Siirry sisältöön

Mario-peleistäkin tuttu kukka, jonka koskettaminen antaa kyvyn ampua pomppivia tulipalloja… ei, hetkonen, tämä on jotain muuta sittenkin. Ukontulikukka (Verbascum thapsus) on näyttävä ja parillakin tavalla tulinen kasvi, jonka levinneisyys painottuu vahvasti Etelä-Suomeen. Arkeologisesta näkökulmasta se on rautakautisten muinaisjäännösalueiden täydentäjälaji (Silkkilä ja Koskinen s. 35).

Ruotsinkielinen nimi vanligt kungsljus viittaa tervatun ukontulikukan soihtukäyttöön. Keskiaikainen uskomus kertoo, että kasvi suojasi pahoilta hengiltä ja soihtuja poltettiin varsinkin hautajaisissa. Kuivattua kukkavartta voi käyttää tuliporana käsin porauksessa. Kuollut varsi voi jäädä sojottamaan maasta pitkäaikaisena talventörröttäjänä.

Aaltonen ja Corander (1997) tietää kertoa, että ukontulikukan kukkaa lukuun ottamatta kasvi on lievästi myrkyllinen. Siitä huolimatta sitä on käytetty esimerkiksi tupakan korvikkeena. Rohdoksena on käytetty kuivattua kukkaa ja tuoretta versoa unettomuuteen, astmaan, yskään, reumaan sekä suun, nielun ja erinäisten limakalvojen tulehduksiin. Kukkien öljyuutosta “kuningasöljyä” käytetään korvasairauksiin. Kuivattu kukka on myös hyvän tuoksuinen.

Hämeen Sanomien uutinen erityisen pitkästä ukontulikukasta mainitsee, että perimätiedon mukaan siemeniä on käytetty kalojen huumaamiseen. Emme kannusta kokeiluihin tässä asiassa.

 

Ukontulikukka
Ensimmäisen vuoden kasvumuodossaan ukontulikukka on käytännössä pelkkä villakarvainen lehtiruusuke maan tasalla. Ukontulikukan tyypillinen kasvupaikka on kuivahko. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)

 

Ukontulikukka
Toisena kasvuvuonnaan ukontulikukan varsi nousee 30-150 cm korkeaksi. Kukinto on tähkämäinen ja yleensä haaraton. Keltainen teriö on 12-25 mm leveä. Yksittäinen kukka on auki vain päiviä, mutta kukat aukeavat eri aikoihin, joten koko “tähkän” “läpikukkiminen” saattaa kestää jopa kuukausia. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)

 

Ukontulikukka
Ukontulikukan lehti on huopamaisen pehmeä ja molemmin puolin tiheäkarvainen. Jotkut sanovan sen käyvän vessapaperiksikin, mutta tätä emme ole kokeilleet. Lehtilapa on ehytlaitainen tai matalasti hammaslaitainen. Lehtilavan pitkulaisessa muodossa on mukana soikeutta tai puikeutta. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)

 

Näköislajina mainitsemme tummatulikukan (Verbascum nigrum), joka niin ikään on rautakautisten muinaisjäännösalueiden täydentäjälaji (Silkkilä ja Koskinen s. 35). Tummatulikukan sinipunakarvaiset heteet ovat erottava tuntomerkki. Tummatulikukka voi risteytyä ukontulikukan kanssa.

 

Lähteet

  • Aaltonen T. ja Corander N.: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. Jyväskylä, 1997.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.

Isotakiainen (Arctium lappa) ja ketokaunokki (Centaurea scabiosa) ovat tämän postauksen kasveista ne varsinaiset arkeofyytit. Isotakiainen on tarkemmin sanoen keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), jota on jopa saatettu siirtää tarkoituksella uusille kasvupaikoille Suomessa. Laji onkin yleisempi esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa sekä vanhassa maailmassa aina Japania myöten.

Yritimme saada isotakiaisesta kuvan kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta sattui niin, että sitä oli siellä vain siemenenä, ei elävänä. Ketokaunokkia oli joskus havaittu kotimaan osastolla niityllä, mutta tämän kesän tilannetta ei ollut vielä tarkistettu aineistonkeruuvaiheessa.

Kaikki takiaisemme ja ohdakkeemme ovat syötäviä. Mehukas nuori varsi kannattaa kuoria ennen syömistä.

 

Isotakiainen
Isotakiainen on harvinainen. Sitä kasvaa eniten Hämeenlinnan seudulla. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Isotakiaisen käyttöaiheet ovat olleet moninaisia ihosairauksista syyhyyn ja paiseisiin. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi myös sen diureettisia ominaisuuksia on hyödynnetty. Takiaisille on tyypillistä koota ainakin vuoden verran vararavintoa juurakkoon ennen kukintaa. Aasian itäosissa isotakiaisesta on jalostettu paksujuurakkoinen ravintokasvi, jota käytetään hieman samaan tapaan kuin mustajuurta (Scorzonera hispanica).

Ketokaunokki on valtaosassa Etelä- ja Keski-Suomea todella harvinainen. Sitä saattaa löytää arkeofyyttien tapaan asutuksen läheisyydestä ja liikennöidyistä paikoista, kuivilta pientareilta ja kedoilta. Lönnrot tietää ketokaunokkia käytetyn “lääkkeenä savipuolia ja muita ihottumisia vastaan”. Kasvin latinankielisen nimen lajiosa scabiosa viittaa kapin eli syyhyn hoitotarkoitukseen.

