Tämän tammikuun kasvi on tammi (Quercus robur), joskin kuukauden nimi saattaa tarkoittaa talven keskiakselia eikä itse puuta, kerrotaan Kotuksen sanojen alkuperä -palstalla, jossa myös puuperäiselle nimen selitykselle annetaan mahdollisuus.
Tammi mainittiinkin jo kahvinkorvikkeissa [LINK], mutta saa tästä muutakin kuin sumppia. Puumme kuuluu pyökkikasvien heimoon (Fagaceae), josta sivuhuomiona mainittakoon, että pyökit (Fagus) ovat Suomessa kovin harvinaisia. Vanha paksu tammi on juhlava näky: ikää puulla voi olla jopa tuhat vuotta.
Tammen lehti on parihalkoinen ja liuskat ovat pyöreäkärkisiä. Arvioimme, että kuvassa oleva yksilö on selvästi alle tuhatvuotias. Lehtiä voi syödä ja käyttää säilönnän mausteena. (Otso: Harjavalta, metsikkö)
Tammen hedelmä on terhoksi kutsuttu 2-2,5 cm pitkä pähkinä, jonka ympärillä on maljamainen kehto. Kehdon ansiosta terholla on tunnusomainen ulkonäkö, joka on mm. Nalle Puh -sarjakuvista tuttu, Nasu-possuhan napsii terhoja mielellään. Ihmisillekin terho sopii ravinnoksi, kunhan käsittelyssä huomioidaan terhojen korkea tanniinipitoisuus. Pähkinä tulee kuoria, rouhia ja keittää miedossa lipeävedessä, minkä jälkeen rouhe huuhdellaan ja kuivataan. Kuorituista terhoista saa kahvinkorviketta sellaisenaan paahtamalla.
Tammesta rohtona voidaan käyttää kuivattua kuorta. Se on vaikutukseltaan samantapainen kuin lepän käpy, eli rauhoittaa suolistotulehduksia. Uutos käy myös jalkahien poistamiseen jalkakylpynä ja peräpukamiin istumakylpynä.
Monessakin joulupöydässä komeilee sinappi jonkinlaisessa tuubissa tai törpössä. Ristikukkaisten heimoon (Brassicaceae) kuuluvaa rikkasinappia (Sinapis arvensis) kasvaa Suomessa varsinkin Ahvenanmaalla mutta myös muualla, missä sekalaisiin paikkoihin sitä ilmestyy ihmisen siirtämien maakuormien mukana.
Mistä se keltainen tahna sitten tehdään? Luontoportti listaa, että viljellyt raaka-aineet ovat keltasinappi (Sinapis alba), mustasinappi (Brassica nigra) ja sareptansinappi (Brassica juncea). Kuten rikkasinappiakin, näitä kaikkia satunnaisesti löytyy Suomessa keinotekoisesti möyrityiltä maa-alueilta kuten satamista. Sinappilajien erottaminen toisistaan voi olla haastavaa.
Kuuluisan Dijonin sinapin valmistuksessa ainoa käytettävä sinappilaji on sareptansinappi. Nyt kun Burgundin Dijonin legendaariseen maustekastikkeeseen sukellettiin, mainittakoon vielä, että etikan sijasta siinä käytetään hapanta viinirypälemehua, ranskaksi verjus (englanniksi verjuice).
Keltasinappi. Kuvassa näkyy lituhedelmä, jonka päässä on siemenetön "nokka", pituudeltaan suunnilleen samanmittainen kuin lidun siemenellinen osa. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Rikkasinappi. Varsi on särmikäs ja usein selvästi karvainen. Lehdet ovat kasvin yläosassa hammaslaitaisia ja yleismuodoltaan suikeita, mutta alempana liuskaisia tai isohampaisia. Kukka on keltainen ja neliterälehtinen kuten keltasinapillakin. Myös rikkasinapin siemenet kelpaavat sinappitahnan ainekseksi. (Juha Tuomola, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Peltokanankaali (Barbarea vulgaris) on näköislaji rikkasinapille, ja yleinen onkin. Keltaiset kukat näyttävät ainakin allekirjoittaneen mielestä käytännössä samoilta kuin rikkasinapilla ja varmaan sadalla muullakin ristikukkaisella lajilla tai alalajilla. Peltokanankaali on moneen näköislajiinsa verrattuna tanakampi ja kukkii aiemmin. Ovatko nuo nyt käyttökelpoisia tuntomerkkejä? Sekin jäi hieman epäselväksi, voiko erottavana tuntomerkkinä pitää peltokanankaalin lehtiruusuketta, joka ilmestyy loppukesästä ja koostuu pyöreähköistä lehdistä. Onko muillakin lajeilla samannäköinen ruusuke? Lehtiruusuke ei ole ihmisellekään mikään turha nippu, sillä se talvehtii ja on aikoinaan torjunut talvisin keripukkia. Kuvassa näkyy ei-ruusukkeellinen kasvuvaihe. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Luontoportin tietoja tiivistäen: peltoretikasta (Raphanus raphanistrum) rikkasinapin erottaa varmaankin parhaiten hedelmistä, jotka peltoretikalla ovat helminauhamaisia nivellituja, ja peltokaalista (Brassica napus ssp. campestris) rikkasinapin erottaa lehdistä, jotka peltokaalilla ovat sepiviä, ehytlaitaisempia ja väriltään harmahtavampia.
