa suuvedessä. Tiedä vaikka rohdoista saattaa löytyä vielä penisilliinin kaltaisia läpimurtoja. Länsimaisen lääketieteen eksaktin luonteen ja perinnelääketieteen holistisuuden kohtaamisessa on vaikeutensa. Siitä huolimatta, olipa puolesi asiassa mikä tahansa, väheksytyltä taholta voi ammentaa uutta.

 

Laatikko kuivatulle mustikalle
Kuivattua mustikkaa kilotavarana sai Pulkkilan apteekista ennen vanhaan. Mustikat joutuu nykyään hakemaan metsästä tai luontaistuotekaupasta, joskin joistakin apteekeista saa kuivattua mustikkaa sisältäviä lisäravinteita. (Otso: Oulu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo)

 

 

Lähteet

 

  • Lahtela-Kakkonen M.: luentopruju: Kasvirohdokset ja ravintolisät -kurssi, Itä-Suomen yliopisto, farmasia 2014.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Peldán K.: Suomen farmasian historia. Suomen farmaseuttinen yhdistys, Mercatorin kirjapaino 1967.
  • von Schanz M.: Rohdosten ja lääkeaineiden tuottaminen. Kirjassa: Farmakognosia, farmaseuttinen biologia. 1. painos, s. 61-66. Toim. Hiltunen R., Holm Y., Yliopistopaino, Helsinki 2000.

 

2

Maitohorsma (Epilobium angustifolium) on eräs Suomen helpoimmin tunnistettavia kasveja ja onhan se myös hurjan yleinen. Horsmaa kasvaa monenlaisilla aukioilla metsässä, joutomailla ja lähiöissä. Kuten ulkomaankielisestä nimestä "fireweed" ja suomenkielisestä vaihtoehtoisesta nimestä "palomaitohorsma" voi päätellä, maitohorsma kasvaa mielellään ensimmäisten kasvien joukossa metsäpalon jälkeen paloaukealla. Maito (myös "mjölkört") viittaa taas siihen, että kasvin ajatellaan lisäävän lehmien maidon tuotantoa. Maitohorsma on Etelä-Pohjanmaan maakuntakukka.

 

Maitohorsmaa yllättävällä hyötymaalla
Näetkö tässä joutomaata vai ravinteikasta ja arvokasta ruokaa, tee- ja kahviainesta, tai vaikkapa tyynyn täytettä? (Hanna: Ranua, Portimo, ranta)

 

Maitohorsma
Maitohorsman tuntomerkkeinä ovat yli metriinkin kasvava pyöreä haaraton usein viher-puna-kirjava varsi, kierteisesti kasvavat suikeat lehdet ja runsaslukuiset latvassa kasvavat vaaleanpunaiset, neliterälehtiset kukat. Kesän loppu alkaa häämöttää, kun alimmat kukat puhkeavat, ja kesä perinteisesti loppuu, kun höytyvät ilmestyvät kukkien tilalle. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Suomessa kasvaa useita horsmalajeja, mutta nämä eivät mene maitohorsman kanssa käytännössä sekaisin. Maitohorsman tunnistaa helposti myös nuorena, kun siinä ei vielä edes ole niitä tunnusomaisia vaaleanpunaisia kukkia. Seuraavaa kevättä varten kannattaa jo painaa mieleen, missä isoja horsmia kasvaa, niin nuorten horsmien löytäminenkin helpottuu.

Maitohorsman varsia pidetään “Pohjolan parsana”, koska niitä voi käyttää parsan tapaisesti. Keitä maitohorsman varsia sopivan pitkään ja laita päälle vaikka voisulaa. Hyvää on, varsinkin jos varret ovat nuoria eivätkä loppukesän kuivia kepakoita. Jäykkiä tuntumaltaan horsman varret ovat toki jo ollessaan mehevän syömäkelpoisessa iässä, kun verrataan monien muiden ruohovartisten kasvien varsiin.

Osana kesän villivihanneskokeiluaan (Sigma-Inf: 4/2018, s. 18-19) Otso söi varsin runsaasti maitohorsmaa. Kokeilussa tuli huomatuksi ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin maitohorsma on villivihanneksena hyvin satoisa, helposti löydettävä ja helposti käsiteltävä (vrt. poltteleva nokkonen), ja sitä poimimalla saa nopeasti suurehkon määrän syötävää. Maitohorsma muodostuikin “luottokasviksi”, josta sai ripeästi aterian silloin, kun muut kasvit olisivat (varsinkin kaupunkiympäristössä) vaatineet enemmän aikaa. Toisekseen varsien lisäksi myös varren yläosan pienet lehdet ovat ihan hyvän makuisia, rouskuvat suussa mukavasti raakoina pureskeltuina ja ne saavat jäädä varsien päihin “parsa”-käyttötapauksessakin, jos keittäjällä on kiire. Pelkästään lehtiä kerättäessä varren lehdet saa helposti irti riipimällä vartta pitkin ylhäältä alaspäin, jolloin isoimmat lehdet irtoavat.

Terveysportin HerbalBasen mukaan maitohorsmaa on perinteisesti käytetty lääkinnällisessä tarkoituksessa eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun aiheuttamiin virtsaamisvaivoihin tai ärtyneen virtsarakon hoitoon. Kliinisiä tutkimuksia ei tälläkään kasvilla ole tehty. Kasvin antioksidanttisia ominaisuuksia on tutkittu ja löydetty laboratoriotutkimuksissa.

Yrttikirjoista käyttöaiheita löytyy paljon, mutta tässä omakohtaisesti hyväksi havaittu vinkki: Horsmanlehtiteetä kannattaa käyttää vatsan rauhoittajana ruokavaliomuutoksissa, esimerkiksi kasvispainotteiseen ruokaan siirtyessä tai ulkomaan matkalla.  Tee on miedon ja hyvän makuista.

T. Rautavaara vinkkaa kirjassaan (s. 84-85) maitohorsman juuresta tulevan lähes yhtä hyvää kahvinkorviketta kuin voikukan juuresta. Juurakkoa voi hänen mukaansa kerätä sopivasta maasta jopa 5 kg tunnissa! Tässäpä vaikka ensi keväälle projekti kahvin omavaraistamiseksi. Samassa teoksessa on viittaus myös E. Lönnrotin tekstiin Suomen Kasvistossa: "Haivenet sopivat täytteeksi tyynyihin j.n.e; niistä taidetaan lankaakin kehrätä kynttilän sydämiksi. Juurivesat keväällä kelpaavat syödä parissina. Lehmät lypsävät hyvin tästä kasvista. Ansaitsisi viljellä kivisessä ja multaisessa maanlaadussa, joss metsää ynnä annetaan kasvaa."

Niin, maamme eturivin kasviharrastajiin kuulunut Lönnrot tajusi maitohorsman potentiaalin jo yli sata vuotta sitten, mutta jostain syystä harva Suomessa on maitohorsmaan tarttunut, Irwin Goodmania ja ehkä eteläpohjalaisia lukuun ottamatta. Mutta samaan aikaan Saksassa, tuota noin... Seuraavalle huhulle emme onnistuneet löytämään viitettä, mutta olemme joskus kuulleet, että Saksasta saapuisi Suomeen kesäturisteja nimenomaisena tarkoituksenaan maitohorsmien poiminta ja syöminen. “Ettekö te Dummkopf-suomalaiset itse syö näitä herkkuja?”

 

Lähteet

 

  • Otso: Hardcore-lähiruoka-vegaanihaaste. Sigma-Inf: 4/2018, s. 18-19.
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 12.12.2018.
  • YouTube. Irwin: Rentun ruusu. URL: https://www.youtube.com/watch?v=sIz6fMKPYFo

 

Kaikki ovat marjoja ja hedelmiä syöneet, mutta miltäs kukat maistuvat? Hedelmät ilmestyvät kukkien tilalle, kun tarpeeksi odottaa, mutta ehkä sinulla ei ole aikaa odottaa juuri silloin, kun kasvi tulee vastaan, tai kenties haluat kokeilla kukkaisampaa makuelämystä.