 

Ketokaunokki
Ketokaunokin kukinto on 3,5–5 cm leveä, tyypillisesti violetinpunainen mykerö. Mykeröt ovat yksittäin haarojen kärjissä. Varsi on särmikäs. Lehtilapa on tummanvihreä, yleensä liuskainen. Ketokaunokki kasvaa kuivahkoilla paikoilla: sen arvellaankin olevan alun perin arojen kasvi. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Luontoportissa on lueteltu ketokaunokin kanssa samaan sukuun kuuluvia kasveja, joista mainitsemme poimintana ruiskaunokin (Centaurea cyanus). Eräitä saman heimon tai alaheimon kasveja ketokaunokin kanssa ovat: huopaohdake (Cirsium heterophyllum), pelto-ohdake (Cirsium arvense), isotakiainen, kyläkarhiainen (Carduus crispus), maarianohdake (Silybum marianum).

Maarianohdakkeen sanotaan olevan erityisesti maksaa hoitava rohto. Vaikutuksen saa aikaan kasvin siementen sisältämä silibiini-molekyyli, jota käytetään myrkytysten hoidossa torjumaan maksasolujen entsyymi-, lipidi- ja nukleiinihappohäiriöitä. Myös alhaisen verenpaineen korjaamiseen on tätä rohtoa käytetty, samoin kuin pakko-oireisissa häiriöissä (OCD). Maarianohdake lisää sappinesteen eritystä vähentäen samalla tulehduksen ja sappikivien riskiä. Karjalle laji on myrkyllinen. Maarianohdakkeen ehkäpä näkyvin tuntomerkki on kukintojen hurjat kehtosuomut: ne ovat pitkiä, paksuja ja piikkikärkisiä.

 

Seittitakiainen
Seittitakiainen on paljolti isotakiaisen näköinen mutta paljon yleisempi: seittitakiainen kasvaa ainakin Oulun korkeuksille asti pihan reunoilla ynnä muilla ihmistä lähellä olevilla paikoilla. Lehti on leveänpuikea ja usein herttatyvinen, yläpuolen väritykseltään tummanvihreä. Miten erotetaan tämä laji isotakiaisesta, kun ainakin lehdet ja varsi näyttävät kovin samanlaisilta kummallakin lajilla? Täysin ei voi luottaa siihen erottavaan tuntomerkkiin, että isotakiaiselta puuttuisi mykeröistä seitti ja puolestaan seittitakiaisella seitti näkyisi. Kannattaa katsoa mykerösuomujen koukkukärjet: vain isotakiaisella ne ovat keltaiset. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen kukinnon kehto muistuttaa palloa, jota peittää seittimäinen karva. Joskus kehto saattaa olla kaljukin. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen varsi haaroo ja on karhea ja tiheästi lyhytkarvainen. Tässä jokin virna (Vicia) on lähtenyt kiipeämään varrella. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)

 

Seittitakiainen
Seittitakiaisen lehden alapinta on karvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Huopaohdake
Huopaohdakkeen mykerökukintoa nimitettiin lajintuntemuskurssilla partasudiksi. Siltä se tosiaan näyttää: kukinto on jopa 5 cm leveä violetinpunainen tupsu, jota kehtosuomut suojaavat. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Huopaohdake
Huopaohdakkeen varressa on uurteita ja villakarvaa, mutta ei piikkejä. Lehdet ovat pitkäsuippuisia, laidastaan yleensä tiheästi pienihampaisia. Varsilehdet sepivät. Lehden alapinnalla on huopakarvaa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pelto-ohdake
Pelto-ohdake on sangen yleinen kasvi milloin milläkin pientareella. Nimessä mainituilla pelloilla se ei ole mikään toivottu vieras. Pelto-ohdakkeen kukinto on selvästi pienempi kuin huopaohdakkeella. Väri on vaaleahko. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pelto-ohdake
Pelto-ohdakkeen varsi on sileä, kuitenkin latvasta seittikarvainen, alalajista riippuen jopa tiheäpiikkinen. Varsi haaroo latvasta. Lehdet hieman sepivät. Lehtilapa on piikkinen, pariliuskainen tai parihampainen tai ehytlaitainen. Lehden alapinta on huopakarvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen varsi on siipipalteinen toisin kuin esimerkiksi huopa- tai pelto-ohdakkeella. Piikit kyläkarhiaisella eivät ole kovin pistäviä. Tämä kyläkarhiaisyksilö oli noin 2 metriä korkea. Laji kasvaa suurimmassa osassa Suomea. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen lehtilapa on pariliuskainen tai hammaslaitainen, reunoiltaan piikikäs. Ruotien reunat ovat siipipalteisia. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Kyläkarhiainen
Kyläkarhiaisen kukintoja. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Suo-ohdake (Cirsium palustre) kasvaa märissä paikoissa ja on varreltaan siipipalteinen. Sen erottaminen kyläkarhiaisesta onnistuu viimeistään pappuksen avulla: pappus on suo-ohdakkeella sulkahaiveninen.

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.

Kyläkellukka (Geum urbanum) on keskiaikaan liittyvä lääkekasvi, tarkemmin sanoen “epävarma arkeofyytti” (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33). Kyläkellukan tyypillinen kasvupaikka on Etelä-Suomessa ja rehevässä maassa, ja ihmisasutuksen läheltä sitä löytyy usein, kuten nimestäkin kuuluu. "Kylä"-sana tuntuu toistuvan näiden historialliseen ihmisten toimintaan liittyvien kasvien nimissä: viime postauksessa mainitun hullukaalin toinen nimihän on kylähullukaali.

Ojakellukka (Geum rivale), kyläkellukan näköislaji, kasvaa paljon laajemmalla alueella Suomessa alkuperäisenä luonnonkasvina. Risteymät näiden lajien välillä ovat myös mahdollisia.

