Siirry sisältöön

Johdanto

Tutkimusasetelma tärkeimpine tutkimusvälineineen ja tutkimussuunnitelma on esitetty aiemmissa postauksissa.

Laboratoriopäiväkirja, jonka huolellista täyttämistä professori korosti ohjeistuksessaan, oli korvaamattoman arvokas apu tutkimukseen liittyvien yksityiskohtien ylöskirjaamisessa, ja valtaosa tästä tutkimusta kuvailevasta tekstistä pohjautuu laboratoriopäiväkirjan merkintöihin ja niiden tulkitsemiseen.

 

Mittaukset ja muut havainnot

Mahlaa kerättiin toistuvasti, ja sen yhteydessä mittausdataa päädyttiin keräämään systemaattisesti näistä suureista keräyssessiokohtaisesti: ulkolämpötila (Tulko) keräämisen alussa ja lopussa, mahlan lämpötila (Tmahla), mahlan saanto eli yhden keräyssession aikana kerätty kokonaistilavuus (Vsaanto), tiheysmittaukseen liittyvän mahlaosuuden tilavuus (V) ja tiheysmittaukseen liittyvän mahlaosuuden massa (M). Käytettiin mittalasia, jolla voi maksimissaan mitata 250 ml ja jonka omamassa on 200 g. Tiheysmittaus tehtiin maksimissaan yhdestä mittalasillisesta, joka punnittiin mekaanisella vaa’alla huomioiden samalla mittalasin omamassan osuus vaa’an näyttämästä massasta. Säätilasta (sanallinen kuvailu lämpötilamittauksen lisäksi) tehtiin melko systemaattisia havaintoja mittausten yhteydessä. Esimerkiksi 29.4.2020 kello 15.30 havaittiin raekuuro.

Datan keruu aloitettiin 18.4.2020 ja päätettiin 4.5.2020. Nautintotarkoituksiin mahlaa kerättiin kuitenkin vielä 17.5.2020 asti, jolloin hiirenkorvat olivat puhkeamaisillaan ja linnun jätöstä oli ilmestynyt keräysastian suulle, joista seikoista päättelimme olevan aika päättää mahlan keräys kyseiseltä vuodelta. Yllä mainittuja suureita lähtöarvoina käyttäen laskettiin erityisen kiinnostuksen kohteena ollutta mahlan tiheyttä ρ, joka hypoteesimme mukaan vaihtelee riippuen ainakin mahlan keräysajankohdasta ja mahlan lämpötilasta.

Merkittävä muutos kesken tutkimusjakson tapahtui, kun Pulkkilan mittauspisteeltä siirryttiin Oulun mittauspisteelle 20.4.2020, jolloin maantieteellisen sijainnin lisäksi luonnollisestikin mahlan keräämisessä käytettävä koivu vaihtui. Oulun mittauspisteellä oli tutkimusta varten valittu kaksi koivua: yksilöt A ja B. Oulun mittauspisteellä koivuyksilö A ei tuottanut ensin lainkaan mahlaa. Kun reikää syvennettiin professorin ehdottamalla tavalla 27.4.2020, mahlaa alkoi virrata.

Pulkkilan mittauspisteellä koivun rungon ympärysmitta 1 metrin korkeudelta oli 64,5 cm. Oulun mittauspisteen yksilöllä A vastaava mitta oli 81 cm ja yksilöllä B 81,5 cm. Paksussa koivussa mahla on syvemmällä rungon sisällä kuin ohuessa koivussa. Yksilön B reikää ei syvennetty eikä siitä kertaakaan vuotanut mahlaa.

Jonkin verran laskelmia on tehty laboratoriopäiväkirjaan. Järjestelmällinen tilavuuden laskenta kaikille yllä mainittujen suureiden datapisteille on kuitenkin tehty GoogleSheets-taulukkolaskentaohjelmassa, jotta lukuarvoista on helpompaa tehdä laskennallisia päätelmiä. Laskelmissa on jätetty huomiotta ne päivät, jolloin mahlaa ei saatu syystä tai toisesta. Lisäksi johtuen 18.4.2020 tehdyissä mittauksissa huomatuista menetelmällisistä epäselvyyksistä kyseinen päivä on jätetty laskelmissa huomiotta. Oulun mittauspisteellä 30.4.2020 alkaen käytettiin punnituksissa alustana tasaisempaa huoneen B pöytää aiempien päivien huoneen A hieman epätasaisen pöydän sijasta. 1.5.2020 on keräysastiaksi vaihdettu odotettavissa olleen pidemmän tyhjennystauon vuoksi ämpäri (10 l).

Mahlaa kerättiin yhteensä 11392 ml. Tämä yhteissaanto kerättiin 12 keräyssessiossa, jotka ulottuivat yhteensä 10 kalenterivuorokaudelle. Keräyssessioiden yhteenlaskettu kesto oli 177 tuntia 30 minuuttia. Tunnissa valui siis keskimäärin 64,2 ml mahlaa.

Mahlan keskitiheys oli 1,037 kg/l. Alin mitattu ρ oli 1,012 kg/l (mitattu 28-29.4.2020) ja korkein oli 1,064 kg/l (mitattu 1.5.2020).

Sattumalta keskimääräinen Tmahla oli täsmälleen 4 °C, joka on tunnetusti se lämpötila, jossa vesi on tiheimmillään. Alin mitattu Tmahla oli 2 °C ja korkein oli 8 °C. Tyypillisesti Tulko oli aamuisin suurempi kuin Tmahla ja iltaisin toisin päin: keräysastiassa olevan mahlan lämpötila seuraa viiveellä ympäristönsä lämpötilan nousua tai laskua. Keräysastiaa ympäröivän jäähdytysjärjestelmän tehokkuudella oli varmasti vaikutusta mitattuun lämpötilaan.

 

Graafi 1
Graafi 1. Tämä kuva kertoo, kuinka mahlan tiheys muuttui eri keräyskerroilla. (“Mahlan tiheyden muutokset keräysfaaseittain.”) Kuvassa on 11 keräysfaasia, eikä 12, koska muuten kuvassa olisi yli viikon suuruinen, harhaanjohtava ajallinen epäjatkuvuus päivien 19.4.2020 ja 27.4.2020 välillä. Punainen vaakasuora viiva on mittausten keskiarvo. Sen ylä- ja alapuolella näkyvät oranssit viivat ovat yhden keskihajonnan päässä keskiarvosta. Tulos: mahlan tiheys vaihteli ylös- ja alaspäin ajan kuluessa, ei ole nähtävissä selvää trendiä ainakaan tässä graafissa.

 

Graafi 2
Graafi 2. Ulkolämpötila Tulko (keräyksen lopussa mitattuna) keräysfaaseittain. Samat 11 faasia kuin graafissa 1, sama perustelu.

 

Graafi 3
Graafi 3. Riippuukohan mahlan tiheys keräyksen lopussa mitatusta ulkolämpötilasta? (“Suureiden Tulko ja ρ yhteys.”) Tässä ovat mukana kaikki 12 keräysfaasia, koska tämän graafin tarkoitus ei ole ajallisen jatkuvuuden visualisointi. Tulos: emme oikein näe graafissa selvää yhteyttä ulkolämpötilan ja mahlan tiheyden välillä.

 

Graafi 4
Graafi 4. Entä mahdollisesti riippuuko saanto keräyksen lopussa mitatusta ulkolämpötilasta? (“Suureiden Tulko ja Vsaanto yhteys.”) Tulos: näyttäisi olevan jonkinlainen nouseva trendi, eli mahlan saanto on tyypillisesti suurempi korkeammassa ulkolämpötilassa.

 

Aistinvaraisesti havainnoitiin mahlan väriä ja makua. Huomattiin korrelaatio: tyypillisesti mahla oli voimakkaamman makuista ja vähemmän vetistä silloin, kun mahlan tiheys oli suurimmillaan. Näyte maun sanallisesta kuvailusta aamupäivältä 19.4.2020: “Kuin hyvää vettä!” Näyte maun kuvailusta saman päivän iltapäivältä: “Makeampi kuin aamulla.” Maun kuvailua 1.5.2020: "Jalostunut, hedelmäinen."

Merkittävä huomio oli, että mitä alhaisempi oli Tulko, sitä vähemmän mahlaa tuli ja sitä “tuoreemman” ja “laadukkaamman” makuista se oli.

Selkärangattomia eläinkunnan edustajia ilmestyi keräysastioihin jonkin verran (ensimmäinen havainto ). Eräs näistä yksilöistä saattoi olla arviomme mukaan jokin pistiäinen (Hymenoptera) ja toinen oli selvästi suuremmalla varmuudella jokin sääski (Nematocera). Yksi jännittävän muotoinen epäilty hyönteinen paljastui koivunsiemeneksi.

 

Pohdintaa

Hypoteesimme näyttäisi ainakin osin pitävän paikkansa: koivunmahlan ominaisuudet kuten maku ja tiheys ovat riippuvaisia useista muuttuvista tekijöistä. Selvää syy-seuraus-suhdetta esimerkiksi ajankohdan (“missä vaiheessa kevättä”) ja tiheyden välille ei kuitenkaan syntynyt: tiheys ei selvästi kasvanut tai pienentynyt ajan edetessä vaan heittelehti edestakaisin.

Kun tutkitaan saantoon vaikuttavia tekijöitä, tässä tutkimuksessa käytetty Tulko ei pelkästään riitä, koska olisi hyödyllistä tutkia myös esimerkiksi koivuun osuvan auringonvalon määrän ja muiden sellaisten tekijöiden yhteisvaikutusta saantoon. Tällaisia tekijöitä ovat maaperän erot Oulun ja Pulkkilan välillä, samoin kohteiden väliset erot roudan sulamisessa ja korkeudessa merenpinnasta. Samoin takana olevan talven sääolosuhteet vaikuttanevat siihen, miten koivu käyttäytyy keväällä. Miten näitä voisi tutkia? Tarvittaisiin usean koivun tutkimusaineisto kultakin paikalta, jotta kaikki data ei perustu yhteen koivuyksilöön. Vaikuttavia suureita pitäisi havainnoida joko itse mittalaittein tai, esimerkiksi talven sääolosuhteiden osalta, perustuen ulkopuolisen tahon mittausdataan. Toinen esimerkki ulkopuolisen tahon tarjoamista mittauksia on maaperäkartoitus alueilla.