Piippo (2011, s. 263-266) tietää kertoa, että sinappi on monikäyttöinen rohdoskasvi, jota voi käyttää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sinappiöljyt toimivat kapsaisiinin tapaan lämmittävästi iholla, ja liikakäytöstä voi tulla myös rakkuloita. Kääreillä ja kylvyillä on lääkitty kihtiä ja päänsärkyä. Koska sinappi parantaa verenkiertoa, on sitä käytetty lemmenrohtonakin.
Sisäisesti käytettynä sinappi edistää ruuansulatusta ja rasvaisen ruuan (esim. kinkun ja makkaran) sulamista. Sinapilla on mm. diureettista, hiostavaa, oksettavaa ja limaa irrottavaa vaikutusta.
Miksi avattu sinappipurkki ei homehdu tai pilaannu? Sinappi on hyvin antibakteerista ja antifungaalista tavaraa!
Tulisija tai nuotio pitäisi saada roihuamaan joko ilman teollisia sytytyttämisvälineitä tai sitten niiden kanssa, mutta ensin joka tapauksessa täytyy saada pieni määrä materiaalia syttymään hyvin. Eihän iso puukasa voi mitenkään muuten alkaa palaa. Mikä neuvoksi?
Leskenlehti (Tussilago farfara), kuusi (Picea abies), mänty (Pinus sylvestris), kataja (Juniperus communis), koivut (Betula), riidenlieko (Lycopodium annotinum) ja rahkasammalet (Sphagnum) ovat sytykekasveja (Aaltonen ja Corander).
Taulakääpä (Fomes fomentarius) lienee tunnetuin perinnesytyke ja kääpänä kuuluu tietysti sieniin eikä kasveihin. Vanhoissa tarinoissa mainitaan usein tulukset. Nykyään tuluksina myydään monenlaisia tehdaslähtöisiä kipinäntekovälineitä, mutta perinteisesti sana tarkoittaa yhdistelmää, jossa raudalla lyödään kiveen ja näin syntyvä kipinä napataan talteen taulaan. Taulakäävästä tehty taula-niminen aine on oleellinen siksi, että kipinä muuten sammuisi nopeasti, mutta taulassa kipinä aiheuttaa kytemistä ja näin taula säilyttää tulen riittävän pitkään, jotta isompi liekki ehditään saada aikaan sen avulla.
Taulakääpä ei aivan suoraan puusta otettuna ole taulaa. Partiowiki kertoo taulan valmistuksesta. Käävästä poistetaan kuori ja pillit. Huokoinen sisus käsitellään koivuntuhkalla tai ruokasoodalla, katso detaljit wikistä. Taulaa tasoitellaan hieman kosteana noin 3 mm paksuksi levyksi, josta on sitten kätevää napsaista tarvittava määrä sytytyskäyttöön.
E. Lönnrotin mukaan leskenlehti on myös taula-ainesta: "Lehdistä varsinensa ja juurista saadaan erinomaista taulaa, jos niitä kuivattuna muokataan ja vatkataan vähän ruutin kanssa." (Rautavaara s. 74) Leskenlehdestä teimme oman rohtopostauksensa viime vuonna.
Useakin lieko (Lycopodium) tuottaa niin sanottua kärpäsruutia. Kärpäsruuti on lieon itiöpölyä. Jos saat itiöt kuivina talteen, pölyllä voi leikkiä tulitaikamestaria. Tekniikkalaji sekin: en lähtisi kokeilemaan esimerkiksi lautasella olevan pölyn sytyttämistä, sillä parempi keino on ottaa pölyä kämmenelle, ottaa palava tulitikku käteen sopivassa asennossa ja vetäistä kättä alaspäin, jolloin pölähtävä kärpäsruudin ja ilman seos leimahtaa osuessaan liekkiin. Tämä kannattaa tietysti tehdä pimeässä, jotta välähdys näkyy kunnolla.
Ylen artikkeli rahkasammalesta kertoo, että sitä voi käyttää muun muassa hätäjuomaveden lähteenä, koska rahkasammalen sisältä puristamalla saatu vesi on happamuuden ansiosta turvallisempaa juotavaa kuin voisi luulla, ja onpa kasville käyttöä toisenkinlaiseen hätään liittyen. Niin sanottujen rahkasolujensa avulla rahkasammalet voivat varastoida vettä moninkertaisesti oman painonsa verran. Haavojen hoitoon rahkasammalta on käytetty historian aikana, ja se soveltuu myös pienten ihovaurioiden kuten hyönteisten pistojen lievittämiseen.