Luontoportti mainitsee ojakellukasta, että sen “juurakosta on tehty kiniinin tapaista rohdosta vilutauteihin, juomissa ja säilykkeissä sitä on käytetty mausteena antamaan neilikkamaista aromia.” Sekä kyläkellukan että ojakellukan juurakossa tuntuu neilikan tuoksua. HUS:n kasviluettelo kertoo Geum-suvusta: “Kasvi on myrkytön.” Siispä maustekokeilut kummalla tahansa kellukalla ovat suotavia.

Mutta mikä on vilutauti? Sehän on malaria eli perinteiseltä suomalaiselta nimeltään horkka. Nykyään ei malariahyttysiä Suomessa tavata: Porkkalan miehityksen aikaan oli viimeisin epidemiamme, mutta menneinä vuosisatoina horkka oli tappava vitsaus maassamme, kuten Ylen artikkeli malariahistoriasta kertoo. Pahin levittäjä oli sääskilaji Anopheles messeae, joka talvehti ihmisasumuksissa ja öisin pisteli asukkaita, minkä seurauksena malarialoinen levisi. Perhekoon pieneneminen ja ihmisten elinolojen muuttuminen sääskille vähemmän suotuisiksi on ollut merkittävä tekijä malarian häviämisessä Suomesta.

 

Kyläkellukka
Kyläkellukka on 30-70 cm pitkä. Varressa kasvaa pehmeää karvaa. Varsilehtien lapa on sormilehdykkäinen, 3-lehdykkäinen tai 3-liuskainen. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Kyläkellukka
Kyläkellukan kukka on keltainen ja siinä on viisi terälehteä. Kukat ovat pystyjä. Hedelmä (ei käy kuvassa) on koukkukarvainen pähkylä. (Henna Kettunen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Ojakellukka
Ojakellukka erottuu värinsä ja kellomaisten verhiöidensä ansiosta kasvipaljouden keskeltä. (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)

 

Ojakellukka
Ojakellukan punaruskeiden verhiöiden sisällä on tummasuoninen, alalajista riippuen kellanvalkoinen tai punertava teriö. (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)

 

Ojakellukka
Ojakellukalla varsilehtien lapa on syvään 3-liuskainen. Varsilehtiä näkyy kuvassa. Ruusukelehtien lapa on parilehdykkäinen (2-4 paria) ja päätölehdykällinen (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.

Nyt alkaa arkeologisten rohtojen sarjamme. Sarjassa esitellään kasveja, joiden löytäminen luonnosta saattaa tarkoittaa, että kyseisellä paikalla on ollut ihmisten asutusta esimerkiksi keskiajalla tai rautakaudella. Nämä kasvit ovat kiintoisia tunnistettavia muun muassa siksi, että ne saattavat merkata paikan, jossa tehdä arkeologisia löytöjä, ja siksi, että niiden luona voi eläytyä menneisyyden ihmisten elämään. Sarjan postauksissa voi esiintyä lajipareina tunnistusta varten myös muita kuin arkeologisia rohtokasveja. No niin, sarjan ensimmäiset kasvit:

Nyt taidetaan olla rohtojen “älä kokeile tätä kotona” -kategoriassa. Hullukaali eli kylähullukaali (Hyoscyamus niger) ja hulluruoho eli okahulluruoho (Datura stramonium) kuuluvat koisokasvien heimoon (Solanaceae), jossa on muitakin sangen vahvoja kemikaaleja sisältäviä kasveja. Sekä hullukaali että hulluruoho voivat aiheuttaa vaarallisia myrkytystiloja.

Hullukaali on esihistorialliseen aikaan ja keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), ja siten sen kasvupaikat usein ovat muinaisen asutuksen lähellä. Hulluruohon mainitsemme lajiparina: se ei Suomessa voisikaan olla kovin muinaisten aikojen tulokas, sillä se on todennäköisesti peräisin Keski-Amerikasta, ja sieltähän esimerkiksi keskiajalla ei vielä kauheasti liikennöity Eurooppaan asti.

Lajihavaintokarttojen perusteella näyttää, että Suomessa hulluruoho kasvaa harvemmissa paikoissa kuin hullukaali. Hullukaalin kasvualueet vaikuttavat kartalla kieltämättä sellaisilta, joissa on ollut asutuskeskittymiä keskiajalla(kin). Sen siemenet saattavat säilyä itämiskykyisinä jopa tuhat vuotta, joten kasvi voi nousta vaikkapa maan mylläämisen seurauksena paikkaan, jossa kukaan nykyään elossa oleva ihminen ei ole sitä nähnyt.

Jos haluat lukea fiktiivistä kuvailua daturan (hulluruohon) aiheuttamasta syvenevästä delirium-tilasta, voit etsiä käsiisi Finlandia-voittaja Leena Krohnin vuoden 2001 teoksen “Datura tai harha jonka jokainen näkee”.