Saanto ja tiheys eivät tietenkään ole ainoita kiinnostavia suureita. Jatkotutkimuksilla olisi mahdollista selvittää maaperän ominaisuuksien vaikutusta mahlan virtauksen alkamisajankohtaan. Seuraavissa tutkimuksissa olisi tärkeää mitata tilavuus (ja siten tiheys) vakiolämpötilassa, mikä voidaan saavuttaa antamalla mahlanäytteen lämmetä 20 celsiusasteeseen. Koska mahlan koostumuksen muuttuessa on muutenkin hankalaa ennustaa tiheyttä ja ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat tekijät, on tärkeää vakioida edes lämpötila. Tämä myös tekee eri mittauskertojen tiheysarvoista enemmän vertailukelpoisia keskenään.

 

 

 

Tässä postauksessa annamme tutkimussuunnitelman väitöskirjatyöstämme rohtologian alalla. Pohjana on käytetty Itä-Suomen yliopiston tarjoamaa tutkimussuunnitelman mallia. Kun suunnitelma on valmis ja julkistettu näin, niin itse tutkimustyön osalta “solekko tehä vaa!”

 

Tutkimuksen nimi sekä tutkimustyön tekijän nimi ja osoitetiedot

Koivunmahlan kerääminen ja keskeiset ominaisuudet Pohjois-Pohjanmaalla keväällä 2020

rohtologian jatko-opiskelija Otso

ohjaaja, rohtologian professori Hanna

Osoite: Rohtokasvio.fi

 

Tutkimuksen tausta

Taustalla on tieto siitä, että mahlaa on käytetty perinteisesti juomana sellaisenaan ja juomien ainesosana.

Turun yliopiston biokemian laitoksella on todennut Puoskari V. vuonna 2016 pro gradu -tutkielmassaan: "Koivunmahlalla ja siitä valmistettavalla koivusiirapilla on kuitenkin runsaasti potentiaalista käyttöä elintarvikkeena."

Koivunmahlan ominaisuudet kuten tiheys sekä mahlan keräämiseen ja ominaisuuksiin vaikuttavat tekijät kuten ulkolämpötila vaativat tutkimusta, sillä tällaisesta tiedosta on puutetta.

Tutkimuksen merkittävyys kansallisesti ja kansainvälisesti: vaikka tutkimus tehdään rajatulla alueella Suomen Pohjois-Pohjanmaalla, ovat monet tulokset todennäköisesti sovellettavissa muilla alueilla kasvavien koivujen mahlankeräykseen.

 

Tutkimuksen tavoitteet

Esitetään tutkimuksen hypoteesit: Koivunmahlan ominaisuudet kuten maku, tiheys ja väri ovat luultavasti riippuvaisia keräämisen ajankohdasta, lämpötilasta ja muista muuttuvista tekijöistä. Myös saanto on luultavasti riippuvainen varsinkin kevään meneillään olevasta vaiheesta, roudan syvyydestä ja mahdollisesti latvuksien lämpötilasta. Myös maaperän ominaisuuksilla, kuten harjutyypillä saattaa olla vaikutuksensa mahlan virtauksen alkamisajankohtaan.

Hypoteesit pyritään vahvistamaan tai kumoamaan tutkimuksessa, ja samalla tavoitteena on kirjata järjestelmällisesti ylös havaintoja, joiden perusteella ihmisen sisäiseen käyttöön soveltuvaa mahlaa voidaan kerätä tulevaisuudessa. Havainnot saattavat myös auttaa kerätyn mahlan jatkojalostamisessa.

 

Aineisto ja menetelmät

Käytettäviin tutkimusmenetelmiin kuuluu mahlan lämpötilan, ympäristön lämpötilan, mahlan massan ja tilavuuden mittaus, toimenpiteiden ajankohtien seuranta, sekä näiden suureiden välisten mahdollisten yhteyksien analysoiminen. Myös aistinvaraista värin ja maun arviointia voidaan käyttää. Aineistona on syntyvä havaintodata, josta tehdään päätelmiä. Valittujen tutkimusmenetelmien perusteluna on se, että niiden avulla on todennäköisesti mahdollista luoda tietokokonaisuuksia, jotka ovat hyödyllisiä koivunmahlan keräämisessä ja käyttämisessä.

Aineistoa kerätään laboratoriopäiväkirjaan, jonka sivut ovat numeroituja ja jossa on käytössä kirjausten aikaleimamerkkaus. Joka toinen sivu laboratoriopäiväkirjassa on varattu laskelmille, joissa käytetään mittausdatasta poimittuja numeerisia arvoja. Työvaiheista ja välineistä tallennetaan myös tarvittava määrä valokuvamateriaalia.

Työsuunnitelma, ml. suunnitelma tehtävistä osatöistä:

  • Kerätään mahlaa koivuista vakioidulla keräysvälineistöllä, johon sisältyy erillisiä päivä- ja yökeräysastioita, määräkokoinen letku ja reiän tekemiseen käytettävä pora ja poranterä.
  • Mitataan saanto(tilavuus) ja ympäristön lämpötila tietyillä hetkillä standardimittalasilla.
  • Mitataan mahlasta saatavilla olevan välineistön mahdollistamia arvoja, esimerkiksi lämpötila, pH, massa, sokeripitoisuus. HPLC (high performance liquid chromatography) -laitteistoa käytetään mahdollisuuksien mukaan.
  • Havainnoidaan aistinvaraisesti kahdella orgaanisella biokemiallisella biosensorilla mahlan ominaisuuksia.
  • Lasketaan mahlasta mitattujen arvojen mahdollistamia arvoja, esimerkiksi tiheys (massa jaettuna tilavuudella) tietyssä havaintolämpötilassa.
  • Tutkitaan suureiden välisiä yhteyksiä kuten ympäristön lämpötilan tai kevään etenemisen vaikutusta mahlan saantoon tai ominaisuuksiin kuten tiheyteen.
  • Käynnistetään villimikrobien avulla koivunmahlapohjaisen siman käymisprosessi ja seurataan prosessin etenemistä ja tuloksia. Näin syntyneen siman ominaisuuksia voidaan arvioida aistinvaraisesti. Siman käymisen käynnistäminen ja toimenpiteet kuten siirtäminen aloituslämpötilaa alhaisempaan lämpötilaan kuvaillaan riittävällä tarkkuudella.

 

Aikataulu- ja rahoitussuunnitelma

Mahlankeräyksen osalta tutkimus suoritetaan keväällä 2020 koivujen mahlan alkaessa juosta ja päätetään koivunsilmujen ollessa puhkeamassa. Tutkimukseen sisältyviä laskelmia ja pohdintaa voidaan kirjata sen jälkeenkin, ja samoin mahlasta mahdollisesti tehtäviä jatkojalosteita voidaan tutkia vielä kesän 2020 aikana. Referenssimakutestausta tulemme tekemään mm. Pohjois-Karjalan suunnalla eristä, joiden valmistusolosuhteet ovat olleet erilaisia.

Tutkimus tehdään omarahoitteisesti. Kulujen arvioidaan olevan pienet, ja käytännössä kaikki tutkimuksessa tarvittavat välineet on jo hankittu ennen tutkimuksen aloittamista.

 

Tutkimukseen liittyvät eettiset näkökohdat

On tärkeää seurata tutkimuksessa käytettävien koivujen hyvinvointia ja olla aiheuttamatta niille kohtuutonta rasitusta porauksella ja mahlan keräyksellä. Puun hoitoon on olemassa kaupallisia tuotteita ainakin nimillä oksavaha ja haavasuoja. Totesimme, että on parempi käyttää samaa koivua jatkotutkimuksessa, joissa pakuria istutetaan koivuun. Näinpä voimme hyödyntää rei’itettyjä koivuja jatkotutkimuksissa. Koivun poraus (8mm terällä) on verrattavissa koe-eläimille suoritettavaan neulanpistoon, joten eettisten toimikuntien lausuntoja tai lakisääteisiä lupia ei tarvita.

 

Julkaisusuunnitelma

Tutkimustulokset julkaistaan digitaalisessa muodossa rohtologiaa käsittelevällä verkkoalustalla Rohtokasvio.fi.

 

Tutkimustulosten hyödyntäminen

Tutkimustulosten hyödyntämismahdollisuudet ja tutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys hahmottuvat lisääntyvän omavaraisuustoiminnan kautta, kun lähiluonnosta peräisin olevaa koivunmahlaa voidaan paremmin kerätä ja käyttää koko ihmiskunnan hyväksi.

 

Kirjallisuusviitteet

Kirjallisuusviitteitä koivuista löytyy jo verkkoalustalla julkaistusta tekstistä.

Suoraan tässä tutkimussuunnitelmassa mainitut viitteet:

  • Puoskari V.: Koivu elintarvikkeena ja koivunsilmu-uutteen analysointi. Pro gradu ‐tutkielma, Turun yliopisto, biokemian laitos, elintarvikekemian tutkinto‐ohjelma (FM), 2016.

Abstrakti

Rohtokasvio otti maailmanlaajuisen poikkeustilan vuoksi suuren haasteen: rohtologian tohtorin arvonimen saavuttamisen. Vastaväittäjä, väitöskirjatyöntekijä ja väitöstyötä ohjaava professori on nimetty (emme vielä tässä paljasta nimiä suurelle yleisölle). Karonkan kilistelyjuomakin on jo alkutulilla.

Tutkimusaihe on haastava, ja siinä on otettava huomioon monta muuttujaa. Aihe on ajankohtainen ja liittyy koivuihin. Tavoitteena on kunnianhimoinen uraanuurtava tutkimus, jollaista ei ennen ole nähty! Rahoitusta ei tyypilliseen tapaan olla saatu, emmehän anna korruption kajota tutkimustuloksiin, jotka kootaan ja arkistoidaan tieteellisen tarkasti. Kunnianhimoa löytyy rahankin edestä! Puuttuu enää tutkimussuunnitelma, jota tässä postauksessa alustamme.

