Mesiangervo (Filipendula ulmaria) ja pajut (Salix) sisältävät erilaisia salisylaatteja. Tietelijät lienevät nimenneet molekyyliryhmän pajujen lattarinimen mukaan, kun on niin paljon samanlaisia äänteitä nimissä. Entä mitä tuttua onkaan mesiangervon vanhassa latinankielisessä nimessä Spiraea ulmaria? Siitä on Aspiriini saanut nimensä. Toisin kuin monet luulevat, pajut ja mesiangervo eivät oikeasti sisällä asetyylisalisyylihappoa (Aspiriinin vaikuttava aine), vaan ainoastaan erilaisia salisylaatteja, joista eräästä Bayerin lääketehtailijat ovat kemiallisesti tehneet asetyylijohdannaisen. Monilla salisylaateilla on kipua ja kuumetta poistavia vaikutuksia, ja niistä asetyylijohdannainen on tehokkain. Kasveissa siis on useita toimivia molekyylejä, kun taas pillerissä on vain yhtä mutta tosi ytyä.

EMA (Euroopan kasvisrohdoskomitea) “on hyväksynyt mesiangervon kasvirohdosvalmisteille perinteeseen perustuvaksi käyttöaiheeksi nuhakuumeen tukihoidon ja lievien nivelvaivojen hoidon”. Kasvin sisältämien salisylaattien vuoksi astmaatikkojen tulee suhtautua varauksella mesiangervorohdosten käyttöön. (Terveysportti HerbalBase)

EMA:n mukaan pajun kuoresta (sen sisältämästä salisiinista) elimistössä syntyvän salisyylihapon määrä on pieni, ja lääkevaikutukset saattavat aiheutua muistakin pajun kuoressa olevista molekyyleistä. Käyttöaiheiksi pajun kuorelle EMA listaa käytännössä samat kuin yllä mainitut mesiangervon käyttöaiheet ja lisäksi päänsäryn. Aspiriini onkin pitkään käytetty lääke juuri näihin vaivoihin ja joillakin yksilöillä se on parhaiten päänsärkyyn toimiva lääke.

H. Kressin mukaan mesiangervossa on salisylaattien lisäksi myös tanniineja ja lima-aineita. Tämä on farmaseuttisesti mielenkiintoista, sillä nämä aineet todennäköisesti suojaavat vatsaa salisylaattien aiheuttamilta sivuvaikutuksilta. Tulehduskipulääkkeiden tapaan salisylaatit voivat aiheuttaa mahasuolikanavan verenvuotoja, mahahaavaa ja närästystä, mutta mesiangervossa “Somac” (vatsansuojalääke) tulee mukana paketissa...

 

Kuohuvat makutöyhdöt

 

Luulisi niin hienoaromisen kasvin kuin mesiangervo olevan harvinainen tai ainakin vaikeasti löydettävä, mutta tätähän on tarjolla lähes joka paikassa. Mesiangervo kasvaa teiden ja ojien varsilla, rannoilla ja peltojen liepeillä koko Suomessa. Mesiangervo, joka kuuluu ruusukasvien heimoon (Rosaceae), maistuu pikantin hunajaiselta. Tuoksun perusteella saa hieman aavistusta kielellä voimakkaammin maistuvasta aromista. Kukkien hienoon tuoksuun myötävaikuttaa muun muassa vanilliini, jota niissä on. Voimakas, myös karvasmantelimainen aromi tosin jakaa mielipiteitä, joten muodosta oma mielipiteesi ojan laidalla.

Mesiangervo on helppo tunnistaa ja kukkia on helppo kerätä: kunnon saaliin löytämiseen ei yleensä mene kauan eikä touhussa tarvitse edes juuri kyykistyä kasvin korkeuden ansiosta. Lehtituntomerkkien ansiosta kasvin tunnistaa jopa silloin, kun kukinnot eivät ole apuna. Myös kyläkellukalla (Geum urbanum) on samantapaiset pienet “välilehdet” isojen lehtien kanssa vuorottelevina varrella, mutta kyläkellukan erottaminen mesiangervosta ei ole vaikeaa: lehden yleismuoto on selvästi erilainen, ja kyläkellukan lehti on hento ja pehmeä siinä missä mesiangervon on kova. Kyläkellukan juurakko on erään lähteen mukaan neilikan tuoksuinen, erikoinen kokemus. Kyläkellukkaa esiintyy lähinnä eteläisessä Suomessa.