 

Hullukaali
Hullukaalin kukassa teriö on melko vaalea, ruskehtavankeltainen ja yleensä sinipunasuoninen, 5-liuskainen ja muistuttaa muodoltaan matalaa torvea. Hullukaali on tyypillisesti kaksivuotinen: sen lehdet ovat ensimmäisenä vuonna tyviruusukkeena mutta toisena vuonna yleensä vain varrella, sepivinä. Lehtilapa on muodoltaan soikea-puikea ja reunaltaan isohampainen-parihalkoinen. Hedelmä (ei näy kuvassa) on tyvestään ruukkumaiseen muotoon pullistuneen verhiön suojaama kota. (Henry Väre, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

Hullukaali
Hullukaali on melko monimuotoinen: tässä lehdet näyttävät kovin erilaisilta kuin edellisessä kuvassa. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

Hulluruoho
Hulluruoholla alalajista riippuen varsi on vihreä ja kukat valkoisia, tai varsi violetti ja myös kukat violetteja. Kukka on suppilomainen eli torvea muistuttava, 5-liuskainen ja 5-10 cm pitkä. Lehdet ovat isohampaiset, ohuet ja yleismuodoltaan puikeat. Hedelmä (ei näy kuvassa) on piikikäs, munanmuotoinen kota. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

Hullukaali on ollut historian aikana arvostettu rohtokasvi. Nykyäänkin sen sisältämillä yhdisteillä on lääkinnällistä käyttöä: kuten Luontoportissa mainitaan, eräitä hullukaalin aineita ovat skopolamiini ja atropiini, joista skopolamiini on käytössä mm. pahoinvoinnin torjunnassa ja atropiini mm. silmiin liittyvissä toimenpiteissä. Intin käyneet saattavat muistaa atropiinin merkityksen suojelukoulutuksen yhteydestä: hermokaasumyrkytyksen tapahtuessa atropiinipiikki voi pelastaa hengen.

Hulluruoho on voimakas rohto sekin, ja itse asiassa siitä löytyy paria samaa kemikaalia kuin hullukaalistakin: atropiinia ja skopolamiinia. Lisäksi hulluruohossa on hyoskyamiinia, jolla hoidetaan ainakin erilaisia kipuja, spasmeja eli lihaskouristuksia, ärtyneen suolen oireyhtymää, sekä Parkinsonin tautia. Hulluruohoa on käytetty astman hoitoon, mikä selittynee sen sileää lihasta relaksoivan hyoskyamiinin vuoksi. Myös epilepsiaan ja maniaan kasvin mehua on käytetty englanninkielisen Wikipedian mukaan.

Wikipedia tietää kertoa hulluruohon lehtiä poltettaneen lääkinnällisessä käytössä ja myös anestesiassa. On mahtaneet haittavaikutukset olla kovaa luokkaa silloin...

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.

 

Ruusujuuri eli pohjanruusujuuri (Rhodiola rosea) on pohjoisen Lapin laji. Se kuuluu maksaruohokasvien heimoon (Crassulaceae). Siis ei ruusukasveihin (Rosaceae), sillä nimessä oleva “ruusu” tulee tuoksusta, jonka voi havaita kasvin halkaistusta juurakosta. Ruusujen (Rosa) juurakolle ei suppean haun tuloksena löytynyt yhtään rohto-/ravintokäyttöä, mutta ruusujuurta kutsutaan Pohjolan ginsengiksi.

Luontaistuoteliikkeiden ruusujuurivalmisteissa on viljeltyä ruusujuurta. Jätetään tunturien ruusujuuret rauhaan. Pihalla kukkapenkissä voi viljellä omat ruusikset.

 

Ruusujuuri
Ruusujuuren kukinto on keltainen tiheä viuhko. Teriö on leveydeltään noin 0,5-1 cm ja siinä on neljä terälehteä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Ruusujuuri
Hedelmät ilmestyvät neljän tuppilohedelmän muodostelmissa. Tuppilo tarkoittaa: yhdestä emilehdestä muodostunut, saumaa pitkin avautuva, kuiva hedelmä. Kyllä, päättelit oikein, ruusujuuren emikukissa on neljä emilehteä. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)

 

Ruusujuuri
Lehdet ovat kaljuja, teräväkärkisiä ja tylppähampaisia. Lehtien väri on sinertävän vihreä. Lehti on ruoditon, mehevä ja vahapeitteen suojaama. Kasvin korkeus on 10-35 cm ja se kasvaa mätästäen. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)

 

Ruusujuuri on adaptogeeni, eli se antaa elimistölle voimaa palautua henkisestä ja fyysisestä rasituksesta sekä voimaa muuttuviin olosuhteisiin. Erään myyjän mukaan niin viikingit kuin kosmonautit ovat käyttäneet tätä rohdosta ääriolosuhteissa. Tässäpä siis rohdos, jos haluat buustata stressikehoasi paineen alla. Luontoportin mukaan rohto on “virkistävä ja yleiskuntoa kohottava”. Kuten muitakin voimakkaita rohtoja, suosittelemme tätäkin käytettävän esimerkiksi 2 viikon kuurina, jonka jälkeen pidetään vähintään viikon tauko.

Rautavaara ei kerro ruusujuuresta mitään, eli vasta hänen jälkeensä Suomessa on tietoisuus tästä rohdosta yleistynyt.

 

Lähteet

(Kuvavirheet korjattu 19.4.2021. Tästä tarkempaa tietoa postauksen loppupäässä.)

Ajatukset hetkeksi kivikauteen, nykyisen Pohjois-Pohjanmaan tienoille. Oih, mitä lämpöä ja merellistä ilmastoa. Pähkinäpensas (Corylus avellana) oli tuolloin eläneen Pällin miehen ruokakasvi, monen muun sellaisen kasvin ohella, joita nykyisin harvemmin näkee näillä leveyksillä. Pällin mies oli muutenkin neuvokas ja esimerkiksi sai hyödyllistä piikiveä käyttöönsä kaukomaille suuntautuvien kauppayhteyksien ansiosta. Lisäksi hän louhi ruusukvartsia työkaluihinsa, aloitteli tervantuotantoa ja muotoili keramiikkaa Pällin savesta. Lisää muinaisen Pällin miehen elämästä voit lukea kotiseutukirjailija Juhani Puhakan Muhos-aiheisesta kirjasarjasta.