 

Tutkimusapulainen
Tutkimusapulainen kenttätöissä hämärenevässä illassa. Tutkiminen on aikaavievää puuhaa, sillä jopa virka-ajan ulkopuolella täytyy saada tutkimustuloksia. Tutkimuskohde Pulkkila, kohde 1. Välineistönä markkerikynä ja vessapaperi. Hox! Markkerikynän täytyy olla säänkestävä. Hox 2! Vessapaperi on tarpeellista jännittävässä poikkeustilassa. (Hanna: Pulkkila, pihametsikkö)

 

Rakas labrapäiväkirja!

 

Ensimmäiset tutkimustulokset saatu!

 

Laboratoriopäiväkirja
Labrapäiväkirjaan tallentuivat jo ensimmäiset mittaustulokset, mutta ne ovat väitöskirjan valmistumiseen saakka salaista tietoa. (Hanna: Pulkkila)

 

Mittausmenetelmät

 

Mittausvälineistön valinta tapahtui kokeile ja erehdy -tyyppisesti. Leivontadesilitramitta osoittautui a) liian epätarkaksi tarkistusmittauksen jälkeen, b) tapahtui mittausvuotoa, mikä tekee vääristymän mittaustuloksiin. Sellaista tutkimus on: pään hakkaamista seinään, kun mikään ei tunnu onnistuvan.

 

Tutkimusvälineistöä
Mittausmenetelmäksi valikoitui siis tarkin saatavilla oleva kalusto: mittalasi, pipetti, luotettava ja tarkasti kalibroitu vaaka, sekä tiheysmittausta varten lämpötila-anturi. (Hanna: Pulkkila)

 

Lämpötilamittauslaitteita
Totesimme, että kuumemittarilla saadaan kyllä tarkka tulos, mutta koska mitattavat lämpötilat ovat alle 34 astetta, päädyimme paistilämpömittariin, joka mittaa ainakin +2 celsiusasteesta ylöspäin. (Hanna: Pulkkila)

 

Konsultoimme luotettavaa paikallisen ilmatieteenlaitoksen edustajaa ja saimme häneltä arvokkaita tietoja sääolosuhteiden seurannasta. Hän ehdotti päivittäisen kenttäolosuhteiden lämpötilan ylöskirjaamista, auringon paisteen seuraamista, sekä varoitti puuskaisen tuulen vaikeuttavan luotettavien mittaustulosten saamista.

 

Koon mittaus
Tutkimuskohteen koon määritys. Tutkimuskohteesta selvitettiin myös laji. Hieskoivun (Betula pubescens) rungon ympärysmitta on mitattu 1 metrin korkeudelta standardimittanauhalla, yksiköt cm. (Hanna: Pulkkila, pihametsikkö)

 

Ja mites sitte kävikään...

 

Kuinka oikeassa ilmatiedeasiantuntija olikaan! Rautakangen olimme jättäneet nojaamaan puuta vasten. Mitä tekee puu puuskittaisessa tuulessa… Huojuu, huojuu… Kanki oli kaatunut hetken päästä ja kumonnut samalla tutkimusjärjestelmän. Onneksi mikään ei mennyt rikki. Poistimme kangen mittauspaikalta. Huoh, ei niin vakioidut olosuhteet kuin jossain laboratoriobunkkerissa.

 

Kanki
Kanki vielä pystyssä tutkimuskohteen äärellä. Kangella työstettiin lämpötilahallintaolosuhteita. (Hanna: Pulkkila, pihametsikkö)

 

Tutkimusjärjestely

 

Tutkimusasetelma
Paljastamme tutkimusasetelman ja sitä myötä viittauksen aiheesta. Arvaatteko jo? Tässä päivänvaloa kestävä tutkimusasetelma. Tutkittavan nesteen koostumuksen laadun takaamiseksi valitsimme keräysastiaksi ruskean lasin, joka estää auringonvalon haitalliset vaikutukset tärkeään eliksiiriin. (Hanna: Pulkkila, pihametsikkö)

 

Kilistelyjuomat
Karonkkaan kilisteltäväksi. Oikeammanpuoleinen pullo on käynyt vain alle vuorokauden, mutta vasemmanpuoleinen on käynyt jo neljä vuorokautta, mikä näkyykin sameusasteessa. Reseptin löydätte koivupostauksestamme. Huom! Vappu olikin tuolla aikavälillä sopivasti... (Otso: Oulu, Kaijonharju)

 

Laboratorioviinat
Laboratorioviinat parilla eri vahvuudella. Kun ollaan tekemisissä elävistä organismeista tulleen eritteen kanssa, on aseptisuudesta huolehdittava. Labraviinaa käytetään pintojen desinfioimiseen ja permanenttitussimerkintöjen poistoon. Tässä tapauksessa emme käyttäneet denaturoitua alkoholia. (Otso: Oulu, Kaijonharju)

Näinä epävarmoina aikoina on aika kaivaa perintökirstuista pula-ajan dokumentointi. Jos maailman yleisimmän rohdoksen raaka-aineen eli kahvipensaan pavun (Coffea-suku) maahantuonti lakkaa maailmanlaajuisen kriisin, kuten pandemian, seurauksena Afrikasta ja Etelä-Amerikasta, on maailman suurin kahvinkuluttajakansa (lähteestä riippuen 10-12 kg/pää/vuosi) kohta massapäänsäryn kourissa, yskän ohessa.

Kahvi.fi (luettu 27.4.2020) mainitsee pääkohtaisena vuotuisena kulutusmääränä maassamme 10 kg; Tanskanen (1997) ilmoittaa ICO:n vuoden 1995 tilastojen pohjalta määräksi noin 12 kg. Mainittu kilogrammalukema oli siis kasvirohdoksen keskimääräinen kulutus, mutta jos tarkastellaan vaikuttavaa ainetta eli kofeiinia, määrä on 12 kg:n mukaan laskettuna 144 grammaa kofeiinia per pää per vuosi. Laskelma pohjautuu siihen, että kilosta saadaan 120 kuppia kuumaa, joista kussakin on 100 mg kofeiinia. Neljän kupin päivävauhdilla päivässä saat 400 mg kofeiinia.

Maistuisiko herrasväelle tasseilta nautittuna korvike vai vastike? Nämähän ovat eri asioita, joten terminologia vaatii tarkennusta. Ryhmä- ja viriketoiminnan aineistopankki Vahvike tietää kertoa, että vuonna 1941 kauppaan tullut kahvin korvike sisälsi noin 25 % aitoa kahvia, kun taas myöhemmin ilmestynyt kahvin vastike ei sisältänyt aitoa tavaraa ollenkaan. Mainitaanpa sivulla myös sekoitukset nimeltä korsukahvi ja mallaskahvi. Meidän postauksemme vetää mutkat suoriksi ja puhuu vain korvikkeista, vaikka emme rohkaise sekoittamaan aitoa kahvia vaihtoehtoisiin kasviaineksiin.

Coffea-suvun pensaat ovat laajalti viljeltyjä tietyissä etelän maissa. Laajoilla monokulttuuripelloilla raadetaan auringon paahteessa, ja kasviston yksipuolisuuden lisäksi on monen viljelyalueen talouskin yksipuolisesti tämän yhden kortin varassa. Tunnetuimpia suvun lajeja ovat varmaankin Coffea arabica eli arabiankahvi ja Coffea canephora eli robusta.

 

Voikukka kahvinkorvikkeena
Kahvinkorvikkeen uutosvälineistö. Tässä korvike on siis voikukkaa (Taraxacum). Kuten jo saatatte tietääkin, itse kahvipensaan papu ei sinänsä ole rohto, vaan rohdos saadaan paahtamalla kuivattu papu sopivan paahteiseksi. Uutoksen valmistelu sisältää rohdoksen jauhamisen sopivan karkeaksi ja uutosvälineistön kautta itse rohdos muuttuu uutteeksi uutosastiaan, eli kahvikuppiin. Korvike jo vähissä kevättä kohti mentäessä. Onneksi kohta pääsee keräämään juuria jälleen! (Otso, Oulu, Kaijonharju)

 

Mistä sitä korviketta saa?

 

Paljastimmekin jo yhden kahvinkorvikkeen, eli voikukan juuren! Kysyimme valmistusprosessista eräältä yhteistyökumppaniltamme, joka on onnistunut tuotannossa mainiosti. Hän on jauhanut ensin kuivatun juuren ja paahtanut sen vasta jauhettuna. Tällöin on syytä tarkkailla tarkkailla paahtumisastetta tiiviisti! Voikukan juuria voi kerätä sekä keväällä ennen kukintaa että syksyllä silloin, kun kasvi on lakastunut. Voikukasta, joka on yksi Suomen perusravintokasveistamme, kerromme myöhemmissä postauksissa lisää.

Madventures-tyylisesti ilmaistuna saattaa edessä olla dystopia, jossa kahvin saatavuus on loppunut. Sitä varten täytyy omavaraistua!

Voikukan lisäksi muita korvikkeeksi kelpaavia kasveja ovat seuraavat.

 

Sikuri
“Sikuri (Cichorium intybus) on monivuotinen luonnonvarainen kasvi, joka kasvaa jopa metrin korkuiseksi. Sillä on siniset kukat ja voimakas juuri, josta valmistetaan paahtamalla, jauhamalla ja höyryttämällä kahvinvahviketta.” Kuvateksti: Sikurimuseo. (Kuva: Jouko Rikkinen, lisenssi CC-BY-NC-4.0)

 

Suomessa sijaitsee sikurimuseo. Siellä voit tutustua sikurikorvikkeen valmistusvälineisiin ja moneen muuhunkin sikuriasiaan. Toisin kuin luulimme tämän postauksen julkaisuhetkellä, Suomen sikurimuseo ei olekaan maailman ainoa, sillä lisäksi löytyy ainakin eestiläinen sikurimuseo.

 

Kahvinkorvikkeita
Erilaisia kahvin korvikkeeksi kelpaavia “murukahveja” saa jo luontaistuotekaupoista. Vasemmalta oikealle: paahdettu pikasikuri, pikapakuri, pikasienijuomajauhe. (Otso: Pulkkila)

 

Pakuri (Inonotus obliquus) on yleinen koivun lahottajasieni. Sen kahvinkorvikekäytöstä onkin linkatussa koivuartikkelissamme kerrottu.