 

Kannusruoho

 

Monen talon seinustalla kasvaa kannusruoho eli keltakannusruoho (Linaria vulgaris). Onpa sitä joku kutsunut myös nimellä kukonkannusruoho. Kukan pitkässä ja kapeassa kannuksessa on mesiaarre, johon vain jotkin hyönteislajit pääsevät käsiksi. Kukan voi syödä kokonaan tai sitten voi erikseen imaista karkkina kannuksen, jolloin pikkiriikkinen määrä makeaa mettä maistuu selvemmin kuin koko kukan popsinnassa.

 

Kannusruoho
Kannusruoho osaa kyllä hämätä. Näyttää ihan naamakukkaiselta tai ehkä huulikukkaiselta, eikö vain? Naamakukkaisiin se olikin aiemmin luokiteltu, mutta nykyään kannusruoho luokitellaan ratamokasveihin (Plantaginaceae). (Otso: Oulu, Kaijonharju, tienvarsi)

 

Orvokit

 

Keto-orvokki (Viola tricolor) ja pelto-orvokki (Viola arvensis) ovat yleisiä. Kummassakin on viisi terälehteä, mutta pelto-orvokin kukka on yleensä pienempi ja pelto-orvokilla verholehdet (ne vihreät siinä terälehtien ympärillä) ovat vähintään yhtä pitkiä kuin terälehdet. Keto-orvokilla verholehdet jäävät lyhemmiksi kuin terälehdet.

Keto-orvokin latinankielinen nimi viittaa kolmivärisyyteen: sen kukassa näkyvät usein selvästi erottuvina violetti, keltainen ja valkoinen, mutta joskus mukana on vain osa näistä väreistä. Pelto-orvokin kukissa puolestaan on valkoista-kermanvalkoista ja keltaista (joskus oranssiin vivahtavaa), ja pelto-orvokin kukat ovat keskimäärin selvästi pienempiä kuin keto-orvokilla.

Stereotyyppinen kasvupaikka keto-orvokille on kallion päällä. Se on kuivien paikkojen kasvi. Kukan makua on kuvailtu vaikka millä adjektiiveilla: kitkerä, mausteinen, vaniljainen, kirpeähkö, hieno, miedohko… Pelto-orvokkia löytyy monenlaisilta pihamailta ja pellonreunoilta, ja maultaan se on harvemmin kehuttu mutta ihan kelpo välipala ohimennen.

 

Tarhaorvokki
Miltei keto-orvokki. Kuvassa on oikeasti tarhaorvokki (Viola × wittrockiana), joka on viljelty risteytys keto-orvokista ja muista orvokkilajeista. Tarhaorvokin kukkia voi syödä, ja varsin koristeellisena tämä kukka sopii näyttävyyden lisääjäksi moniin pöydän antimiin kuten leivoksiin. Kukka on tyypillisesti vielä isompi kuin keto-orvokilla. Väri vaihtelee laajalla skaalalla. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Apilat

 

Mietoa teetä saa valkoapilan (Trifolium repens) kukista. Ne voi käyttää teeksi tuoreina tai kuivattuina. Kukat voi popsia myös sellaisenaan: maku ja suutuntuma ovat varsin miellyttävät. Myös puna-apilan (Trifolium pratense) ja alsikeapilan (Trifolium hybridum) kukkia voi syödä. Niiden suutuntuma on hieman puisempi ja vahvemman makuinen kuin valkoapilan.

 

Alsikeapila
Alsikeapila. Sen erottaa puna-apilasta mm. kuviottomien lehtiensä avulla ja valkoapilasta mm. hieman haarovan kasvutapansa avulla (valkoapilan varsi on maanmyötäinen ja siitä nousevat pystyt osat eivät haaro). Tosin kuviottomuus ei ole mikään varma tuntomerkki, koska puna-apilankaan lehdissä ei aina ole vaaleaa kuviota. Kuvassa kuviottomien lehtien taustalla näyttäisi olevan myös pieniä vaalealla kuvioituja lehtiä, hmm... Puna-apilassa kukinnon tyvellä on melko näkyvät tukilehdet ryhmittyneinä tavalla, jota oppaissa kuvataan usein sanalla "suojusmaisesti". Alsikeapilan tukilehdet sen sijaan ovat kukintoperiä lyhemmät, siis niin lyhyet, että niitä yleensä ei helposti huomaakaan. Alsikeapilan kukissa näkyy valkoista, punaista ja erilaisia välimuotoja, joita voisi kuvailla vaikkapa vaaleanpunaisen kirjaviksi. (Otso: Tampere, Kaleva, tienvarsi)

 

Puna-apila
Puna-apila. Puna-apilan väri on nimen mukaisesti yleensä punainen, mutta lähes tai täysin valkoistakin muunnosta löytyy joskus. Kukinto on suurempi kuin alsikeapilalla: puna-apilan kukinto on yleensä yli 12 mm pitkä, alsikeapilan yleensä enintään 12 mm pitkä. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, tienvarsi)

 

Puna-apilaa muistuttaa melkoisesti metsäapila (Trifolium medium). Metsäapilan lehdet ovat yleensä kuviottomia ja muodoltaan ne ovat puna-apilaan verrattuina kapeampia ja pitkänomaisempia: lehtien muodostama kokonaisuus on siro ja symmetrisellä tavalla jotenkin arvokkaan näköinen. Metsäapila pitää valoisista, metsäisistä kasvupaikoista. Kukat ovat kauniin punaiset, mutta niiden mausta ei itselläni ole kokemuksia.

 

Metsätähti

 

Metsätähti (Trientalis europaea) on käytännössä mauton mutta symmetrisen nätti ja myrkytön, joten sitähän voi käyttää vaikka maultaan neutraalina koristeena jälkiruoka-annoksissa.

 

Marjojen kukat

 

Mesimarjan (Rubus arcticus) kukassa on hienostunut ja mieto maku. Lakka eli hilla (Rubus chamaemorus) ja mustikka eli kangasmustikka (Vaccinium myrtillus) ovat muita esimerkkejä tunnettujen marjojen syötävistä kukista.

Itse kyllä annan mieluiten näiden lajien kukkien kypsyä marjoiksi asti. Erikoisuutena näitä voin silloin tällöin napata kukkamuodossakin, kun niitä vastaan tulee sopivana aikana vuodesta. Mustikankukista saa kuulemma OK-tason teetä, en ole itse kokeillut.

Ruusukasvien heimossa (Rosaceae) on monta marjakasvia: edellä mainittujen mesimarjan ja hillan lisäksi esimerkiksi metsäruusu (Rosa cinnamomea), jonka marjojakin voi poimia C-vitamiinia saadakseen. Ruusun terälehtiä voi esimerkiksi sokeroida tai hillota, ja ne maistuvat yllättäen ruusulle. Kukkakaupan ruusujen kukat kannattaa jättää syömättä, koska niissä on todennäköisesti lisättyjä myrkkyjä.

 

Mustikan kukka
Mustikan kukka. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Lakan kukka
Lakan eli hillan kukka. Hillalla on joidenkin tunnistusoppaiden mukaan viisi tai jopa kuusi terälehteä, mutta tällaisia neljän terälehden esimerkkejäkin löytyy. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Käenkaali (ketunleipä)

 

Käenkaalin eli ketunleivän (Oxalis acetosella) kukka on miedompi kuin lehdet, jotka ovat tunnettuja metsän kirpeänä pikkunaposteltavana. Valkoista ja violettia yhdistelevä kukka on myös sangen sievä, joten sitä voi käyttää ruokien somisteena. Nimestään huolimatta käenkaali ei kuulu ristikukkaisten heimoon (johon kaali kuuluu). Käenkaali kuuluu käenkaalikasvien heimoon (Oxalidaceae).