Riidenlieon varsi suikertaa eli kasvaa maanmyötäisesti, mutta haarat ovat pystyjä. Lehtien kärjet ovat teräviä ja karvattomia. (Otso: Utajärvi, metsä)
Myös katinlieko (Lycopodium clavatum) kasvaa suikertaen. Lehdet ovat karvakärkisiä. Kasvusto saattaa siis näyttää jonkinlaiselta vihreältä haaraiselta kissanhännältä. (Otso: Nurmes, Valtimo, tienvarsi)
Taulakäävän vanha itiöemä on kaviomainen ja tuhkanharmaa. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Lähteet
Aaltonen T. ja Corander N.: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. Ab Eräperinne Oy, 1997.
Kangasajuruoho (Thymus serpyllum) on monivuotinen tuoksuva kasvi, joka kasvaa esimerkiksi harjuilla, kallioilla ja kedoilla. Levinneisyys on painottunut Etelä-Suomeen, mutta esiintymiä on pohjoisessakin. Kangasajuruoho on rautakautisten muinaisjäännösalueiden täydentäjälaji (Silkkilä ja Koskinen s. 35).
Kangasajuruohon lehtiasento on vastakkainen. Lehdet ovat pyöreäkärkisiä. Varsi on 4-särmäinen ja karvainen. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)
Kangasajuruohon kukat ovat violetteja, joskus valkoisia. Teriön ylähuuli on lovipäinen, alahuuli 3-liuskainen. Teriö on karvainen ja suoratorvinen. Kuvassa näkyy myös verhiön 3-liuskainen ylähuuli. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Timjami eli tarha-ajuruoho (Thymus vulgaris) on keittiöistä tuttu mauste. Toisin kuin monet muut yrttimausteet, ruuanlaitossa timjami kestää kuumentamista hyvin. Erottava tuntomerkki Suomen muista ajuruohoista: timjami on pystykasvuinen. (Otso: Oulu, Linnanmaa, Kasvitieteellinen puutarha)
Kangasajuruohoa ja timjamia käytetään samaan tapaan. Molempien eteerisiä öljyjä hyödynnetään hengitysteiden ja ruoansulatuskanavan sairauksissa.
Luontoportin mukaan ajuruohoilla on myös mm. karkotettu paholaista. Muita paholaisen väitetysti raivon valtaan ajaneita rohtokasveja ovat ainakin mäkikuisma (Hypericum perforatum) ja purtojuuri (Succisa pratensis). Molemmat näistä ovat myös arkeologisia rohtoja (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33, 35).
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Mutta onko se maskottikasvimme, nokkonen (Urtica dioica)? Ei ole, vaan näköislaji ja arkeofyytti valkopeippi (Lamium album), joka on muinaistulokas Etelä-Suomessa ja pohjoisempana uustulokas (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33).
Valkopeippi. Puska näyttää nokkosilta mutta ei ole. (Otso: Helsinki, Herttoniemi, kadunvarsi)
Valkopeippi hieman lähempää. Kylläpäs vieläkin näyttää nokkoselta! Lehtilapa on herttamaisen puikea ja verkkosuoninen. (Otso: Helsinki, Herttoniemi, kadunvarsi)
Lähikuva valkopeipin varresta ja lehdistä. Potentiaalisesti kivulias erottamiskeino nokkosesta on koskettelu, sillä valkopeippi ei polta ja nokkonen polttaa, mutta haluatko ottaa riskin epäselvässä tapauksessa ainakaan ensimmäisenä tunnistuskeinona…? Valkopeipissä näkyy selvästi karvoja kuin nokkosessa, mutta ne eivät ole poltinkarvoja. (Otso: Helsinki, Herttoniemi, kadunvarsi)
Kun valkopeipin kukat näkyvät, erottaminen nokkosesta on helppoa. Kukinto on tähkämäinen latvarykelmä, jossa valkeita 2-huulisia, pitkätorvisia kukkia. (Otso: Helsinki, Herttoniemi, kadunvarsi)
Valkopeipin valkoisten kukkien on ajateltu antavan signatuuriopin eli merkkiopin mukaan parantavaa voimaa valkovuotoon. Tämän takia kasvin kukkia ja kukkivia versoja on käytetty erinäisiin naistenvaivoihin.
Nokkonen, tällä kertaa oikeasti: nuoria nokkosia keväällä. (Otso: Oulu, Kaijonharju, metsä)
Entä jos löytyy nuori kasvi, josta et ole varma, onko se nokkonen vai valkopeippi? Eräs keino on tutkia lehtilapaa. Se on valkopeipillä molemmin puolin karvainen, mutta nokkosella vain alapuolelta.