Tammi (Quercus robur) tuottaa pähkinöitä, joita sanotaan terhoiksi. Tammenterhosta saa hienoaromista kahvinkorviketta.

Monia viljoja on käytetty kahvinkorvikkeina. Kyllähän paahdetuista jyvistä saa irti jonkinlaista kahvimaista aromia. Eräänlainen ei-toivottu vilja on kasvimaiden vitsaus, juolavehnä, tai virallisemmin niittyjuola (Elymus repens), jonka juurakosta saa teen- ja kahvinkorviketta (Rautavaara s. 33).

Lanttu (Brassica napus ssp. rapifera) on monimuotoisen ristikukkaisen kasvin, juureskaalin, alalaji. Juureskaalin rapsi-nimisestä alalajista (ssp. napus) saadaan ruokaöljyä. Lanttu käy kahvinkorvikkeeksi paahdettuna.

Mutta onko kanvinvastikkeissa kofeiinia? Paljastamme: ei ole. Kofeiinia tai kofeiinin kaltaisia yhdisteitä voit saada kahvin lisäksi vain teestä (mustasta, vihreästä tai valkoisesta teiiniä ja teaniinia), kaakaosta (teobromiinia) sekä energiajuomista. Teiini on vain toinen nimi kofeiinille, mutta teaniini on oma yhdisteensä. Apteekista saa myös kofeiinitabletteja (vahvuus 100 mg eli yhden kupillisen verran), jotka saattavat pelastaa vieroitusoireiden keskellä. Voit siis vaikka yhdistää sikurikupilliseen kofeiinitabletin, jolloin maku ja teho ovat molemmat mukana juomassa. Kahvi on maailman yleisin kahvirohdos.

Tätä rohdosta tarjotaan jopa lapsille. Mummot ovat yleensä tämän perinteen siirtäjiä. He kastavat pullapalan kahvirohdokseen ja työntävät palan imeväisikäisen viattomaan suuhun. Tätä yleisintä kahvirohdosta ei ole kielletty lapsilta eikä raskaana olevilta. Ainoastaan suositus on, että kofeiinia ei annettaisi alle 15-vuotiaille. Haittavaikutuksia muiden läääkeaineiden kanssa on tutkittu vähän, mutta kofeiini mainitaan lääkeaineluettelossa. Geenitutkimuksen perusteella tiedetäään, pystyykö kehosi poistamaan kofeiinia tehokkaasti vai vähemmän tehokkaasti. Maksaentsyymi vaikuttaa asiaan.

 

Kahvi ja kulttuuriantropologia

 

Pitkän kahvinkittausperinteensä takia juuri Suomessa on kulttuuriantropologisesti muodostunut muutama mainitsemisen arvoinen tapa.

Hautajaisperinteistä sananen. Sitten, kun on kahvit ja muut kymmensorttiset tarjottavat pöydässä tapahtuu kursailujen kiemuroiden näytelmä: aluksi emäntä kehoittaa vieraita siirtymään ottamaan kahvia noutopöydästä, jolloin kaikki tapittavat paikallaan naulittuna. Kaikki katsovat toisiaan: “Mennäänkö samassa järjestyksessä kuin seppeleenlaskukin?” Ensin pappi rohkaistuu kaatamaan kupin kuumaa, sitten vanhempi väki (vertaa: Linnan juhlat), sitten lähimmät sukulaiset, ja sitten ne, jotka kehtaavat. Papilla on esimerkin näyttäjänä tärkeä rooli: hänellä täytyy olla rautainen kahvikulttuurikokemus, jotta pelisilmä näyttää, milloin on aika kehdata ensimmäisenä. Mummojen on tässä krumeruulissa tapana ryypätä rohdosuutoksensa tassilta ja kastaa uutokseen leipäjuustoa (juustoleipää).

Tapaperinnetieto kuvailee myös erittäin selkeän signaalin, jonka avulla isäntäväki ymmärtää, että sinulle tulisi tarjoilla piakkoin kahvi(nkorvikett)a. Toimi näin: laita kädet ristiin siten, että peukalot ovat vapaina. Koko vartalon asento kannattaa muodostaa mieluiten kiikkustuolissa. Pyöritä peukaloita toistensa ympäri päättymättömällä liikkeellä, paitsi vaihtaen suuntaa aina silloin tällöin. Tämä perinneviittoma tarkoittaa, että isäntäväen pitää laittaa pannu kuumaksi ja pullapitko leikkuulaudalle.

Suomalaisuuteen kuuluu kursailu ja vaatimattomuus. Niinpä eräässä äänestyksessä paljastui maailman suomalaisimmaksi lauseeksi: "Ei minua varten tarvii keittää."

Kahvin porot eivät ole sukua niille toisille suomalaiselle poroille (Rangifer tarandus tarandus).

 

Pohdinta

 

Seuraavaksi esittelen kolme erityyppistä suomalaista terveydenhuollon ammattilaisen kirjoittamaa tekstiä.

 

“Mielin määrin kahvii ja tupakkaa”

 

Klas Winellin kirjoittama Käypähoito-juttu “Kahvi ja vieroitusoireet” kertoo mm. nikotiini- ja tupakkavieroituksen yhteydestä, ja siitä kuinka tupakoinnin lopettavaa tulisi kehottaa välttämään kahvin juontia. Hetkonen, miten nämä kaksi addiktiivista ainetta liittyvät toisiinsa? Ei ihme, että näitä kahta ainetta nautitaan monesti samaan aikaan, jolloin muodostuu synerginen vaikutus aivojen mielihyväkeskuksessa. Kahvin puoliintumistahti elimistössä myös hidastuu silloin, jos nauttija lopettaa tupakoinnin. Mielenkiintoista, eikö totta? Tupakoinnin lopettamisesta seuranneet vieroitusoireet voivatkin osittain johtua ylisuuresta kofeiinin määrästä elimistössä. Yhteisistä vaikutuksista (kofeiinin liikasaanti ja tupakkalakko) tulevat mieleeni ainakin sydämen tykytykset ja käsien vapina.

 

Kahvipsykoosi

 

Lääketieteen tohtori Antti Tanskanen kertoo Duodecimin artikkelissa jo vuonna 1997 kahvinjuonnin ja psyykkisten häiriöiden yhteydestä. Koko artikkeli on mielenkiintoista luettavaa ja Tanskanen käykin läpi varsin perusteellisesti kofeiinin vaikutuksista eri häiriötiloihin paniikkihäiriöistä depressioon ja skitsofreniaan. Nyt seuraa lainaus tästä oivasta tekstistä:

Psykiatriset pitkäaikaispotilaat juovat usein ja runsaasti kahvia. Toisaalta paljon kahvia juovien potilaiden joukossa on keskimääräistä enemmän psykoottisuudesta kärsiviä. Kofeiinin runsas saanti voi yksittäistapauksissa aiheuttaa paranoidisia harhaluuloja, skitsofreenisen prosessin pahenemisen tai deliriumin kaltaisen tilan. Vaikeimmin sairaat skitsofreenikot jopa nuuskaavat tai syövät pikakahvijauhetta. Kofeiinin annon (10 mg/kg kerta-annoksena) on todettu pahentavan ajatushäiriöitä ja lisäävän maniataipumusta skitsofreenikoilla. Tärkeä havainto on, että tällaisten potilaiden kofeiinirajoitus on helpottanut psykoottisuutta selvästi… Sen sijaan koko psykiatrisen sairaalan osittainen kofeiinirajoitus vähensi päällekarkauksia 25–30 % ja omaisuusvahinkoja 50 %.

 

“Nauti niin kuin tuntuu hyvältä”

 

Sen sijaan ravitsemusterapian professori Ursula Schwab tuo Duodecimin artikkelissaan esiin kyllä kahvin positiiviset vaikutukset, mutta jättää psyykkeelle koituvat vahingot kertomatta. Loppukaneetissaan hän kertoo, kuinka “kaiken kaikkiaan kahvi on vaikutuksiltaan etupäässä hyödyllinen nautintoaine. Niinpä juomasuosituksissamme todetaankin kahvin soveltuvan hyvin aikuisten päivittäiseen käyttöön. Sopivan käyttömäärän ja ajoituksen käyttäjä osaa itse arvioida toisaalta toivottujen vaikutusten, toisaalta mahdollisten haitallisten oireiden perusteella.”

Voitte itse tehdä omat päätelmänne, kannattaisiko sittenkin siirtyä kahvinkittaamisesta korvikkeisiin. Pitäisiköhän jokaisen lääkärin vastaanotolla tupakoinnin ja alkoholin käytön yhteydessä kysyä kahvinjuonnistakin?

 

Lähteet

Keväällä nousee maasta jotakin keltaista, tyypillisesti maa-alueella, johon paistaa aurinko tai kaukolämpöputki. Sehän on leskenlehti (Tussilago farfara). Luontoportin mukaan leskenlehti on Suomessa alkuperäisenä niukka, tietynlaisten kosteiden kasvupaikkojen laji ja pohjoisessa myös esimerkiksi tunturiniittyjen laji, mutta nykyaikana mennen tullen yleisempi ihmisen levittämänä kulttuuriympäristöjen eli esimerkiksi ojanvarsien lajina.

Kukkivan yksilön erottaminen voikukasta (Taraxacum spp.) on helppoa: katso vartta, joka voikukalla on sileä ja leskenlehdellä suomuineen kaikkea muuta kuin sileä. Kukinnot ovat myös yleensä pienempiä kuin voikukalla, joten jo ensisilmäys kertonee, että nämä eivät ole voikukkia, unohtamatta myöskään kukkimisen ajankohtaa: voikukka kukkii vasta kesällä.