 

Käenkaali eli ketunleipä
Käenkaali (ketunleipä) tällä kertaa ilman kukkia. Äkkisilmäyksellä voisi ensin luulla apilaksi, mutta lehdyköiden muoto on kolmikulmaisempi ja kasvupaikat metsäisempiä. Usein apilan lehdissä on myös vaaleaa kuviointia, joka puuttuu käenkaalilta. Kuvassa näkyy käenkaalin lisäksi myös oravanmarjan (Maianthemum bifolium) lehtiä. Tämä lajiyhdistelmä on antanut jopa nimen tietylle metsätyypille: käenkaali-oravanmarjatyypin lehto. (Otso: Evijärvi, metsä)

 

Kissankello

 

Kissankello (Campanula rotundifolia) on kovin nätti ja syötävä. Syöminen on huoletonta, sillä myös näköislajit kuten harakankello (Campanula patula) ovat myrkyttömiä.

 

Kissankello
Kissankellon lehdet eivät ensin näytä pyöreiltä, vaikka "rotundifolia" tarkoittaa pyöreälehtistä. Todennäköisesti ensin huomio nimittäin kiinnittyy varsilehtiin eikä lähellä maan pintaa oleviin tyvilehtiin. Tyvilehdet ovat kissankellolla pyöreähköjä, usein munuaismaisia. (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Voikukka

 

Voikukka (Taraxacum spp., lukuisia lähes toistensa näköisiä lajeja) ei kuulu Otson suosikkehin syöntikukkana, vaikka saman kasvin lehdet maistuvatkin salaatissa. Hannaa taas miellyttää sen mieto maku, kun karvasta makua antavat vihreät suojuslehdet nyppii pois. Jos omaan makuusi voikukan kukinnot sopivat, niin tässäpä on runsas ja helposti löydettävä keltainen raaka-aine vaikka mihin. Nuppuja voi käyttää eräänlaisina kotimaisina kapriksina. Kukinnoista tehtävä voikukkaviini on hienostuneen makuista. Viinin teossa ei tarvitse erikseen lisätä hiivaa, vaan se löytyy luonnostaan kukkien pinnalta.

 

Syreeni

 

Pihasyreeni eli syreeni (Syringa vulgaris) sopii hienoine aromeineen monenlaisten tarjoilujen kukkamaustamiseen. Myös juomiin se käy: voit tehdä vaikka viileää syreeninkukkavettä tai kuumaa syreeninkukkateetä.

 

Lähteet

 

Mistä lajeista Kalliossa asuva partahipsteri aloittaisi kasviharrastuksensa? Tai Saksan maaseudulla asuva Jürgen? Tässä kirjoituksessa perehdymme nimipariin: humala ja maahumala. Nimien lisäksi muuta yhteistä näillä kasveilla ei ole kuin käyttö oluen maustamisessa. (Salko)humala (Humulus lupulus) kuuluu heimoltaan hamppukasveihin (Cannabaceae), kun taas maahumala (Glechoma hederacea) kuuluu huulikukkaiskasveihin (Lamiaceae).

Molempia on käytetty lääkitsemistarkoituksiin perinnekäytössä, mutta maahumalan haluan tuoda esiin miellyttävänä mausteena, jota pihapiireistä usein löytää.

 

Humala (salkohumala)

 

humala
Salkohumala kasvaa luonnonvaraisenakin. Viljelty humala on yleensä tarkoitusta varten tehdyn humalasalon ympärillä, luonnossa usein puun rungon ympärillä. Varren kiertosuunta kiipeilytelineessä on ylhäältä katsoen myötäpäivään. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

humalan lehtiä
Humalassa on monimuotoisia lehtiä. Isot lehdet ovat sormihalkoisia 5-halkoisesti, mutta pienemmät eli nuoremmat lehdet voivat olla jopa ehyitä (ei-sormihalkoisia). Varsi on nelisärmäinen. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu)

 

humalan emikukinto ("käpy")
Kuivatusta humalan emikukinnosta (“kävyistä”) tehdään rohdosta, ja kukintoja käytetään sellaisenaan, teenä, sekä uutteena ja tinktuuran valmistukseen. Tässä kuvassa näkyvä kukinto on jo aika vanha, kuva on otettu syyskuun lopulla Oulun korkeudella. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu)

 

Perinteeseen perustuvia käyttöaiheita ovat HerbalBasen mukaan mm. ADHD, hyperlipidemia, ihon haavaumat, jännityspäänsärky, levottomuuus, stressin helpotus ja unensaantiongelmat. Humalankukkarohdos sisältää pieniä määriä hopeiini-nimistä flavonoidia, joka on potentti kasviestrogeeni. Näin ollen HerbalBase ei suosittele tätä rohdosta lisääntymisiässä oleville naisille eikä etenkään raskaana oleville. Humalan yksi käyttötarkoitus on myös eräiden lähteiden mukaan miesten sukupuolivietin heikentäminen.

Vanhassa Suomen farmakopean rohdokset -kirjassa (s. 54) humalan emikukinnot kehotetaan keräämään syksyllä, kuivaamaan ja ravistelemaan seulalla, jotta sikiäimen pinnan ja suomujen tyven keltaiset eritekarvat varisevat pois. Tätä eritekarvoista tehtyä rohdosta (lupulinum) on käytetty rauhoittavana lääkkeenä. Rauhoittava ja unensaantia edesauttava vaikutus saadaan T. Rautavaaran (s. 25-26) mukaan myös laittamalla kourallinen humalia (“käpyjä”) tyynyn sisään, jolloin haihtuvat eteeriset öljyt antavat luonnollisen unen ilman sivuvaikutuksia. En ole tätä keinoa kokeillut, mutta hieman epäilen, että inhalaatio antaisi saman efektin kuin sisäinen nauttiminen. Humalan käpyjen karvauden takia sitä on käytetty ruokahalun herättäjänä ja ruoansulatusta edistävänä rohtona. Samaa karvautta kasvilla saatiin oluen panemisessa, minkä takia humalasalko oli hyvin yleinen näky puutarhoissa ruotsinvallan aikaan. Humala myös estää olutta pilaantumasta ja kirkastaa sen.

Gastronominen vinkki: kokeile humalan keväisiä nuoria versoja parsan korvikkeena. Itseltä tämä kokeilu on vielä tekemättä lähiympäristön humalattomuuden takia, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä humala-apajista. Yle uutisoi olutharrastajasta, joka löysi Espoosta humalaesiintymän ja otti sieltä humalaa viljelyyn puutarhaansa. Sadon saantia täytyy odotella muutama vuosi, koska aivan nuori humala ei tuota satoa.

Tämä ennen kauppayrtiksi luokiteltu kasvi on nykyään Eviran elintarvikekäyttölistalla statuksella “ei uuselintarvike”. Sitä saa siis yhäkin myydä elintarvikkeeksi.

Eikö ole hieman outoa, että suomalaisen sanotaan olevan humalassa, kun oikeasti hän on alkoholissa? Ylen Aristoteleen kantapää -radio-ohjelman jaksossa syyskuulta 2018 käsitellään kysymystä, miksi humala tarkoittaa suomen kielellä sekä kasvia että olotilaa. Äänitteellä olutjutustelu alkaa noin kohdasta 01:40 ja humala-aiheinen pohdinta alkaa noin kohdasta 03:30.

 

Maahumala

 

Maahumala on helppo tunnistaa eikä se tuntomerkeiltään sekoitu kovin kärkkäästi muihin lajeihin. Muista maamme huulikukkaisistakin se eroaa ulkonäöltään. Pääsin kuvaamaan kesäkuussa Solekko lähteä -vaellusbloggaajan kameralla Ranualla muun muassa maahumalaa. Vaelluksellakin on kiva höystää kuivamuonia luonnon vihreillä, varsinkin kun näitä ilmaisia mausteita ei tarvitse kantaa mukanaan.