Nokkosen varret voivat joskus hehkua rubiininpunaisina. (Otso: Oulu, Kaakkuri, tienvarsi)
Nokkonen on lähes naurettavan terveellinen. Ei siis ihmekään, että se esiintyy blogimme piirretyssä tunnuksessakin. Näet nokkosen norkkomaisine, lehtiruotia pidempine kukintoineen myös valokuvassa, joka on tunnelmanluojana blogimme jokaisen sivun yläreunassa.
Ruokien ja rohtojen lisäksi nokkosesta, tarkemmin sanoen sen kuiduista, on tehty kankaita, köysiä ja jopa purjeita. Nokkonen imee kasvualustastaan typpeä. Tätä voi hyödyntää luomukasvimaalla tekemällä nokkoslietettä typpilannoitteeksi. Syötäväksi kerätessä nitraattipitoisuutta voi myös vähentää keräämällä kasvi kolmen aurinkoisen päivän jälkeen. Parhaita osia ovat nuoret versot, isomman kasvin latvat sekä siemenet.
Nokkosen voi halutessaan ryöpätä, mutta ilmankin pärjää, jos kerää kasvin vähätyppiseltä alueelta ja pilkkoo tarpeeksi pieneksi poltinkarvojen tuhoamiseksi. Säilöminen kannattaa tehdä kuivaamalla tai pakastamalla. Nokkoshapate on melko tujun AIV-mäisen makuista, mutta jotkut tykkäävät siitäkin.
Nokkonen on diureetti ja rautapitoinen rohto sekä yleiskuntoa ylläpitävä villivihannes. Nokkosen siementen sanotaan olevan hyviä impotenssin korjaajia, ja onpa varoiteltu siitäkin, että ne illalla syötyinä virkistävät tavalla, joka voi haitata yöunien saamista. Päänahalle hierottu nokkostee virkistää verenkiertoa ja estää hilsettä sekä vähentää rasvoittumista.
Isonokkosen alalajeja ovat etelännokkonen (ssp. dioica) ja pohjannokkonen (ssp. sondenii). Etelännokkonen on levinnyt lähes koko Suomeen ihmisten läheisyyteen. Pohjannokkonen on kapealehtinen ja lähes poltinkarvaton.
Arkeologisiin kasvilajeihin liittyen haluamme mainita vielä, että Luontoportti nimeää rautanokkosen (Urtica urens) vanhan kulttuurin seuralaiskasvina. Rautanokkonen on isonokkosen sukulainen. Isonokkosen ja rautanokkosen erottaviin tuntomerkkeihin kuuluu mm. rautanokkosen selvästi lyhempi kukinto, joka tarkemmin sanoen on rautanokkosella lehtiruotia lyhempi.
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Mario-peleistäkin tuttu kukka, jonka koskettaminen antaa kyvyn ampua pomppivia tulipalloja… ei, hetkonen, tämä on jotain muuta sittenkin. Ukontulikukka (Verbascum thapsus) on näyttävä ja parillakin tavalla tulinen kasvi, jonka levinneisyys painottuu vahvasti Etelä-Suomeen. Arkeologisesta näkökulmasta se on rautakautisten muinaisjäännösalueiden täydentäjälaji (Silkkilä ja Koskinen s. 35).
Ruotsinkielinen nimi vanligt kungsljus viittaa tervatun ukontulikukan soihtukäyttöön. Keskiaikainen uskomus kertoo, että kasvi suojasi pahoilta hengiltä ja soihtuja poltettiin varsinkin hautajaisissa. Kuivattua kukkavartta voi käyttää tuliporana käsin porauksessa. Kuollut varsi voi jäädä sojottamaan maasta pitkäaikaisena talventörröttäjänä.
Aaltonen ja Corander (1997) tietää kertoa, että ukontulikukan kukkaa lukuun ottamatta kasvi on lievästi myrkyllinen. Siitä huolimatta sitä on käytetty esimerkiksi tupakan korvikkeena. Rohdoksena on käytetty kuivattua kukkaa ja tuoretta versoa unettomuuteen, astmaan, yskään, reumaan sekä suun, nielun ja erinäisten limakalvojen tulehduksiin. Kukkien öljyuutosta “kuningasöljyä” käytetään korvasairauksiin. Kuivattu kukka on myös hyvän tuoksuinen.
Hämeen Sanomien uutinen erityisen pitkästä ukontulikukasta mainitsee, että perimätiedon mukaan siemeniä on käytetty kalojen huumaamiseen. Emme kannusta kokeiluihin tässä asiassa.