Etelä-Suomessa voi ihmetellä myös toista Suomessa luonnonvaraisena esiintyvää angervolajia: sikoangervoa (Filipendula vulgaris). Puutarhakasveina viljellään useita angervolajeja, esimerkiksi jättiangervoa (Filipendula kamtschatica). Viitapihlaja-angervo eli pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on ärsyttävä puutarhakasvi ja Suomen luonnolle haitallinen vieraslaji: se nimittäin leviää maavartensa avulla hyvin hanakasti ja on vaikea hävittää. En laittaisi puutarhaani.

 

 

 

 

Kuivattu mesiangervo säilyttää makunsa pitkäänkin säilöttynä. Paitsi jalkakylpyyn voit käyttää kasvia myös yläpään nautintoihin. Jäätelön päälle mausteena ripoteltuna on se oikein oivaa. Jouni Toivasen kirjassa olevan vinkin mukaan mesiangervo sopii hyvin viinietikan maustamiseen, ja tätä aionkin kokeilla.

Kuvittelisimme, että siman mausteena mesiangervo voisi toimia oikein hyvin. Erilaisiin juomiin sitä on historian saatossa käytettykin. Kuinka ollakaan, ruotsiksi eräs tämän pidetyn kasvin nimistä on mjödört eli simayrtti.

 

Kissa pensaassa

 

Pajuja on Suomessa kymmeniä lajeja. Pajulajien erottaminen toisistaan on joskus hankalaa, mutta onneksi kaikki Suomen pajut ovat myrkyttömiä ja niitä kaikkia voi käyttää rohdoskokeiluihin. Kuivattua pajunkuorta kannattaa hauduttaa juomaksi jopa puoli tuntia ennen päänsäryn lääkitsemistä. Tinktuurauutoskin toimisi.

Pajuilla on tärkeä rooli pääsiäisen vietossa. Pajunoksilla virvotaan mm. tuoreeks ja terveeks, ja pehmoiset pajunkissat eli pajujen kukka-aihiot ovat pääsiäisen ja kevään merkki. Vasta sitten, kun pajunkissat ovat muuttuneet varsinaisiksi kukiksi, näkee niistä eron emi- ja hedekukkien välillä. Pajunkissojen alkoholiuutteella voi "hillitä hormoniylilyöntejä" teineillä ja vaihdevuodet ohittaneilla naisilla.

 

Lähteet

• Henriette's Herbal Homepage: Mesiangervo – vuoden 1994 hyötykasvi.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 9.9.2019.

 

 

 

Nimensä mukaisesti kallioimarre eli pohjankallioimarre (Polypodium vulgare) haluaa kasvaa kallioiden ja kivien päällä. Olemme tavanneet kallioimarretta niin sisämaan metsissä kuin saaressa lähellä meren rantaakin, mutta aina kivisellä kasvupaikalla. Latinankielinen nimi antaa ymmärtää, että kasvissa on jotain vulgaaria. Oikeasti se on aivan mainio ja salonkikelpoinen mauste tai karamellinkorvike.

Kallioimarteen juurakolla on heikko laksatiivinen vaikutus, joten sitä onkin käytetty ummetuslääkkeenä. Juurakkoa ei suositella käytettäväksi yli viikon ajan yhtäjaksoisesti. (HerbalBase 9.9.2019)

Kallioimarteen juurakko (maavarsi) maistuu lakritsilta. Kasvilla on kansan suussa ollut makuun viittaavia nimiä kuten mesijuuri. Makeisissa käytettävä lakritsikasvi (Glycyrrhiza glabra) on hernekasvien heimosta (Fabaceae) eikä siis ole sukua kallioimarteelle. Sukulaisuus on jopa erityisen kaukaista, sillä kallioimarre on sanikkaisten kaareen (Pteridophyta) kuuluva itiökasvi, kun taas hernekasvit kuuluvat siemenkasvien kaareen (Spermatophyta).