 

maahumala
Maahumala rönsyää maanmyötäisesti jopa metrin mittaisena. Pihan maahumalakasvusto voi olla yhtä samaa kasviyksilöä. (Hanna: Ranua, Portimo, pihapiiri)

 

maahumala
Maahumalan lehdet ovat munuaisenmuotoiset ja pareittain. Lehden reunassa on isot nyhät. Nyhälaitaisuus tarkoittaa, että lehden reunassa on pyöreähköä toistuvaa kuviointia, joka tuo mieleen piparkakun reunan. (Tuomo Härkönen, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

maahumalan kukka
Maahumala kuuluu huulikukkaisiin. Kukan väri on sinipunainen. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Makustellessani kuivattua maahumalaa makutestissä aromi oli raikkaan mausteinen, timjaminen ja jälkimaultaan poron kuivalihamainen. Huippukokki J. Toivanen (s. 123) kuvailee tätä makua maanläheiseksi ja kevyen lantaiseksi.

Sitten pääsemme taas farmakologian ja toksikologian hienoon maailmaan! HUS:n kasviluettelo sanoo maahumalasta: “Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Ensiksi täytyy mainita, että maahumalassa on paljon hyviä aineita, joiden takia sitä on käytetty monipuolisesti eri vaivoihin, mm. limanirroitukseen keuhkoista. Maahumala sisältää kuitenkin terpeenirikasta eteeristä öljyä, jonka ainesosat saattavat ärsyttää mahasuolikanavaa ja munuaisia. Yksi öljyn ainesosista on maksatoksinen pulegoni, jota on myös puolanmintussa ja kamferissa (Wikipedia). Maahumalan sisältämää pinokamfonia on joskus pidetty hermomyrkkynä (S. Piippo s. 92-94). En kuitenkaan näe ongelmaa maustekäytössä.

Tässähän pitää ymmärtää, että annos tekee myrkyn. Kilo kaneliakin on myrkyllistä kerralla nautittuna, mutta kohtuukäyttö joulupipareissa ei vielä tuhoa maksaa.

 

Loppupäätelmät

Noudata lakia

Tiesithän, että voimassaoleva Suomen lainsäädäntö (vuodelta 1734) vaatii jokaiseen taloon 200 humalasalkoa sakon uhalla? Tämä määräys on osa rakennuskaarta, 7. Luku, 1-3 § ("Miten humalisto on istutettava ja kunnossa pidettävä").

 

Suuri humalasalaliitto?

Koska humalalla on sedatiivisia ja miehen sukupuoliviettiä vähentäviä vaikutuksia, ei ole ihmekään, että kaikista mahdollisista kasveista juuri humala valittiin vuosisatoja sitten oluen mausteeksi. Eihän mikään muu kasvi tarjonnut luterilaisen yhteiskunnan moraalinvartijoille niin tehokasta työkalupakettia: mies ottaa kuppia päästäkseen tunnelmiin puusavotan jälkeen, mutta ennen kuin sopimaton riehuminen ja siveettömät lähestymiset pääsevät kunnolla käyntiin, oluen sisältämä erikoisainesosa rauhoittaa irstailunhaluisen juoppolallin ja yhteiskuntarauha säilyy. Todisteena miestenvastaisesta suunnitelmasta on myös edellä mainittu humalan sisältämä hopeiini (eräs kasviestrogeeni).

Eipä nykyään suositella kolmiolääkkeiden ja alkoholin yhteiskäyttöä, mutta niin sitä vain on laitettu sedatiivista yrttiä alkoholijuomaan ja tehty tästä käytännöstä vielä teollisuusstandardi. Oluen voisi maustaa monillakin yrteillä aivan ilman humalan käyttöä, esimerkiksi suomyrttiä (Myrica gale), raatetta (Menyanthes trifoliata) ja siankärsämöä (Achillea millefolium) on käytetty. Haluaisimme kyllä maistaa raatteella maustettua olutta. Kotiolutharrastajien keskustelupalstalla törmäsimme kiintoisaan keskusteluun kasvikokeiluista oluen maustamisessa. Keskiajalla ainesosiltaan vaihteleva yrttiseos nimeltä “gruit” (kirjoitusasu myös esim. “gruut”) oli Euroopassa suosittu oluen ainesosa. Kuitenkin vallanpitäjien kontrollinhalu voitti kaikki muut perusteet olutmausteiden valinnassa, ja sen takia noudatamme yllä mainittua lakia edelleen.

Varoitus. Tämä blogipostaus on kirjoitettu humalapitoisten kasvijuomien vaikutuksen alaisena.

 

Viitteet

 

  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Piippo S.: Suomen luonnon lääkekasvit. Tammi, 2018.
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 28.9.2018.
  • Toivanen J.: Viettelevät villiyrtit. Bookwell Oy, 2013.

 

 

“Putkikasvit” on epävirallinen nimitys kasviheimolle nimeltä sarjakukkaiset (Apiaceae). Tai, koska kyseessä on epävirallinen nimi, sillä usein tarkoitetaan vain niitä sarjakukkaisia, joiden nimi päättyy “putki” tai jotka näyttävät suunnilleen koiranputkelta. Useimmat ihmiset eivät siis mainitse porkkanaa tai tilliä, jos heidän pitäisi luetella “putkikasveja”, vaikka porkkana ja tillikin kuuluvat sarjakukkaisten heimoon. Englanninkielisille toki porkkana tulee mieleen ensimmäisten lajien joukossa, Apiaceae-heimo kun on englanniksi the carrot family.

Ethän sekoita “putkikasvien” nimitystä putkilokasveihin! Putkilokasvit on virallinen suomenkielinen nimi kasvikunnan erittäin laajalle alakunnalle Tracheobionta, johon nykykäsityksen mukaan kuuluvat kaikki muut kasvit paitsi sammalet. Niinpä esimerkiksi mänty ja kissankello ovat putkilokasveja, vaikka kumpikaan näistä ei ole “putkikasvi”. Tietysti kaikki sarjakukkaiset eli “putkikasvit” kyllä kuuluvat myös putkilokasveihin… Nimiasia lienee nyt kunnossa, joten eteenpäin!

Suomen luonnon varmasti tunnetuin sarjakukkaiskasvi on koiranputki, joka on syötävä, mutta sarjakukkaisiin kuuluu monia herkullisempia ja lääkinnällisesti tärkeämpiä kasveja.

Sarjakukkaisten tunnistamisessa on hyvä ymmärtää suojuslehtien eli lyhyesti suojuksien merkitys. Kerrannaissarjaksi kutsutussa kukinnossa kukat ovat ryhmittyneet pikkusarjoiksi, jotka puolestaan ovat ryhmittyneet pääsarjaksi. Suojuslehdet näkyvät lajikohtaisesti joko pääsarjojen tyvellä, pikkusarjojen tyvellä, molemmissa tai ei kummissakaan sarjoissa. Tiettyjen suojuslehtien puuttuminen ei tietenkään ole täysin sokeasti seurattava tuntomerkki: mitä jos lehdet ovat tässä kasviyksilössä tai yksilön osassa vain pudonneet pois?

Hedelmätuntomerkit ovat erinomaisia keinoja eri sarjakukkaislajien poissulkemiseen tunnistuksessa, sillä sarjakukkaisten hedelmillä on usein selkeä, tietylle lajille tai ainakin suppealle lajien joukolle tunnusomainen muoto. Valitettavasti hedelmät ovat näkyvissä vasta melko vanhoissa kasveissa, kun taas syötävät osat ovat tyypillisesti parhaimmillaan nuorissa kasviyksilöissä.

Tunnistusoppaita lukiessa kannattaa ymmärtää, mitä “sileä” tarkoittaa, kun puhutaan sarjakukkaisten kasvien varsista. Jos katsot kasveja tarkkaan, näet “sileävartisten” sarjakukkaisten varsissa pitkittäisiä viivoja, joita voisi varsinkin pelkällä näköaistilla luulla “särmiksi”. Varsi on kuitenkin (kasvioppaiden tarkoittamalla tavalla) sileä: vain hyvin pientä epätasaisuutta tuntuu sormiin niiden viivojen kohdalla. Tällaiset yksityiskohdat ovat omiaan aiheuttamaan pohdintaa, kun aloitteleva tunnistaja ei ole varma tuntomerkkien ilmenemismuodosta todellisuuden kasveissa. Hyvä keino opetteluun voi olla yleisten kasvilajien katselu ja tunnustelu sormin: sopiva lajipari voisi olla koiranputki (särmäinen) ja karhunputki (sileä).