Ensimmäisen vuoden kasvumuodossaan ukontulikukka on käytännössä pelkkä villakarvainen lehtiruusuke maan tasalla. Ukontulikukan tyypillinen kasvupaikka on kuivahko. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)
Toisena kasvuvuonnaan ukontulikukan varsi nousee 30-150 cm korkeaksi. Kukinto on tähkämäinen ja yleensä haaraton. Keltainen teriö on 12-25 mm leveä. Yksittäinen kukka on auki vain päiviä, mutta kukat aukeavat eri aikoihin, joten koko “tähkän” “läpikukkiminen” saattaa kestää jopa kuukausia. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)
Ukontulikukan lehti on huopamaisen pehmeä ja molemmin puolin tiheäkarvainen. Jotkut sanovan sen käyvän vessapaperiksikin, mutta tätä emme ole kokeilleet. Lehtilapa on ehytlaitainen tai matalasti hammaslaitainen. Lehtilavan pitkulaisessa muodossa on mukana soikeutta tai puikeutta. (Hanna: Keuruu, vanhan maatilan pihapiiri)
Näköislajina mainitsemme tummatulikukan (Verbascum nigrum), joka niin ikään on rautakautisten muinaisjäännösalueiden täydentäjälaji (Silkkilä ja Koskinen s. 35). Tummatulikukan sinipunakarvaiset heteet ovat erottava tuntomerkki. Tummatulikukka voi risteytyä ukontulikukan kanssa.
Lähteet
Aaltonen T. ja Corander N.: Luonnonvaraiset hyöty- ja myrkkykasvit. Jyväskylä, 1997.
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Isotakiainen (Arctium lappa) ja ketokaunokki (Centaurea scabiosa) ovat tämän postauksen kasveista ne varsinaiset arkeofyytit. Isotakiainen on tarkemmin sanoen keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), jota on jopa saatettu siirtää tarkoituksella uusille kasvupaikoille Suomessa. Laji onkin yleisempi esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa sekä vanhassa maailmassa aina Japania myöten.
Yritimme saada isotakiaisesta kuvan kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta sattui niin, että sitä oli siellä vain siemenenä, ei elävänä. Ketokaunokkia oli joskus havaittu kotimaan osastolla niityllä, mutta tämän kesän tilannetta ei ollut vielä tarkistettu aineistonkeruuvaiheessa.
Kaikki takiaisemme ja ohdakkeemme ovat syötäviä. Mehukas nuori varsi kannattaa kuoria ennen syömistä.
Isotakiainen on harvinainen. Sitä kasvaa eniten Hämeenlinnan seudulla. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Isotakiaisen käyttöaiheet ovat olleet moninaisia ihosairauksista syyhyyn ja paiseisiin. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi myös sen diureettisia ominaisuuksia on hyödynnetty. Takiaisille on tyypillistä koota ainakin vuoden verran vararavintoa juurakkoon ennen kukintaa. Aasian itäosissa isotakiaisesta on jalostettu paksujuurakkoinen ravintokasvi, jota käytetään hieman samaan tapaan kuin mustajuurta (Scorzonera hispanica).
Ketokaunokki on valtaosassa Etelä- ja Keski-Suomea todella harvinainen. Sitä saattaa löytää arkeofyyttien tapaan asutuksen läheisyydestä ja liikennöidyistä paikoista, kuivilta pientareilta ja kedoilta. Lönnrot tietää ketokaunokkia käytetyn “lääkkeenä savipuolia ja muita ihottumisia vastaan”. Kasvin latinankielisen nimen lajiosa scabiosa viittaa kapin eli syyhyn hoitotarkoitukseen.
Ketokaunokin kukinto on 3,5–5 cm leveä, tyypillisesti violetinpunainen mykerö. Mykeröt ovat yksittäin haarojen kärjissä. Varsi on särmikäs. Lehtilapa on tummanvihreä, yleensä liuskainen. Ketokaunokki kasvaa kuivahkoilla paikoilla: sen arvellaankin olevan alun perin arojen kasvi. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Luontoportissa on lueteltu ketokaunokin kanssa samaan sukuun kuuluvia kasveja, joista mainitsemme poimintana ruiskaunokin (Centaurea cyanus). Eräitä saman heimon tai alaheimon kasveja ketokaunokin kanssa ovat: huopaohdake (Cirsium heterophyllum), pelto-ohdake (Cirsium arvense), isotakiainen, kyläkarhiainen (Carduus crispus), maarianohdake (Silybum marianum).
Maarianohdakkeen sanotaan olevan erityisesti maksaa hoitava rohto. Vaikutuksen saa aikaan kasvin siementen sisältämä silibiini-molekyyli, jota käytetään myrkytysten hoidossa torjumaan maksasolujen entsyymi-, lipidi- ja nukleiinihappohäiriöitä. Myös alhaisen verenpaineen korjaamiseen on tätä rohtoa käytetty, samoin kuin pakko-oireisissa häiriöissä (OCD). Maarianohdake lisää sappinesteen eritystä vähentäen samalla tulehduksen ja sappikivien riskiä. Karjalle laji on myrkyllinen. Maarianohdakkeen ehkäpä näkyvin tuntomerkki on kukintojen hurjat kehtosuomut: ne ovat pitkiä, paksuja ja piikkikärkisiä.