 

Leskenlehti
Leskenlehden kukinnot ovat keltaisia kehtosuomullisia mykeröitä, leveydeltään noin 1,5 cm. Kukalta näyttävä kokonaisuus on oikeasti kukinto, jossa on monta pientä kukkaa yhdessä. Kuvan kasvupaikka on leskenlehdelle ominainen auringonpaisteessa kylpevä rinne. (Otso: Oulu, Kaijonharju, rinne)

 

Leskenlehti
Leskenlehden vartta peittävät suomumaiset lehdet ja pinta on karvainen. Näiden suomujen funktiolle emme löytäneet lähteistä selitystä, mutta arvelemme, että ne suojaavat kasvia kevään olosuhteissa. Arvelemme myös, että karvat auttavat leskenlehteä suojautumaan, kun vesi ei jäädy suoraan kasvin pinnalle. (Otso: Oulu, Kaijonharju, rinne)

 

Leskenlehteä on käsitelty Aarre-lehden jutussa, jonka mukaan latinankielinen nimi viittaa yskän karkottamiseen, mutta silti kasvia ei pidä popsia yskäisenäkään, koska se sisältää maksaa kuormittavia ja kasvaimille altistavia yhdisteitä. Kannattaa tyytyä ulkoiseen käyttöön ja kasvin kauneuden ihasteluun. Ulkoiseen käyttöön onkin useita käyttöaiheita. Juttu tietää myös kertoa, että Suomessa leskenlehden valtaamaa kohtaa on pidetty hyvänä kaivonpaikkana, koska kasvi hakeutuu lämpimimmälle paikalle.

Leskenlehden kansanomaiset lempinimet kertovat ihmisten suhtautumisesta kasviin. "Viluruoho"-nimitys liittyy jo mainittuun köhän hoitoon. “Varsankavio”-nimitys tulee leskenlehden kukkimisen jälkeen ilmestyvistä isokokoisista ja pitkävartisista lehdistä, jotka munuaismaisina ja nirhalaitaisina, jopa 20 cm leveinä lettuina eivät lainkaan tuo mieleen keväisiä pikku suomuja. Ai niin, mikä ihmeen leski? No, kun lisääntyminen on hoidettu kukkien avulla jo aikaisessa vaiheessa vuotta, niin nämä isot lehdet kesällä ovat vähän lesken asemassa.

Muuten hyödyllisen ja monipuolisen oloinen kasvi mutta sisältää myrkkyä. Ehkä kasvuolosuhteita kontrolloimalla ja lajikkeen sopivasti valitsemalla – kuten pietaryrtin (Tanacetum vulgare) kohdalla – voitaisiin tuottaa leskenlehtisatoja, joissa hyvät ominaisuudet olisivat saatavilla ilman myrkytysriskiä. Sääli jättää käyttämättä kasvi, joka sisältää voimakkaita terveydelle edullisia aineita.

 

Lähteet

Tässä postauksessa ei ole rohtoasiaa, sillä nyt käsitellään rikkausruohoja. Otson varhaisin muistikuva tämän postauksen tärkeimmästä kasvilajista on lapsuudesta, kerrostalon parvekkeen alla sijaitsevalta hukkamaapläntiltä, jossa näitä kasveja harmahtavine lehtineen kasvoi rikaslukuisesti. Hanna puolestaan oppi lapsena kitkemään tätä joidenkin rikkaruohonakin tuntemaan kasvia äidin kasvimaalla. Rikkausruohoksi se paljastui paljon myöhemmin syötäviin monivuotisiin kasveihin tutustuttaessa.

Jauhosavikka (Chenopodium album), savikoiden suvusta (Chenopodium), on yleinen joutomaiden ja muiden “ihmisläheisten” ympäristöjen kasvi. Vaatimattomine vihreine kukintoineen ja usein roikkulatvaisine yleismuotoineen laji muistuttaa jonkin verran mm. pujoa (Artemisia vulgaris), vaikka jauhosavikka ei edes kuulu mykerökukkaiskasveihin vaan revonhäntäkasveihin (Amaranthaceae).

Kasvimaata hoitaessa Rautavaarakin kehottaa kitkemään tämän kasvin tarkkaan mutta riipimään lehdet talteen. Ravinteikas jauhosavikka kasvaa satoisana sinunkin kasvimaallasi. Jauhosavikka on Luontoportin mukaan rauta- ja vitamiinipitoinen villivihannes. Ai myrkyllinenkö? HUS:n kasviluettelo tietää kertoa savikoista: “Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Kyse on oksaalihaposta, jota on monessa muussakin kasvissa. Sen vuoksi jauhosavikkaa ei suositella munuaisvaivoista kärsiville. Tuoksu on ruohoisen tai salaattimaisen mieto ja niin on kyllä makukin.

Lähisukuinen jauhosavikan näköislaji, joka onneksi sopii yhtä hyvin villivihanneskäyttöön, on pohjanjauhosavikka (Chenopodium suecicum). Tuntomerkkeinä mainitaan Yrttitarha.fi-sivustolla jauhosavikkaan verrattuna pehmeämpi varsi ja Luontoportissa mainitaan jauhosavikkaan verrattuna terävämpikärkiset lehdet sekä se, että pohjanjauhosavikka on “yläosasta vähempihaarainen, ja sekä varrelta että lehtihangoilta vähemmän punainen”.

Näköislajeja jauhosavikalle ovat monet muutkin savikat sekä niin ikään revonhäntäkasveihin kuuluvat maltsat (Atriplex). Yleisväritys ja kukintojen ulkonäkö ovat näillä samantapaisia. Lehtien muodosta pystyy tyypillisesti erottamaan. Luontoportin tarjoamien nyrkkisääntöjen mukaan maltsoilla on tyypillisesti hedelmien suojuslehdet, ja maltsoilla varsilehdet ovat yleensä vastakkain mutta savikoilla ne ovat varrella kierteisesti.

 

Jauhosavikka
Jauhosavikan lehtien muodossa on melko runsasta vaihtelua. Lehdet ovat vinoneliön tai kolmion muotoisia ja niiden laita on tylppähampainen. Varsi on usein haaroittunut ja pituudeltaan 10 senttimetristä jopa noin metriin. (Otso: Oulu, Rajakylä, tienvarsi)

 

Jauhosavikka
Jauhosavikan lehdet ovat harmahtavia, ja niiden alapinnalla on nimen mukaista jauhoa. Lehtien ja kukintojen muoto yhdistettynä mainittuun värituntomerkkiin tekevät jauhosavikasta helpon tunnistaa. (Otso: Oulu, Rajakylä, tienvarsi)

 

Jauhosavikka
Jauhosavikan varsi on "usein" punajuovainen, mutta kyseinen tuntomerkki ei ole päätähuimaavan yleinen. Näistä kuvistamme tässäkään ei näy punerrusta varsissa lähes ollenkaan. (Otso: Oulu, Rajakylä, tienvarsi)

 

No, voiko niitä maltsoja sitten syödä, jos sattuisi menemään poimiessa sekaisin jauhosavikan kanssa? Entä niitä muita savikoita kuin jauhosavikkaa ja pohjanjauhosavikkaa? Vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä: Tolvasen (s. 248) mukaan savikat ja maltsat tunnetaan (epävirallisella) yhteisnimellä “saviheinät”, ja kaikki saviheinät ovat syömäkelpoisia paitsi “ne harvinaiset lajit, jotka haisevat pahalta” (s. 250). Hajutunnistuksen voi tehdä möyhentämällä lehteä.

Vaikka maltsoja ei tarvitse tässä yhteydessä erottaa toisistaan, mainitsemme pari yleistä Suomessa kasvavaa maltsaa. Isomaltsa (Atriplex prostrata) kasvaa merenrannoilla ja esimerkiksi puutarhoissa, ja kylämaltsa (Atriplex patula) nimensä mukaan esimerkiksi pihoilla ja pelloilla. Tolvanen (s. 250) kertoo, että harvinaisempi tarhamaltsa (Atriplex hortensis) on aikoinaan ollut viljelykasvi Oulun seuduilla saakka. Savikkojen suvun puolella hyvin harvinaisia “saviheiniä” puolestaan ovat Luontoportin tietojen perusteella heisisavikka (Chenopodium opulifolium) ja rannikkosavikka (Chenopodium striatiforme).

Tarkkana kuin porkkana. Koska kasvien luokittelut ovat ajan kuluessa muuttuneet, täytyy eri aikakausien lähteiden terminologiaan suhtautua varauksella. Ennen vanhaan oli sekä savikat että maltsat niputettu savikkakasvien heimoon (Chenopodiaceae), ja tästä vanhentuneesta heimosta saatetaan vuosikymmenten takaisissa lähteissä myös käyttää jo mainittua “saviheinät”-nimitystä.

Sukulaislaji kvinoa (Chenopodium quinoa), josta syödään siemenet, on Etelä-Amerikasta tunnettu viljelykasvi ja ulkonäöltäänkin muistuttaa kotoista jauhosavikkaa. Kvinoan eksoottisesta imagosta huolimatta kaupoissa on ihan suomalaistakin kvinoaa. Toki itse poimitut rikkausruohot ovat vielä lähempää lähiruokaa. Savikan siemeniä voi Rautavaaran (s. 168) mukaan käyttää jauhonjatkeena. Ei kuitenkaan sitä jauhoa sieltä lehden alapinnalta… Jos keräisi tosi messevän kasan jauhosavikan siemeniä, voisikohan niitä käyttää kvinoan tapaisesti? Rautavaaran mukaan jauhokäyttöä varten savikansiemenet “kuivataan, jauhetaan ja sihdataan”.

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos. WSOY 1981.
  • Tolvanen M.: Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja. WSOY 1995.

Keltaiset napit hohtavat kasvipaljouden seasta ratapihalla, teollisuusalueen reunalla ja pyörätien varrella. Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) siellä meitä ilahduttelee, tunnettu myös kuvaavalla nimellä nappikukka. Pietaryrtin tuoksua kuvataan sanalla “ryytimäinen” useankin lähteen mukaan. Jos olet aina halunnut tietää, miltä tuoksuu ryyti, niin pietaryrttiä haistelemaan vain! Tuoksu on niin kestävää, että usein yhä tuntuu talventörröttäjiksi jääneissä yksilöissäkin.

Voimakkaan oloinen kasvi. Kenties rohtokasvi? Kyllä: pietaryrttiä on käytetty suolinkaisten ja kihomatojen karkottamiseen, jopa lapamatoja vastaan, tällöin yhdessä kurpitsansiemenen kanssa, ja mausteeksi sitä on paljon käytetty vielä 1800-luvulla Pohjoismaissa. (Rautavaara s. 126)

Suomen farmakopean rohdosten (s. 28) mukaan rohdoksena käytetään kehtomykeröt (tarkoittaa tässä samaa kuin mykeröt). Apteekkirohdoksena pietaryrtinkukka tunnetaan nimellä flos tanaceti.