Sileiden ja särmikkäiden varsien maailmassa on lisäksi hyvä huomioida, että kasvin haarat voivat olla särmikkäämpiä kuin varsi. Sileävartisen maineessa olevalla kasvilla voi siis olla hyvinkin särmikkään näköisiä haaroja.

Varoituksen sana: monet sarjakukkaiset ovat myrkyllisiä. Esimerkiksi myrkkykeiso on tappanut lukuisia ihmisiä historian saatossa.

Viime vuosisadan Suomen farmakopean rohdokset -kirjasta (s. 41, 57-58) sarjakukkaisten heimosta nostettakoon väinönputki (radix angelicae) ja kumina (aetheroleum carvi tai fructus carvi). Homaathan, että nämä suluissa olevat rohdosnimet eivät ole kasvilajien viralliset latinankieliset nimet, vaan tarkoittavat väinönputken juurta ja kuminan eteeristä öljyä ja hedelmää. Lisäksi samaisesta kirjasta (s. 62) löytyy rohdos radix levistici, eli lipstikan juuri. Näille rohdoksille on nykyään tunnustettu perinnekäyttö.

 

Väinönputki eli tuttavallisemmin väiski

 

Hanna tutustui väinönputkeen (Angelica archangelica) ensimmäistä kertaa viime syksynä Rovaniemen Narkauksen kylässä, jonne hän pääsi juuren pesijän hommiin. Narkauksen väinönputkia viljelee kansanparantajan perillinen Katja Misikangas. Tämä pohjoisen superrohto vietteli aromaattisella tuoksullaan ja maullaan. Lehteä ja vartta on käytetty vihanneksena saamelaisten, islantilaisten ja norjalaisten keskuudessa. Juuri on niin jytyä tavaraa, että sitä käytetään rohdoksena. Siemenestä löytyy myös samaa makua, ja niitä onkin mukava pureskella siltään.

Rohto-ominaisuudet:

Väinönputken juuren eteerisestä öljystä on kaasukromatografisesti kyetty tunnistamaan lähes 200 eri yhdistettä. Rohdon tutkiminen on jo tämän takia vaikeaa, sillä yhdessä tieteellisessä tutkimuksessa ei voida ottaa huomioon kovin montaa muuttujaa. Yhdisteiden pitoisuudet vaihtelevat uutoksissa mm. kasvupaikan ja kasvuolosuhteiden mukaan. On siinä työnsarkaa, jos 200 yhdisteestä halutaan tietää ne vaikuttavat ainesosat vaikka immuunipuolustuksen nostatuksessa.

Väinönputkella ei ole näyttöön perustuvia käyttöaiheita, eikä laadukkaita kliinisiä tutkimuksia ole tehty. Perinteisesti näihin vaivoihin väinönputkea voi kokeilla:

  • Flunssan ensioireisiin, vastustuskykyä nostattamaan. Yskään ja käheyteen.
  • Kuukautiskipuun ja muita vatsakramppeja poistamaan: pureskele juuripalaa, tai ota juuriuutosta.
  • Ilmavaivoja ja ilmavaivakipuja poistamaan voi pureskella myös siemeniä.
  • Terveysportin tietokannan mukaan kasvia on käytetty myös dementian, ja koliikin hoitoon.

Vasta-aiheet

  • Alkoholin aiheuttama maksasairaus ja maksakirroosi
  • Hemofilia ja verenvuoto, koska teoriassa väinönputken sisältämät aineet voivat vaikuttaa verenhyytymiseen ja lisätä verenvuotoriskiä, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole. Siksi tätä rohdosta ei tule käyttää verenohennuslääkkeiden kanssa.
  • Kuten muitakaan rohdoksia, väinönputkea ei tule käyttää raskaana olevilla eikä imettävillä. Perinteisesti väinönputken on uskottu olevan abortteja aiheuttava rohdos, ja sen uskotaan vaikuttavan kuukautiskiertoon, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole.

Haittana voi ilmetä valotoksinen reaktio.

(Sankelo T. ja Siivari J. 2001-2003, Kress H. 2017, Terveysportti.fi HerbalBase)

Galambosin ja Roitton (2006) MTT:n julkaisun yhteenvedossa todetaan väinönputken osalta, että pohjoisessa kasvaneiden kantojen öljyjen laatu on parempi kuin eteläisten lajien. Tämä onkin loogista, sillä väinönputki on pohjoisesta etelään levinnyt kasvi. Tämän kasvin kohdalla pohjoisen yöttömät yöt ja viileät olosuhteet parantavat siis aromaattisten yhdisteiden pitoisuuksia.

Väinönputken juuristo
Väinönputken juuristo. Hiusjuurissa aromaattiset aineet ovat vahvimmillaan. (Susanna Vento: Rovaniemi, Narkaus, väinönputkiviljelmältä. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Miten löytää väinönputki luonnosta?

Lappia etelämpänä väiskiä tavataan vain satunnaisesti. Lapin-reissulla sitä voi bongata tunturien kosteissa ympäristöissä, kuten vesistöjen varrella. Tällöin on syytä kuitenkin osata erottaa väinönputki ja tappavan myrkyllinen myrkkykeiso, jota kuvailemme myöhemmin tässä postauksessa.

Väinönputkella on isot lehtitupet ja sileä, suurelta osin punertava (violetti, sinipunainen) varsi. Väinönputki muistuttaa melko lailla karhunputkea, joka myös kuvaillaan tässä postauksessa.

Väinönputken lehti
Väinönputken lehti, joka on 2-3x parilehdykkäinen ja lehtilavaltaan kolmiomainen, muistuttaa karhunputken lehteä. Eräs hyvä erottava tuntomerkki on, että väinönputken lehtiruoti on liereä, kun taas karhunputken (ja toki myös vuohenputken) lehtiruodissa on uurre. Liereys ei näy tästä kuvasta, vaan se täytyy tunnustella tai läpileikata. Lisäksi väinönputken päätölehdykkä on kolmiliuskainen (nuolet) vs. karhunputken liuskattomuus. (Otso: Kasvitieteellinen puutarha, Linnanmaa, Oulu.)

 

Väinönputken kukinto
Väinönputken kukinto, jossa hedelmät jo kehittyneet. Siemenet maistuvat muun kasvin tapaan tujulle kurkkupastillille. Varren väri on kauniin violetti. Kukat voivat olla valkoiset, mutta tyypillistä on vihertävä tai punertava yleissävy. (Susanna Vento: Rovaniemi, Narkaus, väinönputkiviljelmältä. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Karhunputki

 

Karhunputki (Angelica sylvestris) muistuttaa äkkiseltään paljon väiskiä, ja nämä kaksi ovatkin lähisukulaisia. Karhunputkeen törmää usein niityillä ja metsänreunoilla, ja tämän lähes 2-metriseksi kasvavan sarjakukkaisen bongaa loppukesästä kauempaakin. Ei heti uskoisi, että tämäkin hieman rujo kasvi on ilmaista ruokaa, eli ihan käypä syötävä. Karhunputkesta on käytetty versoja ja lehtiä (luontoportti.fi), joten se kannattaisi opetella tuntemaan nuorena. Juuria ja siemeniä on käytetty rohdoksi etupäässä vatsavaivoihin (Rautavaara s. 209).

Rohto-ominaisuudet ovat siis samankaltaiset kuin väinönputkellakin, mutta maku on ehkä miedompi – lieneekö teho myös miedompi(?). Makutestissä keskikesän raaka karhunputken juuri maistui miedolta, raikkaalta ja hieman mausteiselta. Ei ollut sellaista kitkerää sivumakua, jota olisi ennakkoluuloisesti voinut kuvitella villikasvin juuresta löytyvän. Syksyllä ylöskaivettu juuri maistui taas polttavan aromikkaalta. Syksyllä juuret ovatkin tehoaineiltaan parhaimmillaan, kun kesän tuotokset ovat sinne varastoituneet. Myös alkukeväästä juuria kannattaa kaiveilla rohdoksiin.