Seittitakiainen on paljolti isotakiaisen näköinen mutta paljon yleisempi: seittitakiainen kasvaa ainakin Oulun korkeuksille asti pihan reunoilla ynnä muilla ihmistä lähellä olevilla paikoilla. Lehti on leveänpuikea ja usein herttatyvinen, yläpuolen väritykseltään tummanvihreä. Miten erotetaan tämä laji isotakiaisesta, kun ainakin lehdet ja varsi näyttävät kovin samanlaisilta kummallakin lajilla? Täysin ei voi luottaa siihen erottavaan tuntomerkkiin, että isotakiaiselta puuttuisi mykeröistä seitti ja puolestaan seittitakiaisella seitti näkyisi. Kannattaa katsoa mykerösuomujen koukkukärjet: vain isotakiaisella ne ovat keltaiset. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)
Seittitakiaisen kukinnon kehto muistuttaa palloa, jota peittää seittimäinen karva. Joskus kehto saattaa olla kaljukin. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)
Seittitakiaisen varsi haaroo ja on karhea ja tiheästi lyhytkarvainen. Tässä jokin virna (Vicia) on lähtenyt kiipeämään varrella. (Otso: Ilomantsi, Parppeinvaara, tienvarsi)
Seittitakiaisen lehden alapinta on karvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Huopaohdakkeen mykerökukintoa nimitettiin lajintuntemuskurssilla partasudiksi. Siltä se tosiaan näyttää: kukinto on jopa 5 cm leveä violetinpunainen tupsu, jota kehtosuomut suojaavat. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Huopaohdakkeen varressa on uurteita ja villakarvaa, mutta ei piikkejä. Lehdet ovat pitkäsuippuisia, laidastaan yleensä tiheästi pienihampaisia. Varsilehdet sepivät. Lehden alapinnalla on huopakarvaa. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Pelto-ohdake on sangen yleinen kasvi milloin milläkin pientareella. Nimessä mainituilla pelloilla se ei ole mikään toivottu vieras. Pelto-ohdakkeen kukinto on selvästi pienempi kuin huopaohdakkeella. Väri on vaaleahko. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Pelto-ohdakkeen varsi on sileä, kuitenkin latvasta seittikarvainen, alalajista riippuen jopa tiheäpiikkinen. Varsi haaroo latvasta. Lehdet hieman sepivät. Lehtilapa on piikkinen, pariliuskainen tai parihampainen tai ehytlaitainen. Lehden alapinta on huopakarvainen. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Kyläkarhiaisen varsi on siipipalteinen toisin kuin esimerkiksi huopa- tai pelto-ohdakkeella. Piikit kyläkarhiaisella eivät ole kovin pistäviä. Tämä kyläkarhiaisyksilö oli noin 2 metriä korkea. Laji kasvaa suurimmassa osassa Suomea. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Kyläkarhiaisen lehtilapa on pariliuskainen tai hammaslaitainen, reunoiltaan piikikäs. Ruotien reunat ovat siipipalteisia. (Otso: Oulu, Kaijonharju, piha)
Suo-ohdake (Cirsium palustre) kasvaa märissä paikoissa ja on varreltaan siipipalteinen. Sen erottaminen kyläkarhiaisesta onnistuu viimeistään pappuksen avulla: pappus on suo-ohdakkeella sulkahaiveninen.
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Kyläkellukka (Geum urbanum) on keskiaikaan liittyvä lääkekasvi, tarkemmin sanoen “epävarma arkeofyytti” (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33). Kyläkellukan tyypillinen kasvupaikka on Etelä-Suomessa ja rehevässä maassa, ja ihmisasutuksen läheltä sitä löytyy usein, kuten nimestäkin kuuluu. "Kylä"-sana tuntuu toistuvan näiden historialliseen ihmisten toimintaan liittyvien kasvien nimissä: viime postauksessa mainitun hullukaalin toinen nimihän on kylähullukaali.
Ojakellukka (Geum rivale), kyläkellukan näköislaji, kasvaa paljon laajemmalla alueella Suomessa alkuperäisenä luonnonkasvina. Risteymät näiden lajien välillä ovat myös mahdollisia.
Luontoportti mainitsee ojakellukasta, että sen “juurakosta on tehty kiniinin tapaista rohdosta vilutauteihin, juomissa ja säilykkeissä sitä on käytetty mausteena antamaan neilikkamaista aromia.” Sekä kyläkellukan että ojakellukan juurakossa tuntuu neilikan tuoksua. HUS:n kasviluettelo kertoo Geum-suvusta: “Kasvi on myrkytön.” Siispä maustekokeilut kummalla tahansa kellukalla ovat suotavia.