Sanikkaiset itiökasveina eivät kuki. Sanikkaisia on ollut jo noin 400 miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat varsin muinaisia. Jo hirmuliskot hengailivat sanikkaisten joukossa. Lajit toki olivat erilaisia kuin nykyään. Sanikkaisiin kuuluu sellaisiakin kasveja, joiden ei ehkä ensisilmäykseltä ajattelisi olevan “saniaisen näköisiä”, esimerkiksi liekokasvit (Lycopodiaceae).

 

 

Kallioimarre erottuu helposti monista muista sanikkaisista, joiden lehdet ovat useampaan kuin yhteen kertaan pariliuskaiset, esimerkiksi metsäimarteesta (Gymnocarpium dryopteris) ja korpi-imarteesta (Phegopteris connectilis).

 

 

 

 

 

Alvejuuret (Dryopteris) ovat myrkyllisiä sanikkaisia ja saattavat nopealla silmäyksellä näyttää samalta kuin kallioimarre. Erottaminen kuitenkin onnistuu, kun muistat, että vain kallioimarre on sekä 1x pariliuskainen (tai pariosainen) että lehdyköiltään ehytlaitainen. Suosittelemme katsomaan näytekuvia Suomen alvejuurilajeista laji.fi-sivustolla, johon kunkin alvejuurilajin nimi toimii linkkinä seuraavassa luettelossa. Metsäalvejuuri (Dryopteris carthusiana) on Suomessa yleinen: esimerkiksi Kasvuttaren postauksen mukaan se on Oulun yleisin saniainen. Muut Suomen alvejuuret ovat etelänalvejuuri (Dryopteris dilatata), isoalvejuuri (Dryopteris expansa), kivikkoalvejuuri (Dryopteris filix-mas), korpialvejuuri (Dryopteris cristata), tuoksualvejuuri (Dryopteris fragrans). Vertailua helpottamaan linkkaamme tähän vielä kallioimarteen laji.fi-kuvasivun.

 

 

Kivikkoalvejuuri (mainittu kirjassa Suomen farmakopean rohdokset 1950, s. 66-68) on omavaraisen järvisuomalaisen madonhäätäjä. Alve-sana viittaa matoon. Rhizoma filicis -rohtoa tehdään seuraavanlaisesti: “Juurakot kerätään joko keväällä tai syksyllä: niistä irroitetaan lisäjuuret ja kuolleitten lehtiruotien tyviosat, joiden poikkileikkauspinta on mustanruskea (ei vihreä). Sitten juurakot kuivataan mahdollisimman nopeasti korkeintaan 50 asteen lämmössä.” Juuri jauhetaan juuri ennen käyttöä, jota ennen suomukarvat poistetaan. Rohdoksen eetteriuutetta, extractum filicis’tä on sitten annettu matopotilaalle häätämään niin leveää heisimatoa (lapamato) kuin laakamatojakin. Hoitoa ennen on paastottava ja hoidon aikana on oltava vuoteessa. Alvejuurihäädön yhteydessä on tärkeää huomata seikka, että rohto on myrkyllistä sekä madoille että myös madonkantajalle, joten on huolehdittava siitä, ettei lääke jää pidemmäksi aikaa elimistöön. Tästä syystä uutteen nauttimisen jälkeen on otettava nopeasti vaikuttavaa ulostusainetta, kernaimmin karvasvettä. Karvasvesi mainitaan tässä kiintoisassa turkulaisessa apteekkiaiheisessa tekstissäkin. Extractum filiciksessä eli filisiinissä on floroglusiinijohdannaisia, joita löytyy myös muista Dryopteris-lajien juurakoista. Ainakin metsäalvejuurta voitaisiin käyttää matohäädöissä.