Olen kokeillut pietaryrttiä mausteena. Se on todellakin hyvin ryytimäinen ja voimakas. Sitä tarvitsee vain pienen määrän maustamaan esimerkiksi kasvisruokia, esimerkiksi perunaa. Mutta eikö se ole myrkkykasvi?

Yksinkertainen tietoversio: pietaryrtti on myrkyllinen. Myrkytystietokeskus sanoo: “Myrkyllinen mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.”

Monimutkaisempi versio: pietaryrtillä on 22 kemotyyppiä, joista Suomessa yleisin on kamferityyppi ja toisiksi yleisin on tujonityyppi. Tujonityyppi on tietomme mukaan se, joka saattaa aiheuttaa myrkytysoireita (Hiltunen & Holm s. 60). On siis arpapeliä, millä maustat ruokasi paitsi, jos nenäsi osaa erottaa kemiallisen koostumuksen riittävän hyvin.

Hautajaiskukkana pietaryrtti on ollut suosittu. Se myös torjuu ötököitä hedelmäpuiden ja perennapenkkien vieressä puutarhassa (toisin kuin alla olevasta kuvasta voisi luulla).

 

Pietaryrtti
Pietaryrtin keltaisia mykerökukintoja. (Otso: Oulu, Oulujokivarsi)

 

Pietaryrtti
Pietayrtin varsi on varsi tyypillisesti punaruskea. Pituus voi olla muutamasta kymmenestä sentistä reilusti yli metriin. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pietaryrtti
Pietaryrtin lehtilavat ovat pariliuskaisia tai sahalaitaisia, joskus jopa 2x pariliuskaisia, usein niukkakarvaisia. Pietaryrtillä lehden yläpinta ja alapinta ovat keskenään suunnilleen yhtä tummat.  (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pietaryrtin sangen yleinen lajipari on pujo (Artemisia vulgaris). Sekin tuoksuu. Osaisitteko arvata, mille? Ainakin Luontoportin mukaan myös pujon tuoksu on ryytimäinen, mutta miedompi kuin pietaryrtillä.

Pujo ja pietaryrtti ovat sukua päivänkakkaralle (Leucanthemum vulgare). Ja tietysti kamomillasauniolle (Matricaria chamomilla) – ja niin ikään pihasauniolle (Matricaria discoidea), jonka tunnuspiirteisiin kuuluu se ryydintuoksu varsin voimakkaana. Mykerökukkaiskasvien (Compositea) eli asterikasvien (Asteraceae) heimoon kuuluvat nämä kaikki äsken mainitut. Sukutasolla on toki eroja: pietaryrtti kuuluu pietaryrttien sukuun (Tanacetum) ja pujo marunoiden sukuun (Artemisia). Useat marunalajit tuottavat mausteisia aromeja.

Ylellä on pujoaiheinen opetusvideo. Videon mukaan pujon mykeröissä yksittäiset kukat ovat niin pieniä, että näkyvät vain suurennuslasilla, ja isossa pujossa voi olla kymmeniä tuhansia mykeröitä, jolloin yksittäisiä kukkia voi pujoyksilössä olla jopa yli puoli miljoonaa. Video myös mainitsee pujon karut kasvupaikat, ja näinhän pujot kasvavat usein milloin milläkin teollisuustontilla ja varastoalueella. Marunat yleensäkin pärjäävät vaatimattomilla kasvupaikoilla.

Jos ei ole pujoallergiaa, pujo sopii mainiosti villivihanneskäyttöön. Maku on mieto, vaikka toisin luulisi hajun ja yleisen olemuksen perusteella. Pujon esoteerisempana käyttötapana mainittakooon moksibustio. Kyseessä on itämainen, akupunktion sukuinen hoitomenetelmä, jossa kuivattua pujoa poltetaan siten, että lämpö kohdistuu akupisteisiin.

 

Pujo
Pujon varsi on punaruskea. Lehdet ovat syvään pariliuskaisia ja niukkakarvaisia. Alapuolelta pujon lehdet ovat selvästi vaaleampia kuin päältä vaalean karvoituksen vuoksi, mikä on eräs erottavista tuntomerkeistä pietaryrttiin, jolla lehdet ovat suunnilleen yhtä tummia molemmin puolin. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pujo
Pujo kuvassa. Miten pujo erotetaan pietaryrtistä? Pujokin haisee, joskin erilaiselta. Pujon lehdet ovat syvään pariliuskaiset (liuskat ovat pitkiä), kun taas pietaryrtillä liuskat ovat selvästi lyhempiä. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pujo
Pujon mykeröiden kukkaloistoa. Kuvauspaikka urbaanisen kaunis. (Otso: Äänekoski, keskusta, kadunvarsi)

 

Pujo
Innostuin jo, olisiko kuvassa harvinainen meripujo (var. coarctata). Lehtien liuskat ovat kyseisellä alalajilla selvästi taakäänteiset ja kapeammat kuin tavanomaisimmalla pujon alalajilla rikkapujolla (var. vulgaris). Kasvupaikka ei kuitenkaan ollut mikään merenluoto. Sitä paitsi varsi on aivan vihreä eikä punaruskehtava. Onko tuo pujo ensinkään? Jokin maruna nyt kuitenkin? Kohdellaanpa tätä kuvaa esimerkkinä siitä, miten monimuotoisia kasvit voivat olla, kun luonnossa tulevat vastaan. Varren vihreys selittynee sillä, että yksilö on nuori. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Rautavaara (s. 135-136) osaa kertoa seuraavia asioita pujosta, jota teksti nimittää myös yksinkertaisesti marunaksi. “Keski-Euroopassa on jo vuosisatoja käytetty marunaa varsinkin hanhien ym. lintujen täytteeseen niitä ruuaksi valmistettaessa...” “Norjassa sitä on ennen käytetty humalan tavoin oluen mausteeksi.” Niin ikään Rautavaara samassa mainitsee, että Elias Lönnrot, joka “nimitti marunaa pujoruohoksi”, kirjoitti Suomen kasvistossaan 1860 kyseisen kasvin olevan “hyödyllinen vaimoväen vaikealähtöisiä juoksuja korjaamaan...” Edelleen Rautavaaran lainaamana Lönnrot mainitsee hanhien ja pujon yhteyden, nimittäin Lönskän mukaan Skotlannissa “hanhien ja muiden lintuin lihan sanotaan paremman makuiseksi tulevan, jos paistettava kehä täytetään pujoruoholla”.

Marunoihin niin ikään kuuluva mali (Artemisia absinthium) tunnetaan myös sadunomaisemmalla nimellä koiruho. Mikähän Tuhannen ja yhden yön tarinoista se olikaan, jossa koiruohovettä käytettiin jonkin taian tekemiseen tahi lumouksen murtamiseen… Saa sitä ihmevettä ihan viinakaupasta, nimittäin absintti on koiruoholla maustettu alkoholijuoma. Liikkeellä on sitten ristiriitaisia väitteitä siitä, onko tujonin vaikutus absintissa merkittävä vai liekö mennen tullen suurempi pärinävaikutus absintin suurella alkoholipitoisuudella. Absintti kuulemma on hyvää aperitiivina, eli se auttaa ruuansulatukseen. Tämän pohjalta ei liene yllättävää, että koiruohoteetä, kuin myös pujosta tehtyä teetä, voi käyttää ruuansulatuselimistöä elähdyttävänä rohtona. Koiruohotee on näistä kahdesta vahvempi. (Tolvanen s. 206) Siinä missä pujo ja pietaryrtti ovat käytännössä koko Suomen kasveja, malin levinneisyys painottuu maan eteläosiin.

 

Mali
Malin yleisvaikutelma voi olla pujomainen, erityisesti silloin, kun kasvissa ei ole kukkia. Lehtien muoto on malilla pyöreämpi. Kuvassa oleva koiruoho ei kuki, mutta ilmestyttyään näkyviin keltaiset mykerökukinnot (lisää kuvia) muistuttavat hieman pietaryrtin nappeja, kasvaen kuitenkin harvempana muodostelmana eikä kovin tiiviissä “tertussa”. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Voimakkaasti tuoksuva, mm. koristekasvina ja mausteena käytetty aaprottimaruna eli aaprotti (Artemisia abrotanum) on Suomessa viljelykarkulainen, kuten sivumennen sanoen myös koiruoho on. Koiruohon ja aaprotin voi erottaa ainakin lehtien muodosta; väritys ja kasvutapa ovat aika samankaltaisia. Ketomaruna (Artemisia campestris) muistuttaa pujoa ja aaprotti muistuttaa ketomarunaa. Aaprotti on voimakastuoksuinen, ketomaruna lähes tuoksuton. Myös aaprotti monien muiden marunoiden tavoin kuuluu “tujonimyrkkykerhoon”.

Eräs ojanpiennarten yleinen laji, joka saattaa nopealla silmäyksellä mennä sekaisin joidenkin tämän postauksen kasvien kanssa, on jauhosavikka (Chenopodium album), koska se vaatimattomine vihreine kukintoineen ja usein roikkulatvaisine yleismuotoineen muistuttaa jonkin verran mm. pujoa, vaikka ei edes kuulu mykerökukkaiskasveihin. Jauhosavikan arvon takia annamme sille oman postauksensa lähitulevaisuudessa.

 

Lähteet

  • Hiltunen R. & Holm Y.: Farmakognosia. Yliopistopaino 2000.
  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos. WSOY 1981.
  • Tolvanen M.: Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja. WSOY 1995.

 

Kirjoitamme tätä pimeimmän keskitalven kynnyksellä. Niinpä tätä näppäillessä jossain tuulisella rannalla etsii ruokaa pieni lintunen ja löytää sitä… mistä? Järviruo’on (Phragmites australis) varren sisältä, jossa tököttää ötököitä talvehtivassa kehitysvaiheessaan. Ruoikko on hyönteisten asuinsija ja linnuille edukas oleskelupaikka kesät talvet.

Onpa presidenttitasollekin päässyt tämä kasvi: järviruo’on toinen nimi on ryti.