Mutta mikä on vilutauti? Sehän on malaria eli perinteiseltä suomalaiselta nimeltään horkka. Nykyään ei malariahyttysiä Suomessa tavata: Porkkalan miehityksen aikaan oli viimeisin epidemiamme, mutta menneinä vuosisatoina horkka oli tappava vitsaus maassamme, kuten Ylen artikkeli malariahistoriasta kertoo. Pahin levittäjä oli sääskilaji Anopheles messeae, joka talvehti ihmisasumuksissa ja öisin pisteli asukkaita, minkä seurauksena malarialoinen levisi. Perhekoon pieneneminen ja ihmisten elinolojen muuttuminen sääskille vähemmän suotuisiksi on ollut merkittävä tekijä malarian häviämisessä Suomesta.
Kyläkellukka on 30-70 cm pitkä. Varressa kasvaa pehmeää karvaa. Varsilehtien lapa on sormilehdykkäinen, 3-lehdykkäinen tai 3-liuskainen. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Kyläkellukan kukka on keltainen ja siinä on viisi terälehteä. Kukat ovat pystyjä. Hedelmä (ei käy kuvassa) on koukkukarvainen pähkylä. (Henna Kettunen, lisenssi CC BY-NC 4.0)
Ojakellukka erottuu värinsä ja kellomaisten verhiöidensä ansiosta kasvipaljouden keskeltä. (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)
Ojakellukan punaruskeiden verhiöiden sisällä on tummasuoninen, alalajista riippuen kellanvalkoinen tai punertava teriö. (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)
Ojakellukalla varsilehtien lapa on syvään 3-liuskainen. Varsilehtiä näkyy kuvassa. Ruusukelehtien lapa on parilehdykkäinen (2-4 paria) ja päätölehdykällinen (Otso: Nurmes, Valtimo, pihapiiri)
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Nyt alkaa arkeologisten rohtojen sarjamme. Sarjassa esitellään kasveja, joiden löytäminen luonnosta saattaa tarkoittaa, että kyseisellä paikalla on ollut ihmisten asutusta esimerkiksi keskiajalla tai rautakaudella. Nämä kasvit ovat kiintoisia tunnistettavia muun muassa siksi, että ne saattavat merkata paikan, jossa tehdä arkeologisia löytöjä, ja siksi, että niiden luona voi eläytyä menneisyyden ihmisten elämään. Sarjan postauksissa voi esiintyä lajipareina tunnistusta varten myös muita kuin arkeologisia rohtokasveja. No niin, sarjan ensimmäiset kasvit:
Nyt taidetaan olla rohtojen “älä kokeile tätä kotona” -kategoriassa. Hullukaali eli kylähullukaali (Hyoscyamus niger) ja hulluruoho eli okahulluruoho (Datura stramonium) kuuluvat koisokasvien heimoon (Solanaceae), jossa on muitakin sangen vahvoja kemikaaleja sisältäviä kasveja. Sekä hullukaali että hulluruoho voivat aiheuttaa vaarallisia myrkytystiloja.
Hullukaali on esihistorialliseen aikaan ja keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), ja siten sen kasvupaikat usein ovat muinaisen asutuksen lähellä. Hulluruohon mainitsemme lajiparina: se ei Suomessa voisikaan olla kovin muinaisten aikojen tulokas, sillä se on todennäköisesti peräisin Keski-Amerikasta, ja sieltähän esimerkiksi keskiajalla ei vielä kauheasti liikennöity Eurooppaan asti.
Lajihavaintokarttojen perusteella näyttää, että Suomessa hulluruoho kasvaa harvemmissa paikoissa kuin hullukaali. Hullukaalin kasvualueet vaikuttavat kartalla kieltämättä sellaisilta, joissa on ollut asutuskeskittymiä keskiajalla(kin). Sen siemenet saattavat säilyä itämiskykyisinä jopa tuhat vuotta, joten kasvi voi nousta vaikkapa maan mylläämisen seurauksena paikkaan, jossa kukaan nykyään elossa oleva ihminen ei ole sitä nähnyt.
Jos haluat lukea fiktiivistä kuvailua daturan (hulluruohon) aiheuttamasta syvenevästä delirium-tilasta, voit etsiä käsiisi Finlandia-voittaja Leena Krohnin vuoden 2001 teoksen “Datura tai harha jonka jokainen näkee”.