Ollaanko jo perillä? Mä haluun lakua, saako saako? Joko saa maistaa? Retkipaikan artikkelin mukaan paras aika juurten keräämiseen on keväällä (toukokuussa) tai syksyllä. Maistoimme kalliomarretta kerran kesän ollessa jo pitkällä ja tällöin maku oli tosiaan miedompi. Muissa makutesteissämme kallioimarteen maku on tuntunut vahvemmin. Juuren maku vahvistuu kuivattaessa. T. Rautavaara (1981) kertoo seuraavaa: “Kuivattua juurakkoa on jauhettu jauhoksi ja käytetty puuroihin, ja Norjassa on siitä humalan kera keittäen tehty kaljaa, 'siril'-nimistä juomaa.”  Kallioimarteen lehtiäkin voi käyttää makuaineena, mutta juurissa lakritsin maku on voimakkaampi.

 

Lähteet

 

• Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.

 

 

 

Saimme postia lukijaltamme Ulla-Maija Rouhiaiselta, joka oli tarkkaillut kukkia Helsingissä. Hän oli bongannut Lapinlahden sairaalan puistossa ja Hietaniemen hautausmaan muurin ulkopuolella sarjakukkaisen, jonka tunnistamiseen halusi varmistusta ensimmäisen postauksemme viitoittamana. Kasvi näytti ensinäkemältä paljolti myrkkykatkolta. Pyysimme Ulla-Maijalta kuvia, ja seuraavia tuntomerkkejä, joita lähdimme vertaamaan Luontoportin tietoihin:

1) Kokeile pyörittää varren ympärillä sormia. Onko sileä vai särmikäs? Huomaathan, että "sileänkin" varren pinnassa voi olla pitkittäisiä viiruja, jotka kuvassa voivat näyttää särmiltä.

2) Onko varressa punaisia/punertavia pilkkuja? Ota niistä kuva. Pilkkujen tyypillinen sijainti on varren alaosassa.

3) Ota kuva lehdestä

4) Kukkiiko jo? Onko katkuisaa tuoksua? Ota kuva kukinnon sivuprofiilista niin, että mahdolliset suojuslehdet näkyvät myös.

 

 

 

 

Tunnistuksen lopputulos oli Mukulakirveli (Chaerophyllum bulbosum), syötävä kastanjan makuinen juurimukulallinen herkku, jota ennen perunan tuloa on viljelty paljonkin mukulan tärkkelyspitoisuuden vuoksi. Myös lehtiä voi hyödyntää. "Luonnossamme kasvavat mukulakirveliesiintymät saattavat aivan hyvin liittyä kasvupaikkansa muinaiskyliin, tosin lajia on saatettu viljellä myöhemmin vallastalojen tai niiden alustalaisten tarhoissa. Lajia on aikanaan levitetty maahamme pohjoista Suomea myöten, mutta se näyttää pystyneen kotiutumaan vain etelään..."

 

 

 

Esittelemme vielä saksankirvelin (Myrrhis odorata), jota on viljelty Suomessa hieman myöhemmin kuin mukulakirveliä. Sitä kannattaa etsiä vanhojen pihapiirien, erityisesti kartanoiden ja pappiloiden liepeiltä. Tämä makealle anikselle tuoksuva kasvi on hyvin käyttökelpoinen ryyti. Elias Lönnrot kirjoittaa kasvista seuraavaa: "Juurella ja ruoholla maustetaan ruokia. Myös ovat ne lievittäviä, rintataudeissa ja tupakan seassa ahdashenkisille hyödyllisiä. Lehmille lisää tämä ruoho maitoa."

 

 

 

 

 

Sarjakukkaisten heimo on siis todella laaja ja monipuolinen. Suorastaan haastava! Tämän sekä ensimmäisen postauksemme avulla pääsee tunnistuksessa kuitenkin hyvin alkuun.

 

Lähteet

 

• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi

Nytkö on aika kuuseen kurkottaa ja katajaan kapsahtaa? Farmakognosisen eli rohdosopillisen sisällön vuoksi postauksen lukeminen voi hetkittäin tuntua puisevalta ja tervanjuonnilta, mutta ei hätää, tekstiä on yksinkertaistettu ja suurin osa tieteellisistä detaljeista on jätetty pois. Lehtipuiden varhaisesta ja nykyisin tunnustetusta terapiakäytöstä olemmekin maininneet aikaisemmin (pajujen ja Aspirinin yhteyden mainitseva postaus, koivupostaus), ja nyt siirrymmekin ikivihreisiin...