Takaisin nykypäivään. Pähkinäpensas on etelän ja erityisesti valoisien kasvupaikkojen kasvi. Pohjois-Pohjanmaalla se saattaa tulla toimeen puutarhoissa. Teiden varsilla etelässä usein näkee noin metrin korkuista kasvustoa; pensas voi saavuttaa 2-5 metrin korkeuden.

Kukinta-aikaan keväällä hedekukat roikkuvat norkkoina, jotka muistuttavat koivujen norkkoja, mikä ei ole suuri ihme, sillä pähkinäpensas kuuluu koivukasvien heimoon (Betulaceae). Muistan, kun lapsena katsoin teksti-TV:n siitepölytiedotteita. Harvinaisin merkki kartalla oli “C”, joka tarkoitti pähkinäpensaan siitepölyä. Selvää on, että merkki ei voinut olla “P”, joka tietysti oli varattu yleisemmälle pajun tai pujon, en muista kumman, siitepölylle.

Pähkinät ovat samantapaisia kuin ne, joita kaupassa myydään nimellä hasselpähkinä, mutta kaupan hasselpähkinät ovat Luontoportin mukaan isopähkinäpensaasta (Corylus maxima). Tosin englanninkielinen Wikipedia väitti ainakin vilkaisuhetkellämme, että kaupallinen “hazelnut” on yleensä Corylus avellana...

Mitä muuten “pähkinä” edes tarkoittaa? Onko se suunnilleen sama asia kuin “hedelmä” mutta ruskea ja vaikeasti avattava? Tieteen termipankki sen kertoo: “kuiva, kovakuorinen, avautumaton yksisiemeninen hedelmä”. Maapähkinä (Arachis hypogaea) kuuluu hernekasvien heimoon (Fabaceae) eikä sen hedelmä ole pähkinä vaan palko.

 

Virheen korjaus

Tässä postauksessa oli alun perin väärän kasvilajin kuvia! Kiitokset Joel Rosenbergille, joka otti meihin yhteyttä ja toi asian tietoomme. Olin luullut vuorijalavaa (Ulmus glabra) pähkinäpensaaksi lehtien perusteella. Pohjoisen poika helposti hairahtuu jalopuiden kohdalla. Olemme poistaneet postauksesta väärät kuvat ja poimineet uudet kuvat Laji.fi-sivustolta. (Ironinen yksityiskohta: myös alkuperäisessä postauksessa olin maininnut jalavan ja pähkinäpensaan sekoittamisvaarasta, mutta siitä huolimatta moka tuli...) Joelin ohje lajien erottamiseen: "Lehdet hyvin samannäköisiä, mutta vuorijalavan lehti on paljon karheampi, pähkinäpensaan pehmeämpi ja ohuempi."

 

Pähkinäpensas
Pähkinäpensaan lehtilavan yleismuoto, yhdistettynä pensaan kokoon, voi luoda nopealla silmäyksellä mielikuvan esimerkiksi pienestä lepästä. Kuten lepällä, lehti on toissahainen, mutta korostetummin muodoin. Pähkinäpensaan lehti on kunnolla karvainen ja pehmeä sekä lyhytsuippuinen eli kärjestä lyhyesti terävä. Nämä lehtituntomerkit erottavat pähkinäpensaan lepästä. Lepänkin lehdissä kasvaa usein harvahkoa hentoa karvaa. (Hanna Mononen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Pähkinäpensas
Lähikuva pähkinäpensaan lehdestä. Karvaisuus ei rajoitu vain lehteen. (Hanna Mononen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Puutarhakasvina pähkinäpensas on oiva monivuotinen kasvi metsäpuutarhaan. Tämä proteiini- ja rasvapitoinen kasvi tuo ylisukupolvista hyötyä istuttajalleen.

 

Oman lajikkeen valinnasta ja kasvattamisesta pääsee perille Joel Rosenbergin uunituoreen kirjan siivittämänä. Pähkinöitä omasta puutarhasta - Opas suomalaisten pähkinöiden kasvattamiseen.

 

Pähkinöitä rouskutellessa pääsee Pällin miehen kivikautisiin tunnelmiin.

Lähteet

On aika antaa väläys käyttämistämme lähteistä. Nykyajan tietoviidakossa pyrimme tarkistamaan vastaan tulleiden lähteiden takana olevat organisaatiot tai kirjoittajat. Millaisesta lähteestä poimittua tietoa voi pitää siinä määrin uskottavana, että sen kehtaa todennäköisesti blogiin laittaa? Olemme toki käyttäneet myös nykykasviparantajien ehkä kokemusperäisempääkin tietoa, kuten esimerkiksi edellisessä flunssa-aiheisessa postauksessamme.

Ironisesti juuri tämä lähteitä käsittelevä postaus ei sisällä lainkaan Lähteet-osiota, sillä koko teksti on luotettaviksi tai historialliselta kiinnostavuudeltaan korkeiksi miellettyjen lähteiden esittelyä.

 

Luontoportti-ruutukuva
Luontoportti on ehdoton tuntomerkkitietokanta ja löytyypä sieltä paljon muutakin hyödyllistä, rohtoisaakin tietoa.

 

HerbalBase-ruutukuva
Terveysportin HerbalBasesta saa käsityksen, mitä näyttöä nykylääketieteellä on luontaistuotteista, ja mitä todettuja yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa on. Valitettavasti kyseiseen tietokantaan kirjautumiseen vaaditaan ostettu lisenssi.

 

Suomen farmakopean rohdokset
Olemme myös hankkineet vanhoja lähteitä, kuten Suomen farmakopean rohdokset -kirjan, josta saa käsitystä 1950-luvun apteekkirohdoista.

