Siirry sisältöön

Isotakiainen (Arctium lappa) ja ketokaunokki (Centaurea scabiosa) ovat tämän postauksen kasveista ne varsinaiset arkeofyytit. Isotakiainen on tarkemmin sanoen keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), jota on jopa saatettu siirtää tarkoituksella uusille kasvupaikoille Suomessa. Laji onkin yleisempi esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa sekä vanhassa maailmassa aina Japania myöten.

Yritimme saada isotakiaisesta kuvan kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta sattui niin, että sitä oli siellä vain siemenenä, ei elävänä. Ketokaunokkia oli joskus havaittu kotimaan osastolla niityllä, mutta tämän kesän tilannetta ei ollut vielä tarkistettu aineistonkeruuvaiheessa.

Kaikki takiaisemme ja ohdakkeemme ovat syötäviä. Mehukas nuori varsi kannattaa kuoria ennen syömistä.

 

Isotakiainen
Isotakiainen on harvinainen. Sitä kasvaa eniten Hämeenlinnan seudulla. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Isotakiaisen käyttöaiheet ovat olleet moninaisia ihosairauksista syyhyyn ja paiseisiin. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi myös sen diureettisia ominaisuuksia on hyödynnetty. Takiaisille on tyypillistä koota ainakin vuoden verran vararavintoa juurakkoon ennen kukintaa. Aasian itäosissa isotakiaisesta on jalostettu paksujuurakkoinen ravintokasvi, jota käytetään hieman samaan tapaan kuin mustajuurta (Scorzonera hispanica).

Ketokaunokki on valtaosassa Etelä- ja Keski-Suomea todella harvinainen. Sitä saattaa löytää arkeofyyttien tapaan asutuksen läheisyydestä ja liikennöidyistä paikoista, kuivilta pientareilta ja kedoilta. Lönnrot tietää ketokaunokkia käytetyn “lääkkeenä savipuolia ja muita ihottumisia vastaan”. Kasvin latinankielisen nimen lajiosa scabiosa viittaa kapin eli syyhyn hoitotarkoitukseen.

 

Ketokaunokki
Ketokaunokin kukinto on 3,5–5 cm leveä, tyypillisesti violetinpunainen mykerö. Mykeröt ovat yksittäin haarojen kärjissä. Varsi on särmikäs. Lehtilapa on tummanvihreä, yleensä liuskainen. Ketokaunokki kasvaa kuivahkoilla paikoilla: sen arvellaankin olevan alun perin arojen kasvi. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Luontoportissa on lueteltu ketokaunokin kanssa samaan sukuun kuuluvia kasveja, joista mainitsemme poimintana ruiskaunokin (Centaurea cyanus). Eräitä saman heimon tai alaheimon kasveja ketokaunokin kanssa ovat: huopaohdake (Cirsium heterophyllum), pelto-ohdake (Cirsium arvense), isotakiainen, kyläkarhiainen (Carduus crispus), maarianohdake (Silybum marianum).

Maarianohdakkeen sanotaan olevan erityisesti maksaa hoitava rohto. Vaikutuksen saa aikaan kasvin siementen sisältämä silibiini-molekyyli, jota käytetään myrkytysten hoidossa torjumaan maksasolujen entsyymi-, lipidi- ja nukleiinihappohäiriöitä. Myös alhaisen verenpaineen korjaamiseen on tätä rohtoa käytetty, samoin kuin pakko-oireisissa häiriöissä (OCD). Maarianohdake lisää sappinesteen eritystä vähentäen samalla tulehduksen ja sappikivien riskiä. Karjalle laji on myrkyllinen. Maarianohdakkeen ehkäpä näkyvin tuntomerkki on kukintojen hurjat kehtosuomut: ne ovat pitkiä, paksuja ja piikkikärkisiä.

 

Seittitakiainen
Seittitakiainen on paljolti isotakiaisen näköinen mutta paljon yleisempi: seittitakiainen kasvaa ainakin Oulun korkeuksille asti pihan reunoilla ynnä muilla ihmistä lähellä olevilla paikoilla. Lehti on leveänpuikea ja usein herttatyvinen, yläpuolen väritykseltään tummanvihreä. Miten erotetaan tämä laji isotakiaisesta, kun ainakin lehdet ja varsi näyttävät kovin samanlaisilta kummallakin lajilla? Täysin ei voi luottaa siihen erottavaan tuntomerkkiin, että isotakiaiselta puuttuisi mykeröistä seitti ja puolestaan seittitakiaisella seitti näkyisi. Kannattaa katsoa mykerösuomujen koukkukärjet: vain isotakiaisella ne ovat keltaiset. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen kukinnon kehto muistuttaa palloa, jota peittää seittimäinen karva. Joskus kehto saattaa olla kaljukin. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen varsi haaroo ja on karhea ja tiheästi lyhytkarvainen. Tässä jokin virna (Vicia) on lähtenyt kiipeämään varrella. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen lehden alapinta on karvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Huopaohdake
Huopaohdakkeen mykerökukintoa nimitettiin lajintuntemuskurssilla partasudiksi. Siltä se tosiaan näyttää: kukinto on jopa 5 cm leveä violetinpunainen tupsu, jota kehtosuomut suojaavat. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Huopaohdake
Huopaohdakkeen varressa on uurteita ja villakarvaa, mutta ei piikkejä. Lehdet ovat pitkäsuippuisia, laidastaan yleensä tiheästi pienihampaisia. Varsilehdet sepivät. Lehden alapinnalla on huopakarvaa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pelto-ohdake
Pelto-ohdake on sangen yleinen kasvi milloin milläkin pientareella. Nimessä mainituilla pelloilla se ei ole mikään toivottu vieras. Pelto-ohdakkeen kukinto on selvästi pienempi kuin huopaohdakkeella. Väri on vaaleahko. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pelto-ohdake
Pelto-ohdakkeen varsi on sileä, kuitenkin latvasta seittikarvainen, alalajista riippuen jopa tiheäpiikkinen. Varsi haaroo latvasta. Lehdet hieman sepivät. Lehtilapa on piikkinen, pariliuskainen tai parihampainen tai ehytlaitainen. Lehden alapinta on huopakarvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen varsi on siipipalteinen toisin kuin esimerkiksi huopa- tai pelto-ohdakkeella. Piikit kyläkarhiaisella eivät ole kovin pistäviä. Tämä kyläkarhiaisyksilö oli noin 2 metriä korkea. Laji kasvaa suurimmassa osassa Suomea. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen lehtilapa on pariliuskainen tai hammaslaitainen, reunoiltaan piikikäs. Ruotien reunat ovat siipipalteisia. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen kukintoja. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Suo-ohdake (Cirsium palustre) kasvaa märissä paikoissa ja on varreltaan siipipalteinen. Sen erottaminen kyläkarhiaisesta onnistuu viimeistään pappuksen avulla: pappus on suo-ohdakkeella sulkahaiveninen.

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.