Kiinnostuksen lopputyöni aiheeseen herätti apteekin hyllyltä antiseptisen voiteen vierestä löytynyt pihkasalva. Päätin selvittää, mitä tutkimusnäyttöä sille, sekä muille havupuista saataville tuotteille ja aineille löytyy. Työssäni pohdin myös sitä, mitä annettavaa Suomen perinnelääketieteestä olisi koululääketieteelle ja miten Suomen suurta luonnonvaraa, havupuita, voisi hyödyntää paremmin myös farmakologisesti. Havuja p*rkele!

Havupuulajeja tunnetaan maailmassa kaiken kaikkiaan 600-650, joista Suomessa kasvaa luonnonvaraisena neljä: mänty eli metsämänty (Pinus sylvestris), kuusi eli metsäkuusi (Picea abies), kataja eli kotikataja (Juniperus communis) ja maassamme Ahvenanmaan alueella kasvava euroopanmarjakuusi (Taxus baccata) (Luke 2014). Monet muutkin lajit toki kasvavat istutettuina: löytyykö pihaltasi esimerkiksi tuija (Thuja)? Joidenkin havupuulajien – tyypillisesti katajan ja euroopanmarjakuusen – kasvu jää usein pensasmaiseksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Puun väkevät aineet myös ihmisen hyödyksi

 

Ei liene yllättävää, että puiden tuottamat puolustusaineet ympäristön hyökkääjiä vastaan ovat eduksi myös ihmisen terveydelle. Farmakologisesti mielenkiintoisia puiden tuottamia molekyylejä ovat ns. sekundaarimetaboliitit. Ne ovat orgaanisia yhdisteitä, jotka eivät suoraan vaikuta kasvin normaaliin elinkaareen, kuten kasvuun ja lisääntymiseen (Hiltunen ja Holm 2000).  Myös primaarimetaboliitten kuten hemiselluloosan ravitsemuksellisia terveysvaikutuksia on alettu tutkia (Polari ym. 2012).

Havupuiden pihkan kemikaalit ovat suoja puun haavojen paranemiselle, terpeenit toimivat hyönteisten torjunnassa sekä tanniinit ja muut polyfenolit mikrobien ja kasvissyöjien karkoituksessa (Holmbom 2010). Osa puiden sekundaarimetaboliiteista toimivat pölyttäjien ja siementen levittäjien houkuttelijoina, UV-suojana tai ravintona (Hanna: Lopputyö;  suomalaisten farmakognosien raamattu: Hiltunen  ja Holm 2000). Puiden onkin todettu tuottavan paljon samankaltaisia molekyylejä, joita on eristetty terveellisinä pidetyistä ruuista.

 

 

Sekundaarimetaboliiteista esimerkiksi kasvifenolit, kuten lignaanit ovat rikastuneina yleensä sellaisissa puunosissa, mitä teollisuus ei vielä hyödynnä, kuten puun kuoressa ja oksien solmukohdissa (Holmbom ym. 2003). Näistä puunosista sekundaarimetaboliitit ovat myös helposti eristettävissä. Metsäteollisuuden sivutuotteet ovat maassamme suuren mielenkiinnon kohteena, sillä niiden hyödyntämisessä raaka-aineesta ei olisi pulaa. On arvioitu, että yksistään Suomessa metsäteollisuuden sivuvirtoihin menee vuosittain 130.000 kg metsäkuusen lignaaneja.

Viime vuosikymmeninä havupuista on löytynyt ja hyödynnetty farmakologisesti potentteja yhdisteitä, kuten kolesterolia alentava Benecolin “salainen” ainesosa sitosteroli ja marjakuusesta syöpälääke paklitakseli. Euroopan ruokaturvallisuusvirasto (European Food Safety Authority) on hyväksynyt vuonna 2014 kasvistanoleja ja -steroleja koskevan terveysväittämän niiden kolesterolia alentavasta vaikutuksesta. Vaikuttava annos Käypä hoito -suosituksen (2013) mukaan on n. 3 grammaa päivässä. Sitosteroli ja -stanoli estävät kolesterolin imeytymistä kilpailemalla sen kanssa siirtymisestä rasvapalleromuotoon (miselleihin) ennen kulkeutumista ohutsuolen seinämän soluun, jolloin ne pienentävät veren LDL-kolesterolipitoisuutta (Olkkonen ym. 2015).