 

Tietämys kasveista kasvaa jatkuvasti. Uusia haitallisia molekyylejä löydetään, ja yrtti laitetaan pannaan tämän takia. Näin kävi esimerkiksi leskenlehdelle (Tussilago farfara), jota on ennen käytetty höveliäämmin, mutta jonka tiettyjen yksilöiden tiedetään nykyään sisältävän syöpää aiheuttavia kemiallisia yhdisteitä.

 

SKVR-ruutukuva
Toisaalta taas kasvien käyttöaiheet unohtuvat ajan saatossa. Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassa on esimerkiksi pelkästään yskän hoitoon dokumentoitu noin 160 loitsua, jotka on kerätty eri puolilta Suomea.

 

Juvalaiselta R. Pasaselta vuonna 1899 kerätty tieto kuuluu näin:

Kuin on yskä, niin pittää yhtä vettä laskee kolmaisten saunan kiukuvan lävite ja juuva siitten se ves ja juuvessaan sanova:

Mää yskä ympäri kylijä

Ja piirä pitkin pitäjijä.

Ei yskästä yhen rykijä,

Eikä kahen kalkutella.

Siitten yskä erkanoo.

 

Paradoksaalista on, ettei yskänoireen hillitsemiseen ole löydetty oireita poistavaa lääkettä heroiinin jälkeen. Luontaistuotteet ovat tämän vaivan hoitoon usein myös vähemmän riippuvuutta aiheuttavia kuin esimerksi kodeiinipohjaiset yskänlääkkeet.

Tiedämme myös, että kansallisrunoarkistossa on vielä enemmän kansanparantajilta dokumentoitua dataa – kansanlääkintäkortteja, jota ei ole vieläkään saatettu kunnolla päivänvaloon. Tämä 100 000 kortin materiaali on luokiteltu 300 tautimäärityksen pohjalta. Miten tällainen massiivinen perinnetiedon aarreaitta, kansanlääkintäarkisto, saataisiin päivänvaloon? Työ vaatisi korttien valokuvaamista ja puhtaaksikirjoittamista sekä jakamista netissä SKVR-tietokannan tapaisesti.

 

Rautavaaran kirjoja
Blogipostauksemme julkaisupäivän eli Kalevalan päivän (28.2.) merkkihenkilö E. Lönnrot jollain tapaa myös kokosi ja referoi kansanlääkintäkortteja, mitä työtä T. Rautavaara puolestaan jatkoi. Tässä pari Rautavaaran teosta. Mutta epäilemättä suullisessa perimätiedossamme on paljon sellaista, mitä vielä voisi kahlata läpi ja hyödyntää.

 

Kasvien lajintuntemuksen kurssimoniste
Tämä opus ei ehkä näy lähdeluetteloissa mutta ansaitsee tulla mainituksi kasvitiedon aarreaittana. Kasvien lajintuntemus -kurssin pruju eli kurssimoniste tarjoaa oivan katsauksen kasveihin heimoittain esiteltyinä ja opettaa katsomaan kasvien tuntomerkkejä oikein. Kurssin assistentin kertomia vinkkejä ja korjauksia on lisätty kynällä, ja löytyypä väliin sujautetuista papereista myös opastettujen kasvintunnistuskierrosten muistiinpanoja.

 

 

 

Köh ja niisk! Tätä kirjoitettaessa ei ole flunssan kulta-aika eli syksy… mutta nytpä on talviflunssat ja kohta kevätflunssat, joten eteenpäin, sanoi köhijä lumessa.

Yleisesti tunnettuja lämmittäviä rohtoja ovat valkosipuli (Allium sativum), inkivääri (Zingiber officinale) ja chili (useat Capsicum-suvun lajit). Jos viluttaa, niin näillä saa hien pintaan. Valkosipulin sanotaan olevan luonnon antibiootti, sillä se tappaa bakteereja. Näitä antibioottisesti vaikuttavia rohtoja ovat lisäksi hunaja ja kurkuma (Curcuma longa). Niistä voi tehdä flunssalääkkeeksi tahnaa tai viinietikkauutosta.

Hunaja on käypä hoito -suositusten mukainen yskänlääke lasten yölliseen yskään yli 1-vuotiaille. Ei alle 1-vuotiaille botulismivaaran takia. Hunaja on eläinrohdos, varmaankin niistä tunnetuin. Hunaja on antiseptinen aine, ja sitä käytetään myös lääkinnällisen voiteen ainesosana haavoihin niin ihmisillä kuin eläimillä.

Kuten aiemmassa postauksessamme totesimme, siankärsämö (Achillea millefolium) on monipuolinen terveyden edistäjä ja vaivojen vaimentaja. Mainitsimme myös, että Akilleen sotajoukot käyttivät siankärsämöä parannusyrttinä. Valitettavasti siankärsämökään ei ollut riittävä rohto Akilleelle, joka tunnetusti sai haavoittumattomuuden tullessaan lapsena kastetuksi Haadeksen rajajoessa Styks-virrassa, mutta jäi toisen kantapään kohdalta haavoittuvaksi, koska jostain täytyi pitää kiinni pulautuksen aikana. Troijan sodassa nuoli osui kantapäähän ikävin seurauksin, ja nykyäänkin Akilleen kantapää on nimitys heikolle kohdalle.

Onneksi nyt ei tarvitse suojautua sotajoukkoja vastaan, vaan nujerrettavana on “vain” flunssa ja sen oireet.