Karhunputken juuri
Karhunputken juuri. Juuri on alkusyksyyn mennessä kasvanut hyvän kokoiseksi. Makutestissä raaka juuri maistui sangen polttavalta. (Otso ja Hanna: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Karhunputken tuntomerkit:

Toisin kuin väiskillä, karhunputken lehtiruoti on uurteellinen: lehtiruodissa kulkee siis pituussuunnassa ura, jonka leveys voi olla vaikkapa pari millimetriä, toki kasvin koosta riippuen. Eräs tapa kuvailla tätä uurretta on, että jos lehtiruodin katkaisee poikittaissuunnassa, leikkauspinta on osapuilleen munuaisenmuotoinen. Lehtilapa on kolmiomainen ja 2-3x parilehdykkäinen. Varsi karhunputkella on sileä, siinä voi näkyä hiukan hienoa karvaa, ja varren väri on usein punertava-sinipunainen, toki vihreääkin varressa monesti näkyy. Varsi haaroo jonkin verran, mutta runsashaarainen tämä kasvi ei ole. Varren ja lehden yhtymäkohdassa on iso väljä lehtituppi, kuten väinönputkessakin.

Karhunputken lehti
Karhunputken lehtiruoti on uurteellinen, lehtilapa kolmiomainen ja 2-3x parilehdykkäinen. Varressa on usein tunnusomaista punertavaa sävyä. Punerrusta voi näkyä päävarren lisäksi (tai sijasta) varren sivuhaaroissa ja lehtiruodeissa, kuten tässä kuvassa. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Karhunputken lehtituppi
Karhunputken lehtituppi. Keskikesällä karhunputken lehtitupet ovat jopa pelottavan näköisiä... Varsi on sileä: siinä näkyy pitkittäisiä viiruja, mutta tuntumassa ei ole selkeitä särmiä, vaikka sormenpäihin tuntuukin pientä epätasaisuutta. (Otso: Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Myrkyllisiä sarjakukkaisia: myrkkykeiso, myrkkykatko ja hukanputki

 

Myrkkykeiso (Cicuta virosa) on varsin yleinen kosteiden paikkojen kasvi, ja se on erittäin myrkyllinen sisältäen kikutoksiinia. On siis tärkeää erottaa se koiranputkesta, karhunputkesta, väinönputkesta ja ylipäätään mistä tahansa kasvista, jota aiot syödä. Tuore kasvi ja erityisesti juuri ovat myrkyllisimpiä. Myrkytysoireita voi aiheuttaa jo kasvin imeminen. Myrkytysoireita ovat Wikipedian mukaan mm. suun ja nielun polttelu, ja suurella annoksella epilepsian kaltaiset oireet, sekä verensekaisen vaahdon tuleminen suusta.

 

Myrkkykeisokasvusto
Myrkkykeisokasvusto. Kuvassa kasvi on noin metrin mittainen. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison kukinto
Myrkkykeison kukinto altapäin kuvattuna. Pääsarjojen suojuslehdet puuttuvat, mutta pikkusarjoissa on suojuslehdet. Suojuslehdet ovat hyvin huomaamattomat (nuolet). Tämän kukinnon halkaisija on n. 10 cm. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison lehti
Myrkkykeisolla lehdykät ovat kapeansuikeita, teräväsahaisia, ja yleensä ne antavat “harvemman” vaikutelman kuin koiranputken melkoisen tiheän kokonaisuuden muodostavat lehdykät. Yliopistolla biologian assistentti sanoi, että myrkkykeison lehti on “luihun näköinen”, kuten kuvastakin näkyy. Varsi on sileä. Hedelmä on parimillinen, pyöreähkö ja pinnaltaan harjuinen. (Otso: Oulu, Toppilansaari, rantakosteikko)

 

Myrkkykeison juurakko
Kun myrkkykeison juurakon leikkaa halki, näkyy myrkkykeison eräs erikoistuntomerkki: ontoista lokeroista koostuva juurakon sisäosa. Kuvassa näkyy myös varren sileys. Myrkkykeison juurakko voi tuoksua petollisen herkulliselta. Omassa hajukokeessamme jo ennen juurakon halkileikkaamista tuoksu toi mieleen raikkaan nauriin tai lantun. On ironista, että eräiden vaarallisten kasvien väitetty pahanhajuisuus on ollut kokemustemme mukaan vaikeaa havaita, kun taas tämän vaarallisen kasvin hyvänhajuisuus on ollut helppo havaita. (Otso)

 

Myrkkykeison hedelmät
Myrkkykeisolla on kauniita 2 mm leveitä lohkohedelmiä. (Otso)

 

Myrkkykatko (Conium maculatum) on varsin harvinainen. Emme ole tunnistaneet sitä villinä, mutta kasvitieteellisessä puutarhassa olemme sitä kuvanneet. Myrkkykatkoa tavataan joskus vanhojen asumusten lähellä, mihin sitä on kylvetty, sillä sen on ajateltu imevän myrkkyjä maasta… Varsi on sileä. Lehdet ovat eri tavalla liuskoittuneet kuin esimerkiksi koiranputkella.

Tunnistamisoppaissa myrkkykatkon tuntomerkeiksi mainitaan usein epämiellyttävä haju ja varren, varsinkin varren alaosan, ruskeanpunaiset täplät. Nämä molemmat tuntomerkit ovat valitettavasti hieman harhaanjohtavia. Pitkälläkään haistelulla en myrkkykatkosta aistinut tätä kuuluisaa pahaa hajua, en itse asiassa minkäänlaista hajua. Täplät puolestaan olivat paljon pienempiä ja pienemmässä osassa vartta kuin sanallisten kuvailujen perusteella voisi luulla. Tällaisiin helposti sanottuihin mutta vaikeasti käytännössä sovellettaviin tuntomerkkeihin ei siis kannata luottaa liikaa, varsinkaan, jos tunnistustehtävänä on erottaa myrkkykasvi syötäväksi aiotuista kasveista. Varteen liittyvä, täpliä parempi tuntomerkki myrkkykatkolla on sileys: toisin kuin esimerkiksi särmäinen koiranputken varsi, myrkkykatkon varsi on sileä.

 

Myrkkykatkon lehti
Lehtien muoto on nopealla silmäyksellä koiranputkimainen, mutta lehdyköiden yleismuoto on pyöreämpi. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon varsi
Varsi on myrkkykatkolla sileä ja lähteiden mukaan punaruskeiden täplien kirjoma erityisesti alhaalta, mutta suhtaudumme skeptisesti näiden täplien käyttöön tunnistuksessa. Erotuksena koiranputken varsi on särmikäs ja uurteinen. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon hedelmät
Myrkkykatkon hedelmissä on pitkittäisiä harjanteita, joiden päällä on kyhmyjä. Kukinnon pääsarjat ovat suojuslehdellisiä. Myös pikkusarjat ovat suojuslehdellisiä, mutta tässä kuvassa ne eivät näy kunnolla. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)

 

Myrkkykatkon hermomyrkkyä, koniinia, on Luontoportin mukaan etenkin kukkivissa ja hedelmiään kypsyttävissä versoissa sekä raaoissa hedelmissä. Myrkkykatko ei ole niin myrkyllinen kuin myrkkykeiso, mutta silläkin on historian saatossa murhattu ihmisiä. Jo pieni limakalvokosketus voi aiheuttaa suun polttelua ja pahoinvointia. Vakava myrkytys aiheuttaa jaloista alkavan halvaantumisen, joka etenee hitaasti kehoa ylöspäin halvaannuttaen lopulta hengityslihakset.

Hukanputki (Aethusa cynapium) on myös tappavan myrkyllinen ja ulkonäöltään petollisen lähellä koiranputkea sekä mm. persiljaa. Englanniksi hukanputki onkin sopivasti nimetty: fool's parsley. Esimerkiksi hukanputken lehti voi käytännössä näyttää nopealla vilkaisulla koiranputken lehdeltä. Onneksi hukanputki on harvinainen. Se kasvaa koiranputken kasvupaikoilla. Hukanputken kasvualueet painottuvat voimakkaasti Etelä-Suomeen: Kasviatlaksen levinneisyyskartan mukaan Oulun ja Kemi-Tornion korkeuksilla on hukanputkesta tehty vain muutama hajahavainto.