Hullukaalin kukassa teriö on melko vaalea, ruskehtavankeltainen ja yleensä sinipunasuoninen, 5-liuskainen ja muistuttaa muodoltaan matalaa torvea. Hullukaali on tyypillisesti kaksivuotinen: sen lehdet ovat ensimmäisenä vuonna tyviruusukkeena mutta toisena vuonna yleensä vain varrella, sepivinä. Lehtilapa on muodoltaan soikea-puikea ja reunaltaan isohampainen-parihalkoinen. Hedelmä (ei näy kuvassa) on tyvestään ruukkumaiseen muotoon pullistuneen verhiön suojaama kota. (Henry Väre, lisenssi CC BY-NC-4.0)
Hullukaali on melko monimuotoinen: tässä lehdet näyttävät kovin erilaisilta kuin edellisessä kuvassa. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC-4.0)
Hulluruoholla alalajista riippuen varsi on vihreä ja kukat valkoisia, tai varsi violetti ja myös kukat violetteja. Kukka on suppilomainen eli torvea muistuttava, 5-liuskainen ja 5-10 cm pitkä. Lehdet ovat isohampaiset, ohuet ja yleismuodoltaan puikeat. Hedelmä (ei näy kuvassa) on piikikäs, munanmuotoinen kota. (Jouko Rikkinen, lisenssi CC BY-NC-4.0)
Hullukaali on ollut historian aikana arvostettu rohtokasvi. Nykyäänkin sen sisältämillä yhdisteillä on lääkinnällistä käyttöä: kuten Luontoportissa mainitaan, eräitä hullukaalin aineita ovat skopolamiini ja atropiini, joista skopolamiini on käytössä mm. pahoinvoinnin torjunnassa ja atropiini mm. silmiin liittyvissä toimenpiteissä. Intin käyneet saattavat muistaa atropiinin merkityksen suojelukoulutuksen yhteydestä: hermokaasumyrkytyksen tapahtuessa atropiinipiikki voi pelastaa hengen.
Hulluruoho on voimakas rohto sekin, ja itse asiassa siitä löytyy paria samaa kemikaalia kuin hullukaalistakin: atropiinia ja skopolamiinia. Lisäksi hulluruohossa on hyoskyamiinia, jolla hoidetaan ainakin erilaisia kipuja, spasmeja eli lihaskouristuksia, ärtyneen suolen oireyhtymää, sekä Parkinsonin tautia. Hulluruohoa on käytetty astman hoitoon, mikä selittynee sen sileää lihasta relaksoivan hyoskyamiinin vuoksi. Myös epilepsiaan ja maniaan kasvin mehua on käytetty englanninkielisen Wikipedian mukaan.
Wikipedia tietää kertoa hulluruohon lehtiä poltettaneen lääkinnällisessä käytössä ja myös anestesiassa. On mahtaneet haittavaikutukset olla kovaa luokkaa silloin...
Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.
Ruusujuuri eli pohjanruusujuuri (Rhodiola rosea) on pohjoisen Lapin laji. Se kuuluu maksaruohokasvien heimoon (Crassulaceae). Siis ei ruusukasveihin (Rosaceae), sillä nimessä oleva “ruusu” tulee tuoksusta, jonka voi havaita kasvin halkaistusta juurakosta. Ruusujen (Rosa) juurakolle ei suppean haun tuloksena löytynyt yhtään rohto-/ravintokäyttöä, mutta ruusujuurta kutsutaan Pohjolan ginsengiksi.
Luontaistuoteliikkeiden ruusujuurivalmisteissa on viljeltyä ruusujuurta. Jätetään tunturien ruusujuuret rauhaan. Pihalla kukkapenkissä voi viljellä omat ruusikset.
Ruusujuuren kukinto on keltainen tiheä viuhko. Teriö on leveydeltään noin 0,5-1 cm ja siinä on neljä terälehteä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)
Hedelmät ilmestyvät neljän tuppilohedelmän muodostelmissa. Tuppilo tarkoittaa: yhdestä emilehdestä muodostunut, saumaa pitkin avautuva, kuiva hedelmä. Kyllä, päättelit oikein, ruusujuuren emikukissa on neljä emilehteä. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)
Lehdet ovat kaljuja, teräväkärkisiä ja tylppähampaisia. Lehtien väri on sinertävän vihreä. Lehti on ruoditon, mehevä ja vahapeitteen suojaama. Kasvin korkeus on 10-35 cm ja se kasvaa mätästäen. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)
Ruusujuuri on adaptogeeni, eli se antaa elimistölle voimaa palautua henkisestä ja fyysisestä rasituksesta sekä voimaa muuttuviin olosuhteisiin. Erään myyjän mukaan niin viikingit kuin kosmonautit ovat käyttäneet tätä rohdosta ääriolosuhteissa. Tässäpä siis rohdos, jos haluat buustata stressikehoasi paineen alla. Luontoportin mukaan rohto on “virkistävä ja yleiskuntoa kohottava”. Kuten muitakin voimakkaita rohtoja, suosittelemme tätäkin käytettävän esimerkiksi 2 viikon kuurina, jonka jälkeen pidetään vähintään viikon tauko.
Rautavaara ei kerro ruusujuuresta mitään, eli vasta hänen jälkeensä Suomessa on tietoisuus tästä rohdosta yleistynyt.