 

Siankärsämö
Siankärsämö. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Joistakin punahattujen suvun (Echinacea) kasveista saadaan auringonhattu-uutteen nimellä apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa myytävää tuttua rohdosta. Sen vaikutuksia on tutkittu paljonkin mm. Vogelin toimesta, joka on kaupallistanut rohdon ansiokkaasti.

Yleinen mauste, joka tunnetaan nimellä timjami, on tarha-ajuruoho (Thymus vulgaris). Ajuruohoista tämä laji on eniten käytetty mausteena, ja voimakkain. Se kasvaa puutarhassa Suomessakin, mutta saattaa menehtyä.

Nämä sanat muuten menevät aina sekaisin: thyme, thymus (suomalaisittain tyymus) ja typhus (suomalaisittain tyyfus). Poistetaan sekaannus! “Thyme” on englantia ja tarkoittaa timjamia. “Thymus” on latinaa ja englantia ja tarkoittaa kateenkorvaa. “Typhus” on englantia ja latinaa ja on taudin nimi, mutta minkä taudin, se riippuu aikakaudesta ja kirjoittajasta, ainakin pilkkukuume ja lavantauti ovat vaihtoehtoja. Lisäksi meillä suomalaisilla on ihan oma sekaannuksemme: timjamin näkee joskus kirjoitettuna virheellisesti “tinjami”... Johtunee siitä, että suomen kielessä on monia “nj”-äänneparin sisältäviä sanoja, mutta “mj”-äänneparia ei juurikaan.

Timjamin parhaan maun ajankohdasta on kahdenlaista tietoa: ennen kukintaa ja kukinnan aikaan. Timjami kasvaa villinä Etelä-Euroopassa, hyvin vettä läpäisevässä maassa tai kalkkikivisessä maassa. Puutarhassa timjami menestyy hyvin kummun päällä. Nurmiajuruoho (Thymus pulegioides) on sukua timjamille. Nurmiajuruohoa kasvaa jonkin verran villiintyneenä Suomessa.

Timjamihauduke, johon laitetaan sipulia ja inkivääriä, on hyvä flunssalääke. Timjami kuuluu huulikkukkaisiin (Lamiaceae). Timjami on “hengitysyrtti”, auttaa kaikenlaisiin hengitysvaioihin kuten hengahsitukseen, sykään, poistaa limaa. Myös kasvovetenä tai haavaumiin voit käyttää. Jalkaveteen sitä voi laittaa sienitulehdusta estämään. Joihinkin kölninveden resepteihinkin kuuluu timjamia.

Lehmus, Suomen lajistossa tarkemmin metsälehmus (Tilia cordata), on puuna rauhoittava. Kansainväliset tiedon mukaan lapset laitetaan joissakin maissa nukkumaan lehmuksen alle, koska puu antaa silloin hyvät unet. Lehmusten eli siipilehmusten suvun (Tilia) lajeihin voit tutustua Laji.fi-sivustolla. Lehmus on useissa mytologioissa pyhä puu.

Lehmuksen kukalla on monia vaikutuksia. Se tukee verenkiertoa ja myös saa aikaan hikoilua eli on hiostuslääke: kun flunssaisena tulee kylmä olo, niin juuri silloin kannattaa tätä yrttiä nauttia. Samoin lehmuksenkukka alentaa verenpainetta, kun se laajentaa hiussuonia. Se auttaa migreeniinkin juuri tuosta syystä. Lehmuksenkukka rauhoittaa illalla, ja sitä käytetään pelkotiloihin. Kannattaa kerätä vain kukoistavia, tuoreita kukkia, ei tuleentuneita. Lehmus kukkii Suomessa heinäkuussa.

Lehmuksen lehtiäkin voi syödä. Niitä voi käyttää salaatteihin tai kääryleihin. Lehmuksessa on myös lima-aineita.

Timjami ja lehmus ovat hyvä yhdistelmä immuunipuolustukselle. Yhdistelmää käytetään myös kurkun ja nielun rauhoitukseen puhetyön tekijöille.

 

Lehmus
Lehmuksen lehdet ovat herttamaisia eli sydämenmuotoisia. Pallerot eivät ole niitä kukkia vaan hedelmiä: kuva on otettu syksympänä, jolloin kukkien tilalle on jo tullut hedelmät. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Lehmus
Lehmus. Pitkä liuskamainen asia on suojuslehti, josta tulee myöhemmin hedelmien lenninsiipi. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Heinäratamon (Plantago lanceolata) levinneisyys on vahvasti painottunut Etelä-Suomeen: kasvaa Ahvenanmaalla ja rannikolla. Saksankielinen nimi: der Spitzwegerich. Lehdet ovat kapeat.

Lehtiä käytetään keuhkoalueen sairauksiin, haavoihin kuten ratamoja yleensäkin, ötökänpuremiin, tätäkin on salvoissa, suun limakalvojen hoitoon käytetään myös. Saksassa tästä tehdään kiirastorstain keitto. Lima-aineiden ansiosta hyvä haavoihin ja limakalvoille, vähän kuin sukulaiskasvinsa psyllium.

 

Heinäratamo
Heinäratamo näyttää jonkin verran tutulta piharatamolta (lat.), mutta lehdet ovat kapeat ja kukinto on lyhyt, tiheä tähkä. (Tekijänoikeusvapaa kuva sivustolta iNaturalist)

 

Kuusesta eli metsäkuusesta (Picea abies) keväällä tai alkukesällä saatavat kuusenkerkät ovat terveellistä tavaraa. Kuusenkerkissä on haihtuvia terpeenejä, jotka ovat hyviä hyviä hengitysteille. Perinteinen resepti on kuusenkerkkäsiirappi, mutta kerkistä voi uuttaa vaikka alkoholiuutosta eli tinktuuraa tai syödä sellaisenaan. Kuvan kuusenkerkästä löydät havupuupostauksestamme.