Tieteeseen perustuva tutkimus ja tuotekehitys on yleensä hidasta. Jokuhan voisi keksiä ja kaupallistaa yhdessä päivässä jonkin pihkaveden, joka muka parantaa syövän. Sitosterolimolekyylin matka vuoden 1971 löydöstä Benecol-rasvarasiaan kesti 40 vuotta.

 

Gininjuojien lempikäpypuu kataja

 

 

 

No, nyt kun mieliin on iskostettu, että katajanmarja onkin oikeasti käpy, herää tärkeä kysymys: koskeeko jokamiehenoikeus sitä silti? Linkatussa Ylen artikkelissa todetaan perustelujen kera, että kyllä koskee.

 

Katajaöljy

 

Aiemmissa postauksissa emme ole pahemmin puhuneet öljyistä. Ne ovat usein mukavia kasvituotteita: tuoksuvat hyvälle ja sopivat vaikkapa löytytuoksuksi tai pyykin raikastamiseen, toki kasvilajista riippuen.

Katajaöljy on katajan puuaineesta tai marjoista (kävyistä) tislattu öljy (Brunetton 1999, Hiltunen ja Holm 2000b).  Kotikatajan öljyä on käytetty perinteisesti mm. ulkoisesti liha- ja nivelkivuissa (Enkovaara 2005). Katajanmarjan käytölle lääkinnässä ei ole tieteellistä näyttöä (Herbalbase 2015), mutta jopa eurooppalainen kasvisrohdoskomitea (EMA) on hyväksynyt sen käytön ylävatsavaivoissa, ilmavaivoissa sekä diureettina pitkäaikaiseen perinnekäyttöön perustuen (Herbal medicines for human use 2015).

Katajanmarjan öljyä ei tulisi käyttää yhtäjaksoisesti neljää viikkoa pidempään (Enkovaara 2005). Käyttöä tulisi välttää munuaispotilailla sekä sydämen vajaatoimintaa sairastavilla (Herbalbase 2015).

Suomessa saattaa tavata koristekasvina rohtokatajan (Juniperus sabina), josta eristetyn öljyn on tieteellisestikin todistettu aiheuttavan keskenmenoja eläinkokeissa (Enkovaara 2005). Rohtokatajaa on kansanlääkinnässä käytettykin lapsenpäästöön. Öljy on niin tujua, että saattaa ärsyttää jo ihokosketuksesta. Emme suosittele rohtokatajan käyttöä lääkintään tai ravintona. Emme löytäneet rohtokatajalle varmoja erottavia tuntomerkkejä verrattuna kotikatajaan.

 

Ihan pihkassa

 

Lopputyössä oli ilo viitata vuoden 1578 teokseen (Olai), jossa metsäkuusen pihkasalvaa on kerrottu käytettävän ihon erilaisissa infektioissa.

 

 

Egyptissä palsamointiin on käytetty eri puulajeista saatavia pihkatuotteita – öljyhartseja ja mirhamia. Hartsista, eli kovettuneesta pihkasta tehtyjä suitsukkeita poltettiin ruttoaikana suojakeinona. Suomessa pihkaa on pitkään käytetty hampaiden hoitoon purukumina sekä ihonhoidossa pihkasalvana märkivien ihotulehdusten, pykimien ja haavaumien sekä maitoruven hoitoon. Pihkahöyryä, eli saunaan kiukaalle heitettyä pihkaa on käytetty yskänlääkkeenä.

Pihkan sisältämiä aineita on tutkittu tarkemminkin, mutta jätimme tieteellisen osuuden pois (Hannan opinnäytetyöstä se löytyy).

Pihkasalvan hyväksyminen lääkinnälliseksi tuotteeksi on esimerkki siitä, kuinka kansanlääkinnän keino voidaan tunnustaa suomalaisessa sairaanhoidossa. Salvaa on tutkittu hyvin tuloksin kroonisten säärihaavojen hoidossa, ja sen arvellaan sisältävän sekä antimikrobisia, että epiteelin kasvua edistäviä aineita. Pihkasalvaa ei ole tunnustettu Euroopan lääkeviraston toimesta mutta sitä on käytetty pitkään mm. Pohjois-Suomen vuodeosastoilla.

Pihkasalvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä metsäkuusen (Picea abies) pihkasta tehtyä voidepohjaista valmistetta. Pihkasalvaa on perinteisesti käytetty Suomessa vuosisatojen ajan ihon tulehduksiin (Olai 1578). Pihka on perinteisessä valmistusmenetelmässä keitetty voin tai muun eläinrasvan kanssa salvaksi. Piipposen perinnetietämyksen mukaan lampaan ihra on paras uutosrasva. Jos ihraa ei ole saatavilla, voi käyttää lanoliinia, joka on lampaan tuottamaa villavahaa. Kokemuspohjaisen tietoni mukaan lanoliini on hyväksi psoriaatikon iholle.

 

 

Apteekin pihkasalvan pakkausselosteen mukaisia käyttökohteita ovat infektoituneiden ja infektoitumattomien akuuttien ja kroonisten haavojen, painehaavojen, nirhaumien, ihorikkojen, palovammojen sekä avattujen paiseiden paikallishoito.

Pihkalakka  on turvallinen itsehoitovalmiste kynsisienen paikallishoitoon, mutta sillä ei ole todettu yhtä suurta tehoa kuin suun kautta tai paikallisesti annostellulla sienilääkehoidolla (Auvinen ym. 2015). Pihkalakan käyttäminen vaatii kärsivällisyyttä, sillä sitä levitetään kynnelle joka ilta ja sen kuivuminen kestää 30 minuuttia. Muitakin apteekista saatavia pihkatuotteita on olemassa, mm. hiuspohjalle ja eläinten hoitoon.

Vasta-aihe pihkan käytölle on allergia luonnonhartsille (Herbalbase-tietokanta 2015). Allergisen reaktion seurauksena haittavaikutuksena voi ilmetä paikallista ihottumaa.

 

Tärpätti

 

Mitä olisi havupuupostaus ilman tärpättiä? Joku joskus sanoi yritysvalmennuksista ja elämäntapavalmennuksista (niistä kalliista kursseista), että ne ovat kuin tärpättiä: tujua mutta haihtuu nopeasti.

Tärpätillä tarkoitetaan farmakognosiassa Pinus-lajien tuottamaa öljyhartsia, joka on hartsien ja haihtuvien tärpättiöljyjen sekoitus (Hiltunen ja Holm 2000b).  Tärpättien kemiallinen koostumus vaihtelee paljon riippuen siitä, mistä sitä saadaan ja millä se tuotetaan. Perinteisesti tärpättiä ja tärpättiöljyä on käytetty ulkoisesti voiteiden ja linimenttien ainesosina mm. ihon punoitukseen ja reumaattiseen kipuun sekä hermosärkyyn (Hiltunen ja Holm 2000b,  Bruneton 1999). Hengitettynä tärpättiä on käytetty keuhkoputkien limanerityksen vähentämiseen ja limaa irroittavana yskänlääkkeenä.

Samoissa prosesseissa, joissa tärpättiä eristetään männyn kannoista, saadaan tuotteena myös mäntyöljyä. Kaikkihan tuntevat mäntysaippuan (mäntysuopa), joka on näiden öljyjen jatkojalostustuote. Luonnollisesta imagostaan huolimatta mäntysuopa on myrkyllistä kaloille, joten niitä mattopyykkien valumavesiä ei pidä päästää suoraan vesistöihin (Suomen Luonto).

Neulasöljyjäkin uutetaan ja niitä käytetään aromaterapiassa useisiin käyttötarkoituksiin (Raipala-Cormier 1997).

 

Puolet petäjäistä

 

Sitten siirrymme kuori-ja puuaineksiin. Otso luki noin 11-vuotiaana useita kertoja kirjan nimeltä Kainuun Leipä. Kainuun nälkävuosia inhorealistisesti kuvaillut teos tarjosi katsauksen pettuleipään mahan verilleraastavana hätäravintona, joka ei edes paistettaessa pysynyt koossa ilman reunakehikkoa ja aiheutti uunista lemahtavan hajun, josta kansa muodosti lystikkään sanonnan “Leipä kusi alleen”.

