Kyläkellukka (Geum urbanum) on keskiaikaan liittyvä lääkekasvi, tarkemmin sanoen “epävarma arkeofyytti” (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33). Kyläkellukan tyypillinen kasvupaikka on Etelä-Suomessa ja rehevässä maassa, ja ihmisasutuksen läheltä sitä löytyy usein, kuten nimestäkin kuuluu. "Kylä"-sana tuntuu toistuvan näiden historialliseen ihmisten toimintaan liittyvien kasvien nimissä: viime postauksessa mainitun hullukaalin toinen nimihän on kylähullukaali.

Ojakellukka (Geum rivale), kyläkellukan näköislaji, kasvaa paljon laajemmalla alueella Suomessa alkuperäisenä luonnonkasvina. Risteymät näiden lajien välillä ovat myös mahdollisia.

Luontoportti mainitsee ojakellukasta, että sen “juurakosta on tehty kiniinin tapaista rohdosta vilutauteihin, juomissa ja säilykkeissä sitä on käytetty mausteena antamaan neilikkamaista aromia.” Sekä kyläkellukan että ojakellukan juurakossa tuntuu neilikan tuoksua. HUS:n kasviluettelo kertoo Geum-suvusta: “Kasvi on myrkytön.” Siispä maustekokeilut kummalla tahansa kellukalla ovat suotavia.

Mutta mikä on vilutauti? Sehän on malaria eli perinteiseltä suomalaiselta nimeltään horkka. Nykyään ei malariahyttysiä Suomessa tavata: Porkkalan miehityksen aikaan oli viimeisin epidemiamme, mutta menneinä vuosisatoina horkka oli tappava vitsaus maassamme, kuten Ylen artikkeli malariahistoriasta kertoo. Pahin levittäjä oli sääskilaji Anopheles messeae, joka talvehti ihmisasumuksissa ja öisin pisteli asukkaita, minkä seurauksena malarialoinen levisi. Perhekoon pieneneminen ja ihmisten elinolojen muuttuminen sääskille vähemmän suotuisiksi on ollut merkittävä tekijä malarian häviämisessä Suomesta.

 

 

 

 

 

 

Lähteet

• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.