 

Lähteet

 

 

 

 

 

Ruohokanukka (Cornus suecica) ei tule ehkä ensimmäisenä mieleen, jos pitäisi luetella kotimaisia marjakasveja. Ruohokanukka kukkii mustin kukin. Laji hämää katsojaansa, sillä sen kukintojen ympärillä on neljä valkoista lehteä, joita voisi luulla kukan terälehdiksi. Tämähän sopii joulukuun postaukseen, sillä joulutähti (Euphorbia pulcherrima) pelaa samanlaista peliä: näyttävänväriset lehdet joulutähden yläosassa eivät ole terälehtiä.

Ruohokanukan punaisia marjoja voi syödä, jos mitättömäksikin sanottu maku ei muodostu esteeksi. Älä kuitenkaan sekoita lajia punamarjaisiin myrkkykasveihin kuten oravanmarjaan (Maianthemum bifolium), josta erottaminen on helppoa lehtien avulla (oravanmarjan lehdet ovat herttamaisia ja asettuneet varrelle kierteisesti), ja toki olisi helppoa erottaa kukkienkin avulla (oravanmarjan kukinto on hieman tähkääkin muistuttava valkea terttu), mutta tietenkään marja-aikaan ei enää näy kukkia. Oravanmarjan lehti vilahtaa syötävien kukkien postauksessamme mutta ei tietenkään ole syötävä, se vain sattuu näkymään samassa kuvassa kuin käenkaali (Oxalis acetosella).

Kansanomaisena nimenä ruohokanukalle olen joskus kuullut sanan “sianmarja”. Kuten epävirallisten nimien kanssa yleensäkin, kannattaa olla tarkkana, ettei kuvittele tutun nimen tarkoittavan välttämättä sitä lajia, jota luulee sen tarkoittavan. Olen kuullut myös sianpuolukkaa (Arctostaphylos uva-ursi) sanottavan sianmarjaksi, ja varmaan Suomessa kasvaa muitakin “sianmarjoja” riippuen siitä, keneltä kysyy.

 

Ruohokanukka
Ruohokanukan mustat kukat kukinnoissa, joiden ympärillä neljä valkoista lehteä. Kasvupaikat ovat usein rannalla tai vaikkapa suon reunassa, mutta Pohjois-Suomessa myös esimerkiksi tunturikoivikoissa. (Otso: Pudasjärvi, Iso-Syöte, tunturi)

 

Ruohokanukka
Marjan läpimitta on noin 5 mm. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Ruohokanukka
Ruohokanukan lehdet ovat puikeita tai soikeita. Lehtiasento on vastakkainen, mutta latvan tuntumassa voi olla niin paljon lehtiä toistensa lähellä, että vastakkaisuuden huomaaminen on helpompaa hieman alempana varressa. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Ruohokanukka
Lehdet ovat ruohokanukalla (kuvassa) silposuonisia. Niin ovat kyllä oravanmarjallakin, joten tämä nimenomainen tuntomerkki ei ole erottava näiden lajien välillä. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Lähteet

 

 

 

Poimulehtien suku (Alchemilla) sisältää monta lajia, jotka näyttävät käytännössä lähes samoilta ja ovat onneksi kaikki yhtä syötäviä. Suomessa lajeja on kolmisenkymmentä. Lajien välinen vaihtelu on vähäistä, mutta muutokset ovat pitkäikäisiä, sillä poimulehtien siemenet eivät hedelmöity, joten mutaatioita lukuun ottamatta geneettinen vaihtelu ei pääse liiemmälti sekoittamaan eri sukupolvien perimää.

Lehden päälle kertyy usein kirkas vesipisara, mikä onkin poimulehden eräänlainen keliriippuvainen tuntomerkki. Pisara voi muodostua ilman sadettakin. Luontoportin kertoman mukaan muinaiset alkemistit arvelivat tuolla nesteellä olevan mitä huikeimpia vaikutuksia, ja alkemistinen vaikutus näkyy kasvisuvun nimessäkin. Mutta ellei ole satanut, onko tuo neste välttämättä aamukastetta? Ei ole! Se on usein tämän kasvin uumenista virtaavaa kudosnestettä. Joten täytyyhän siinä jotain erikoista olla...

Toiset lajit ovat karvaampia kuin toiset, joten kerätessä kannattaa maistella, mikä miellyttää eniten. Tässäkin pätee sääntö, että varjossa kasvavat lehdet ovat vähemmän karvaita kuin kuivalla peltonurmella kasvavat.

 

Poimulehti
Lehtilapa on pyöreä tai munuaismainen ja matalaan 5-11-liuskainen. Lehden reuna on pienihampainen. (Otso: Nurmes, Valtimo, piha)

 

Poimulehti
Nuoret poimulehdet nousevat maasta hauskoina tötteröinä. (Otso: Nurmes, Valtimo, piha)

 

Poimulehti
Poimulehti on varsin yleinen näky nurmikolla. (Otso: Äänekoski, keskusta)

 

Tunturipoimulehti
Tunturipoimulehti (Alchemilla alpina). (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Suppilopoimulehti
Suppilopoimulehti (Alchemilla cymatophylla). (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Poimulehden voidaan sanoa olevan naistenrohto, sillä se on luottoyrtti naistentaudeissa. Sitä kannattaa kokeilla epämääräisiin valkovuoto-ongelmiin ja toistuviin hiivatulehduksiin sekä synnytyksen jälkeisiin vaivoihin.

 

Lähteet