Järviruoko on se jopa monimetrinen tuulessa heiluva ruskearöyhyinen, jota näet meren rannoilla laajoina kasvustoina. Sitä jotkut sanovat kaislaksi, mutta kaislat ovat eri kasveja. Siitäpä puheen ollen Suomessa kasvaa rantavesissä myös järvikaisla (Schoenoplectus lacustris). Järviruo’on varsi on nivelikäs ja ontto, kun taas järvikaislan varsi on yhtäjaksoinen ja täyteinen, hieman kulmikas. Kasvupaikat järvikaislalla voivat olla jopa samoja kuin järviruo’olla.

Järviruoko on aikoinaan ollut suosittua karjanrehua. Nykyään ruoko on paikoin levinnyt liiankin innokkaasti, kun karja ei enää ole popsimassa sitä rannoilla. Oletko sinä milloinkaan syönyt järviruokoa?

M. Tolvasen toimittamassa Toivo Rautavaaran terveyskasvikirjassa todetaan järviruo'osta, että “...kesällä juurakon silmuista nousevat nuoret vaaleanvihreät versot kelpaavat ihmisravinnoksikin.” (Tolvanen s. 55) Rautavaara kertoo versoista: niitä on neuvottu keittämään suolavedessä ja syömään parsan tapaan. Miltähän maistuisi järviruo’on verso marinoituna samaan tapaan kuin artisokansydämet?

Entä ne kaislat sitten? Tolvasen (s. 52) mukaan jossain päin Norjassa on ollut tapana nauttia järvikaislan lehtitupen sisäinen osa ja juurakko erittäin maukkaana, saksanpähkinää aromiltaan muistuttavina. Parhaalta kuulemma maistuvat suolavedessä keitettyinä.

Rautavaara lisää vielä kierroksia: järvikaislaakin parempi leivänaines on merikaisla (Schoenoplectus maritimus), jonka juurakon käyttäminen leipään tuottaa makoisan tuloksen. (Tolvanen s. 52) “Kaislanjuurakkoleipä” on valmistusohjeistettu Tolvasen kirjassa.

 

Järviruoko
Järviruokoja kesällä huojumassa tuulessa. (Otso: Oulu, Rantavainio, oja)

 

Järviruoko
Kuvassa näkyy järviruo’on varren nivelikkyys. Lehdet ovat terävälaitaisia ja jopa 3 cm leveitä. (Otso: Oulu, Rantavainio, oja)

 

Järviruoko
Järviruokoja talvella lintujen ruoka-aittoina. Röyhyt ovat aikaa sitten menettäneet hieman violettiin vivahtavan värinsä, jota niissä näkyi kasvien ollessa nuoria. (Otso: Liminka, merenranta)

 

Järvikaisla
Järvikaisla. Varsi ja ryhmitellyistä tähkistä koostuva kukinto erottuvat järviruo'osta nopealla silmäyksellä. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC-4.0)

 

Järviruoko on sangen monikäyttöinen. Siitä voi rakentaa vaikka talon. Suomen ympäristökeskus on tehnyt selonteon järviruo’on käytöstä ja ominaisuuksista.

Entä kaislat? Kaislasta on erittäin mahdollista tehdä vesikelpoinen vene. Siikalatvalla Mankilassa on vuonna 2019 kaislavene rakennettu ja vesille laskettu. Kotasaari-osuuskunta on julkaissut 20.10.2019 tiedotteen, jossa kerrotaan mm.: "Kaislavene sai nimekseen Aimara ja teki ensimmäisiä matkoja tänään iltapäivällä Mankilanjärvellä. Vene oli vakaa ja kantoi kevyesti kolme ihmistä. Ulkonäkö ja miellyttävä tuntu keräsivät myös kehuja, varsinkin muilta veneihmisiltä kuullut kehut lämmittivät." Eikä siinä vielä kaikki: Mankilassa järjestetään seuraavana vuonna, siis 2020, kaislaveneentekokurssi.

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Tolvanen M. Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja, WSOY 1995.

 

Kamomillasaunio (Matricaria chamomilla) tunnetaan lyhyesti nimellä kamomilla.

Kamomilla täytyy osata erottaa lajipareistaan peltosauniosta (Tripleurospermum inodorum), jota kutsutaan myös nimellä saunakukka, ja päivänkakkarasta (Leucanthemum vulgare). Toki myös pihasauniosta (Matricaria discoidea) se kannattaa osata erottaa, mutta pihasaunio on tässä joukossa selvimmin muista poikkeavan näköinen.

Kamomillan nimi juontuu kreikan kielen sanasta "khamaimelon", mikä merkitsee maaomenaa. Luonnehtisiko joku tuoksua omenamaiseksi? Ehkä? Suvun nimi Matricaria taas on johdos latinan sanasta "matrix", kohtu, joka saattaa tulla sen halkaistun onton mykeröpohjuksen kohtua muistuttavasta ulkonäöstä. (Yrttitarha.fi). Nyt kun päästiin näistä lisääntymispuolen asioista juttelemaan, niin vinkkinä sille, joka haluaa viljellä omat kamomillapeltonsa: Kamomillasaunio on yksivuotinen, joten se häviää maasta, jollei se pääse siementämään (Rautavaara s. 43).

Lönnrot antoi kasveille kansankieleen pohjautuvia nimiä, jotka saivat väistyä myöhemmin: nykyinen pihasaunio oli vuohen saunio ja peltosaunio oli harakanhattu. Jos taas törmäät vanhassa suomalaisessa kirjallisuudessa kamelinkukkiin tai kamelinteeheinään, ovat nämä nimitykset viittauksia kamomillaan, eivät aavikon eläimiin (Karhu J.).

Kamomillasaunio
Kamomillasaunio. Lehdet ovat 2-3x pariliuskaisia tai parilehdykkäisiä, ja vaikutelma on rihmamainen. Juuri näin voi kuvailla myös peltosaunion lehtiä. Erottamista varten kannattaakin katsoa kukintoja. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kamomillasaunio
Mykeröpohjus on kamomillasauniolla (näkyy kuvassa) kapeampi ja korkeampi kuin peltosauniolla. Ongelmaksi tulevat tietysti tapaukset, joissa et ole ihan varma. Onko tämä keltainen osa nyt riittävän törröttävä ollakseen se kamomillan törröttävä osa? Ei hätää, on vielä ainakin yksi erottava visuaalinen tuntomerkki: kamomillasaunion mykeröpohjus on ontto. Peltosaunion mykeröpohjus on umpinainen. Tämän tuntomerkin havainnointi tietysti vaatii, että avaat yhden kukinnon. 1900-luvun puolivälin lähteen kielellä ilmaistuna on kamomillasauniolla “ontto marro”. Myös “taaskäänteiset laitakukat” sillä on; nykyään sanottaisiin taakäänteiset ilman keski-s-kirjainta. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Kamomillasaunio
Kamomillasaunion kukinnon tuoksu on hienostunut verrattuna mainitsemiimme lajipareihin. Laitakukkien taakäänteisyys ei aina ole selvää. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Peltosaunio
Peltosaunio eli saunakukka muistuttaa nopealla silmäyksellä kamomillasauniota, mutta mykeröpohjuksestahan sen viimeistään erottaa. Saunakukan näköislaji on peltosauramo (Anthemis arvensis), jonka mykeröt ovat varsien päissä yksittäin, kun taas saunakukan mykeröt ovat viuhkoina useamman ryhmissä. Todella paljon saunakukkaa muistuttaa pohjanmerisaunio (Tripleurospermum maritimum spp. subpolare), ja sen kuulemma erottaa saunakukasta mykerön kehtosuomujen eroavaisuuksien perusteella. (Otso: Tampere, Kaleva, kadunvarsi)

 

Päivänkakkara
Päivänkakkaran kukinnot näyttävät nopealla vilkaisulla hyvin samanlaisilta kuin kamomillalla ja peltosauniolla, mutta lehdet ovat mainio erottava tuntomerkki. Päivänkakkaran lehdet eivät ole rihmaa nähneetkään vaan ovat suikeita, puikeita tai vastapuikeita, hammastetulla reunalla varustettuja ja jonkin verran karvoittuneita. Kuvassa kukinnot ovat nupuissa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)

 

Pihasaunio
Pihasauniolla ei ole laitakukkia. Mykeröt ovat kellanvihreitä. (Otso: Helsinki, Pasila, kadunvarsi)

 

Pihasaunio
Pihasaunio on sangen yleinen pihoilla, poluilla, leikkikentillä ja vaikka missä. Pihasaunio tuoksuu vahvasti ja sillä on käyttöä villivihanneksena. (Otso: Helsinki, Pasila, kadunvarsi)

 

Kamomillankukka on vanha ja hienostunut rohdos “flos chamomillae”, johon kerätään mykeröt kokonaisuudessaan. Yleisesti tiedossa on kamomillan rauhoittava ominaisuus, niin mielenrauhoittajana kuin ihon ja limakalvojen ystävänä. Kamomilla yrttivoiteen ainesosana on suosittu, mutta sitä on käytetty myös “sisällisesti Suolikaasuja poistavana ja hiostavana lääkkeenä. Ulkonaisesti ihon ja limakalvojen tulehdusten sekä hiusten hoitoon.” (Karma ja Hobin s. 24) Rautavaara (s. 41) antaa hyvän vinkin kamomillateen valmistamisesta: “Kamomillaa ei saa keittää rohdoksi valmistaessa, muuten saattavat haihtuvat öljyt hajota.”

Jos kamomilla on Rautavaaralle luottokasvi, on hän meille luottolähde käytännöllisine ja joskus humoristisinekin sanavalintoineen. Kamomilla on Rautavaaralle kotiapteekin tärkeimpiä rohtoja, jota mietona tarvitaan erityisesti lastenvaivoihin, mutta myös aikuistenkin erilaisiin tauteihin. Pää- ja hammassärystä reumatismiin ja kuukautisvaivoihin, vatsavaivojen parantamiseen, tulehduksiin, kaasunmuodostuksen helpotukseen, ähkyyn ja nipistyksiin. Käytetään ulkoisesti esim. nenähuuhteluun, peräruiskeina, kurlaus- ja suuvetenä. Joka onteloon limakalvoille löms! “Nuhassa voi kamomillateetä vetää sieraimeen” -vinkki voi alkuun kuulostaa oudolta, mutta miksei nenäkannun vetenä voisi käyttää välillä kamomillakeitettä – tosin minä lisäisin reseptiin merisuolaa, jotta huuhtelu ei tuntuisi niin ikävältä.