Hukanputki pitäisi tuntea hyvin pahasta hajusta ja suojuslehdistä. Huomionarvoista on sekin, että niin koiranputkella kuin hukanputkellakin pääsarja on suojukseton ja pikkusarjat suojukselliset. Toisin sanoen suojuslehtien osalta ainoa koiranputken ja hukanputken eroavaisuus on pikkusarjojen suojusten ulkonäkö. Koiranputken pikkusarjojen suojuslehdet ovat melko lyhyet. Hukanputken kukinnossa pikkusarjojen tyvessä riippuu kuin viiksinä alaspäin 3 (joskus 4) kapeaa, teräväkärkistä, pitkähköä suojuslehteä.

Hukanputken hedelmä on Luontoportin tietojen mukaan munanmuotoinen, pitkänomainen, kapealti siipipalteinen, 3-4 mm pitkä ja sen pinnalla on paksuhkot pitkittäiset harjut.

 

Hukanputken kukinto
Hukanputken kukinnon pikkusarjojen suojukset ovat pitkät ja riippuvat kuin hukan kynnet. (John De Vos, L'association Tela Botanica, lisenssi CC BY-SA 2.0)

 

Emme ole itse kohdanneet hukanputkea tositilanteessa emmekä täten voi vahvistaa tai kumota hajutuntomerkin toimivuutta, mutta myrkyllisen ja turvallisen kasvilajin välisessä tunnistuksessa suhtaudumme hajutuntomerkkeihin varauksella, kuten jo yllä kerroimme.

Hukanputki sisältää myrkkykatkon tapaan koniinia, ja aiheuttaa täten samankaltaisia halvausoireita. Muut kasvin myrkylliset alkaloidit aiheuttavat vatsanväänteitä (Wikipedia).

 

Koiranputki

 

Jokaiselta tienpenkalta löytyvä koiranputki (Anthriscus sylvestris) ansaitsee maininnan, koska on yleinen ja syötävä. Me emme ole kuitenkaan itse keränneet hortaherkkuna mainittua koiranputken nuorta versoa, sillä se on helppo sekoittaa hukanputkeen ja myrkkykatkoonkin.

Kuten yleensä muissakin villivihanneksissa, maku ja suutuntuma eivät ole vanhemmalla yksilöllä enää niin houkuttelevat, vaikka vanhana kasvilaji onkin helpoiten tunnistettavissa. Koiranputken juurta voisi käyttää palsternakan tapaan. Sivuhuomiona myös palsternakka (Pastinaca sativa) on sarjakukkainen.

 

Koiranputki
Koiranputken varsi on särmikäs. Kukat ovat valkoisia, 5-terälehtisiä, pienehköjä ja usein määrältään runsaita. Pääsarja on suojukseton, pikkusarjat ovat suojuksellisia. Molemmat suojuslehtien olemassaoloon liittyvät tuntomerkit ovat siis samat kuin myrkkykeisolla. Koiranputken kasvusto on usein laaja. (Hanna: Ranua, Portimo, pelto).

 

Koiranputken lehti
Koiranputken lehtilapa on kolmiomainen, kolmeen kertaan parilehdykkäinen. Lehtitupessa on joskus lyhyttä karvaa, samoin varren alaosassa. (Hanna ja Otso, Siikalatva, Pulkkila, pihametsikkö)

 

Hedelmä on 8-10 mm pitkä, sileä, kapea (“sukkulamainen”) ja kaksiosainen: se näyttää hieman kahdelta vierekkäin asetetulta pienenpieneltä banaanilta. Hedelmän kärjessä näkyy usein parimillinen “kärsä”. Hedelmän väri vaihtelee tuoreen hedelmän vihreästä myöhempään ruskeaan ja kypsän hedelmän kiiltävään mustaan tai hyvin tummanruskeaan. Koiranputken hedelmä on siis täysin erinäköinen kuin vaikkapa myrkkykatkon kyhmyharjuinen, pyöreähkö hedelmä.

 

Hedelmävertailu: karhunputki, väinönputki, koiranputki
Vasemmalta oikealle: karhunputken, väinönputken ja koiranputken hedelmät. Väinönputken hedelmissä on selvät palteet, ja hedelmän yleismuoto on pitkulainen mutta ei kovin kapea. (Otso ja Hanna)

 

Suoputki ja pukinjuuri

 

Suoputki (Peucedanum palustre) kasvaa Suomessa monin paikoin, mutta ei isoina kasvustoina. Sen juurta on käytetty inkiväärin tapaan. Inkiväärin maku tulee etäisesti mieleen muistakin syötävistä putkikasveista.

Ahopukinjuuri (Pimpinella saxifraga) eli pukinjuuri on rohdoskasvi. Sekä pääsarjat että pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja sahalaitaisia, yleensä pyöreähköjä. Yksittäinen lehdykkä tuo mieleen mansikan lehden.

Etelä-Suomessa kasvaa harjasärmäputki (Selinum carvifolia) eli särmäputki. Se melkoisesti muistuttaa suoputkea. Särmäputken särmikkäässä varressa on siipipalteita toisin kuin suoputkella, jonka varressa voi näkyä selvääkin särmikkyyttä mutta ilman palteisuutta.

 

Suoputki
Suoputki kasvaa nimensä mukaisesti usein suolla. Hyvin tyypillinen kasvupaikka on suolammen rannalla, kuten kuvassa. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Suoputken lehtiä
Suoputken lehdet ovat kapeita, tasasoukkia ja laidoiltaan ehyitä. Lehdet voivat olla jopa 4x parilehdykkäisiä. Yleisvaikutelmana lehdet ovat kuin kootut suunnilleen tasaisen leveästä nauhasta, jossa on kauniita pyöristyksiä. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Suoputken hedelmät
Suoputken hedelmä on soikeanlitteähkö ja sillä on leveät mutta melko matalat selkäharjut ja siipipalteiset reunaharjut. (Otso: Kärsämäki, suo)

 

Puutarhan sarjakukkaisia

 

Maustetilli (Anethum graveolens), persilja (Petroselinum crispum), porkkana (Daucus carota) ja palsternakka ovat suosittuja viljelykasveja sarjakukkaisten joukosta, samoin muiden muassa liperi, maustekirveli (Anthriscus cerefolium) ja kumina.

Liperi eli lipstikka (Levisticum officinale) tunnetaan varsinkin keittojen mausteena. Liperi on helposti parimetrinen ja lehtien muoto on helppo tunnistaa. Tuoreen ja kuivatun kasvin tuoksut toki eivät ole aivan samanlaiset. Hanna oppi käyttämään tätä mausteyrttiä Norjassa, missä sitä käytetään samalla tapaa kuin Suomessakin. Rohtona lipstikan juurta on käytetty vatsalääkkeenä ja virtsan eritystä edistävänä lääkkeenä.

 

Liperi eli lipstikka
Lipstikkaa voi tuoksutella hieromalla lehteä sormien välissä. Lehti on omintakeisen muotoinen ja varsi sileä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kumina (Carum carvi) kasvaa luonnonvaraisena Suomessa, mutta se on kuivien ketojen kasvi, ja nämä luontaiset kasvupaikat ovat melko pitkälle kadonneet maastamme. Niinpä villiä kuminaa löytyy esimerkiksi teiden varsilta, mutta esimerkiksi Oulussa sitä ei ole tullut meillä vastaan, vaikka olemme jopa aktiivisesti etsineet. Saisimmepa euron jokaisesta kerrasta, kun kuminaksi luultu kasvi tienposkessa olikin koiranputki. Vanhoista pihapiireistä voi löytää kuminaa.