Terveysportin Herbalbasesta löytyy vielä muutama mielenkiintoinen perinnekäyttöön perustuva indikaatio kamomillasauniolle: Kamomillaöljyllä voi hoitaa rannekanavaoireyhtymää. Kamomilla-pellavaöljyä voi käyttää suun kostutukseen keinosylkenä. Jopa aurattomaan migreeniin voi siitä olla hyötyä. Kamomillavoide oli yhdessä tutkimuksessa (n=72) jopa lievästi tehokkaampi kuin 0,5 % hydrokortisonivoide.

Nykyaikaisen länsimaisen ruokavalion ja hiilarihötön aiheuttamiin suolipörähdyksiin kiinnitti prof. v. Wendt jo vuonna 1942 huomiota ja ehdotti, että “ainakin kulutuskeskuksien asukkaat nauttisivat säännöllisesti kamomillateetä. Kun nimittäin ruokavalio oli kovin yksipuolisesti hiilihydraattivoittoista, aiheutti se useilla ihmisillä käymisilmiöitä ja muita epäsäännöllisyyksiä suolistossa, ja niiden torjumiseen sopii kamomillatee mainiosti.” (Rautavaara s. 42) Olisiko v. Wendt ollut ensimmäisiä “A. Heikkilöitä”? Aikaansa edellä kumminkin!

Rautavaara antaa kamomillasta myös keittiöön vinkin, jota ei ehkä kannata soveltaa hygieniapassikokeessa: “Kotitaloudessakin on kamomilla monin tavoin käyttökelpoinen. Esim. liian kauan säilytetystä lihasta saa pahan hajun pois, kun sen pesee moneen kertaan kamomillateellä.”

Päivänkakkara on HUS:n kasviluettelon mukaan myrkytön. Peltosaunio voi olla paikallisesti ärsyttävä. Maistele ihmeessä päivänkakkaran lisäksi pihasauniotakin! Pihasauniot ovat raikkaan ja vehreän makuisia toisin kuin tuoksu antaa olettaa. Esimerkiksi kermaviilikastikkeeseen sopivat mainiosti! Pävänkakkaran lehtiä sekä kukkia voi käyttää ja lehtiä kukkimisen jälkeenkin. H. Kress on suullisesti kertonut, että päivänkakkaraa voidaan käyttää virtsatietulehdusten hoitoon sekä lymfanestekierron edistämiseen.

Viimeiseksi on mainittava vanha taikausko päivänkakkaran mykerön valkoisten laitakukkien nyppimisestä: KYLLÄ/EI-kysymykseen tai vaikkapa RAKASTAA/EI RAKASTA -kysymykseen saat vastauksen nyppimällä näitä lehtiä irti ja sanomalla vuorotellen KYLLÄ/EI. Se vastaus, joka viimeisenä tulee ilmoille, on oikea. Matemaatikko kysyy tietysti satunnaisgeneraattorin luotettavuudesta: Onko päivänkakkarassa aina sama määrä laitakukkia, jolloin voisi optimoida kukan antaman vastauksen aloittamalla taian laskemisen oikealla sanalla? No ei tietenkään, päivänkakkarassa on eri määrä laitakukkia (hups, vahingossa olimme kirjoittaa “terälehtiä”) yksilöstä riippuen. Biokemisti kysyykin seuraavaksi: Miten voin kasvattaa tasalaatuisen päivänkakkarakasvuston saadakseni aina halutun vastauksen kysymyksiini, eli vaikuttaako valkoisten laitakukkien määrään ympäristötekijät vai geneettiset ominaisuudet, ja mitkä niistä? Liekö joku tästäkin gradun vääntänyt?

 

Kehäkukka

Kamomillaa vieläkin suositumpi hoitovoiteen ainesosana on kehäkukka (Chalendula officinalis), jota löytyy monesta puutarhasta yksivuotisena koristekasvina, mutta jota voi käyttää myös muuhun kuin katseluun. Vaikka kehäkukka ei ole Suomessa villikasvi, mainitsemme kehäkukan rohtoparina, koska postaus käsittelee niin voimallisesti kamomillaa ja kehäkukka on ihovoiteissa niin keskeinen rohdos. Kehäkukkaa voidaan käyttää myös sisäisesti ja Venäjällä sitä on käytetty mm. maha-suoli-kanavan sairauksiin sekä maksa- ja sappivaivoihin. Kehäkukkarohdokseen kerätään vain keltaiset terälehdet. Ne kuivataan yhtenä kerroksena. Kuivina ne imevät helposti kosteutta, joten ne on parasta säilyttää tiiviissä tölkeissä. (Tolvanen s. 86)

 

Lähteet

  • Karhu J.: ELÄINAIHEISET LUONNONKASVIEN NIMET KANSANKIELESSÄ. Yrittäjä 2/1998, 184-201.
  • Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 19.11.2019.
  • Tolvanen M. Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja, WSOY 1995.

Tervaleppä (Alnus glutinosa) ja harmaaleppä (Alnus incana), koivukasvien heimosta (Betulaceae), ovat rantojen tuttuja puita. Lepät kestävät veden kanssa kosketuksissa oloa todella hyvin, eivätkä ainoastaan pystyssä ollessaan. Nimittäin ne ovat hyviä vedenalaiseen rakentamiseen. Sanoopa jopa Lönnrot näin: “Leppäpylväillen ovat kaupungit Venetsia, Ravenna isommaksi osaksi raketut.”

Kansan syvien rivien mukaan leppähalko on savusaunassa poltettavaksi parasta puuta. Miksikö? Riippuu siitä, keneltä kysyy. Vastaus on yleensä joko se, että lepästä ei tule savusaunaan “kitkua”, tai se, että leppä ei kipinöi poltettaessa. Varmaankin molemmat ovat todellisia leppähalon etuja!

Savujutut jatkuvat. Lepän kuivattua kuorta voi polttaa suitsukkeen tapaan. Tuoksu on yllättävän lähellä itämaisia käryttäviä tikkuja.

Kerran minulta arvuutettiin, miksi runossa tai vanhassa sanonnassa esiintyy lause “veri leppänä virtasi”. Jos olet nähnyt kaadettuja leppiä, pysähdy hetkeksi miettimään mahdollista selitystä ennen kuin luet eteenpäin. Valmista? Kuulemma koko leppä-sana tarkoittaa alun perin verta, ja näihin puihin se liittyy siten, että kaadetun lepän puuaines punertaa. Ehkei se aivan verenpunaisena hohda, mutta punertavaa oranssinruskeaa siinä näkyy selvästi vahvemmin kuin vaikkapa koivussa. Leppäkertun nimi ei tule siitä, että tämä hyönteinen söisi lepän lehtiä. Ei se niitä edes syö, koska on petoeläin. Verenpunainen värihän se tietysti löytyy tämänkin leppäaiheisen nimeämisen takaa.

Paitsi punaisuutensa, myös vihreytensä osalta leppä on poikkeuksellinen puu: se pudottaa lehtensä vihreinä, koska typensitojasienten ansiosta sen ei tarvitse kerätä vihreää lehdistä varastoon syksyllä.

 

Harmaaleppä
Harmaalepän lehti on toissahainen ja ainakin jonkin verran suippokärkinen. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Harmaaleppä
Lepän “kävyt” ovat puutuneita emikukintoja. Varsinaisesti käpy-sana tarkoittaa havupuiden kovettunutta tähkämäistä emikukintoa. Tämä leppäyksilö on harmaaleppä, mutta käpyjä on myös tervalepässä. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Leppä
Lepän kävyt koristavat oksia talvellakin, jolloin ne ovat myös helposti poimittavissa. (Erikoiskuvaaja: Joutsniemenharju, Joutsa)

 

Harnaaleppä
Harmaalepän hedekukkien muodostamia norkkoja. Nämä eivät ole vielä auenneet pörröisen näköisiksi, riippuviksi norkoiksi. Harmaalepän lehden väritys on alapuolelta harmahtava. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Tervaleppä
Tervalepän nimi niin suomeksi kuin latinaksikin viittaa tahmeaan aineeseen, jota tervalepässä usein tuntuu lehtiä koskiessa. Tahma-aine ei näy tässä kuvassa, mutta voit kokeilla sitä omin sormin, kun kohtaat tervalepän luonnossa. Tervalepän lehdet ovat usein lanttokärkisiä tai tasakärkisiä toisin kuin suippolehtisemmällä harmaalepällä. (Otso: Oulu, Kiiminki, hiekkainen rantamaasto)

 

Lepänkäpyteetä voi käyttää suoliston rauhoittamiseen. Se on neutraalin makuista, joten sitä voi juoda suuria määriä. Jo muutaman päivän käytön jälkeen suoliston tulehdusoireet voivat lievittyä. Samaan aikaan kuitenkin ruokailu- ja elämäntapamuutosten pitäisi tukea paranemista, jotta tulehduksen aiheuttavat syyt poistuisivat ja lepänkäpykuurin voi pikku hiljaa lopettaa. Lepän parkkiaineet supistavat kudoksia, eli se on niin sanottu astringoiva yrtti. Jos kudos on turvonnut tai tulehtunut, astringoiva yrtti vetää kudosta kasaan. Myös lepän kuorta voidaan käyttää samaan tarkoitukseen, mutta mielestäni kävyt ovat esteettisempiä ja näppärämpiä kerätä.

Värjäävyytensä vuoksi kaarnaa tai käpyjä ei kannata käyttää kylvyissä. Mieluummin käytä lehtiä hauteen tapaan. Lepänsiitepölyallergikkojen kannattaa luonnollisesti välttää leppärohtoja, jollei sitten halua siedätyshoitaa itseään.

 

Leppä
Lepän “kävyistä” uutettua juomaa. Raaka-aineeksi kelpaa yhtä hyvin tervaleppä kuin harmaaleppä. Maku on tanniininen ja helposti juotava. (Otso)

 

Lähteet