 

Kuminan kukkia ja hedelmiä
Kuminan kukan tärkein tuntomerkki on se, että kukkaperät ovat hyvin eripituisia keskenään, mikä näkyy kuvassa tarkastelemalla hedelmiä. Myös pikkusarjojen perät ovat samaan tapaan hyvin erimittaiset. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kuminan lehtiä ja varsia
Kuminan lehti on tillimäinen, varsi on särmikäs ja kalju. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kumina on tärkein viljelymaustekasvimme, jota viedään myös ulkomaille. Valoisien kesäöiden ansiosta Suomessa kasvatettu kumina on makoisampaa kuin keskieurooppalainen. Kuminalla maustuu niin juusto, leipä kuin viinakin. Samalla nauttijalta lähtevät ilmavaivat, sillä EMAn (European Medicines agency) Rohdoskomitea on antanut kuminan siemenen käytölle perinteisen käytön statuksen ilmavaivojen ja muiden ruoansulatushäiriöiden hoidossa. Apteekin hyllyltä löytyy vatsahyllyltä ummetukseen ja turvotukseen tarkoitettu lisäravinne, jossa kumina poistaa juuri turvotusta.

Kuminan tai kuminaöljyn tehoa (ja turvallisuutta) ei ole tutkittu yksinään, vaan yleensä piparminttuöljyn yhteydessä. Haittoina tällöin on raportoitu olevan närästystä, pahoinvointia/oksentelua ja röyhtäilyä.

 

Tillin hedelmät
Tillin hedelmä halkeaa kahteen osaan kuin simpukka. Kuvassa näkyy tillin hedelmiä eri kehitysvaiheissaan. (Otso)

 

Vuohenputki

 

Sitten pääsemme siihen putkeen, josta alkoi toisen kirjoittajamme villiyrttiharrastus. Tämä rikkaruohoksikin haukuttu kasvi ilahduttaa edelleen löytäjäänsä, kun sen on oppinut tuntemaan. Vuohenputkea (Aegopodium podagraria) voidaankin kutsua luonnolliseksi puutarhavihannekseksi. Vuohenputki kasvaa usein laajoina kasvustoina ja leviää sangen kärkkäästi, minkä vuoksi vuohenputkella on puutarhurien keskuudessa huono maine.

 

Vuohenputken nuori verso
Vuohenputken nuori, vaalea ja kurttuinen verso keväällä on aivan ihanan aromaattinen (jakaa mielipiteitä), ja pitkän talven jälkeen keho suorastaan ahmii tätä vihannesta. Nuoria versoja pukkaa maasta pitkälle kesään, ja versojen maku rikastuttaa monet salaatit. Vanhempi lehti on maultaan voimakas ja rakenne puiseva. (Wikimedia.orgin käyttäjä Mnolf, lisenssi CC BY-SA 3.0)

 

Vuohenputki
Vuohenputken lehtilapa on kolmiomainen ja kaksi kertaa kolmilehdykkäinen. Kasvusto on tiheä, koska vuohenputki leviää maavartensa avulla. (Otso, Tampere, Pispala, rantapuistikko)

 

Vuohenputken tuntomerkit

 

Pääsarjat ja pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehtilapa on kolmiomainen ja kaksi kertaa kolmilehdykkäinen. Muistisääntönä voi siis ajatella vaikka kolmisarvista vuohta, jolta puuttuu parta (koska: ei suojuslehtiä). Vuohiparalla on muistisäännössä myös kurttuiset jalat (vuohenputken varsi on särmikäs, erotuksena sileään karhunputken varteen). Vuohenputken hedelmä on kaksiosainen kuten koiranputkellakin, mutta muoto on soikea tai munanmuotoinen sekä lisäksi litteähkö. Hedelmän väri on kypsyysasteen mukaan vihreä tai ruskea. Hedelmien kärjissä näkyy kaksi kärsä-uloketta, jos eivät ole tippuneet pois. Eräitä eroja karhunputkeen ovat vuohenputken särmikäs varsi ja lehtien muoto: karhunputken lehtilavoista tulee mieleen pihlaja. Samankaltaisuus karhunputkeen on lehtiruodin kourullisuus.

Vuohenputki kuuluu kauppayrtteihin. Kauppayrtti tarkoittaa kasvia, joka on päässyt Eviran ylläpitämälle luonnonvaraisten, elintarvikkeena myytävien kasvien erikoiselle listalle. Kauppayrtti on tosin vanhentunut nimitys: joitakin vuosia sitten viranomainen on siirtynyt käyttämään kauppayrteistä nimihirviötä “ei uuselintarvike”...

 

Ukonputki ja jättiputki

 

Ukonputki ja jättiputki ovat jo kokonsa tai karvaisuuden puolesta niin pelottavia, että niiden jo arvaa olevan syömäkelvottomia. Ne on kuitenkin hyvä oppia tunnistamaan, jotta osaa välttää niitä.

Ukonputkesta (Heracleum sphondylium) on useita alalajeja ja ulkonäkö vaihtelee melko laajalla skaalalla. Ukonputkea ei kannata kosketella varsinkaan auringonvalossa, jolloin kasvin sisältämä neste polttaa ihoa erityisen herkästi. Kukkien väri vaihtelee alalajin mukaan. Ukonputken pinnalla pyörii usein monenlajisia pieniä ötököitä.

 

Ukonputken varsi ja lehti
Ukonputken varsi on karvainen. Parilehdykkäisen lehtilavan yleismuoto on repaleinen: se voi tuoda mieleen esimerkiksi ruttuisen, ison, sahalataisen voikukan. (Otso: Oulunsalo, tienvarsi)

 

Ukonputken hedelmiä
Ukonputken hedelmät muistuttavat melkoisesti vuohenputken hedelmiä. (Otso: Oulunsalo, tienvarsi)

 

Jättiputki on vaarallinen puutarhakarkulainen, jonka leviäminen Suomen luonnossa pitäisi estää. Jättiputkia leviää maassamme itse asiassa kolme eri lajia, joita on hankala erottaa toisistaan: kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) persianjättiputki (Heracleum persicum) ja armenianjättiputki (Heracleum sosnowskyi). Sivusto vieraslajit.fi tarjoaa hyvän tunnistustietopaketin jättiputkista sekä hävitysohjeet. Jättiputket kasvavat monimetrisiksi (2-3 m, jopa viisimetrisiä on tavattu), ja varsi voi olla läpimitaltaan 10 cm. Teräväkärkiset, liuskoittuneet lehdet ovat niin ikään valtavia, suurempia kuin minkään kotoisen sarjakukkaisemme lehdet. Jättiputken neste on ihoa polttavaa ja reagoi auringonvalossa, ja pelkkä kasvuston lähellä oleskelu voi ärsyttää hengitystä.

 

Muut sarjakukkaiset

 

Sarjakukkaisia on tavattu Suomessa kymmeniä lajeja, mutta monet näistä ovat harvinaisia ja useiden lajien ainoat esiintymisalueet ovat Etelä-Suomessa. Perehdy muihin lähteisiin ja ole tarkkana tunnistuksissa – ja etelässä vielä korostetun tarkkana.

 

Sarjakukkaisen näköisiä kasveja, jotka eivät ole sarjakukkaisia

 

Melko usein siankärsämöä (Achillea millefolium), lehtovirmajuurta (Valeriana sambucifolia) tai rohtovirmajuurta (Valeriana officinalis) luullaan putkikasveiksi, koska kukinnot näyttävät hieman samalta kuin sarjakukkaisilla. Nämä kasvit eivät kuitenkaan ole sarjakukkaisia. Siankärsämö on erittäin yleinen ja sen lehdet ja kukinnot on helppo oppia tunnistamaan ensimmäisten kasvilajien joukossa. Molemmat virmajuuret kasvavat siankärsämöä isommiksi ja voivat näyttää nopealla silmäyksellä erehdyttävästi putkikasveilta, mutta kukat eivät ole tarkasti katsottuna sarjassa vaan kerrannaisviuhkossa. Jokainen näistä kolmesta lajista on kyllä mainio rohdoskasvi, joten saatammepa kertoa niistä tulevissa postauksissa.

 

Lähteet