Itse asiassa pettu ei ole pelkästään pula-ajan lisäravinne vaan viikinkiaikaisten löydösten perusteella sitä on käytetty jo ainakin 1000-luvulta saakka. Myös petun hyödyllisiä terveysvaikutuksia on tutkittu ja sillä on saatu lupaavia alustavia tuloksia sydän- ja verisuonitautien hoidossa.

Petun terveysvaikutuksista on tehty Itä-Suomen yliopistossa muutama tutkimus. Satunnaistetussa kaksoissokkotutkimuksessa ruisleipään lisätyn petun todettiin lisäävän merkitsevästi veren enterolaktonipitoisuutta, minkä taas on arvioitu vähentävän riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin (Vanharanta ym. 2002). Petun sisältämien lignaanien arveltiin olevan vaikutuksen taustalla. Toisessa tutkimuksessa esitettiin loppupäätelmänä, että runsaasti polyfenoleja sisältävä pettu saattaa inhiboida seerumin lipidien oksidaatiota (Mursu ym. 2005). Pettu sisältää antioksidanttien lisäksi B1-, B2- ja C-vitamiineja ja kivennäisaineita (Maanpuolustuksen tieteellinen neuvottelukunta 1979). Kevätpetussa on korkea rautapitoisuus.

Mainitsimmekin jo kuvitteellisen pihkaveden, mutta valitettavasti sillä on esikuvia tosielämässä. Etelä-Euroopassa kasvavaa rannikkomännyn (Pinus maritima, Pinus pinaster) kuoriuutetta on markkinoitu lisäravinteeksi mm. syöpätautien, sydän- ja verisuonitautien, laskimoverenkiertohäiriöiden ja retinopatian hoitoon (Enkovaara 2005). Kliinisiä tutkimuksia on tehty, muttei toistettavasti (Herbalbase 2015). Tutkimustulosten varmistamiseksi tarvitaan lisää suurempia ja pidempikestoisia tutkimuksia.

Kotimaisen metsämännyn (Pinus sylvestris) kuoresta ja nilasta valmistettu havupuu-uutejuomaa on markkinoitu samoihin käyttöaiheisiin kuin eksoottisen rannikkomännyn. In vitro -tutkimuksissa eli suomeksi sanottuna elävän ihmiselimistön ulkopuolella tehdyissä tutkimuksissa nämä uutejuomat antavat lupaavia ja markkinoinnille pontta-antavia tuloksia, mutta kiinisiä tutkimuksia niiden käytöstä ei ole tehty. Havupuu-uutejuomaa on markkinoitu etenkin 1980-luvulla lainvastaisesti syövän hoitoon kliinisen näytön puuttuessa. Terveysvaikutuksia saattaa selittää uutejuomien suuri antioksidatiivisuus.

Havupuiden sekundaarimetaboliitteja on viime aikoina tutkittu innokkaasti ja kiinnostus kumpuaa metsäteollisuuden käyttämättömistä sivuvirroista, joissa saattaa olla arvokkaita raaka-aineita. Sekundaarimetaboliitit eivät yleensä konsentroidu siihen puuainekseen, joita teollisuus nykyään hyödyntää, joten “jätteen” hyötykäytölle on tilausta.

 

Pohdinta

 

Havupuiden tuotteita on käytetty kansanlääkinnässä ja ravitsemuksessa iät ajat. Tutkimuksia on meneillään ja vielä enemmän tulevaisuudessa. Jatkotutkimusten tekeminen on välttämätöntä tuotteiden ja lääkkeiden saamiseksi markkinoille.

Havupuu-uutteen vaikutukset eivät ehkä ole aivan tuulesta temmattuja. Uusimpia löydöksiä ovat sisäoksauutteesta eristetty molekyyli, jolla on todettu eläinkokeissa kasvaimia vastaan taistelevia vaikutuksia. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös metsämännyn kuoriuutteella (Amalinei 2014). Kyseiset tutkimukset ovat kuitenkin useimmiten vaillinaisesti toteutettu, eikä vahvaa kliinistä näyttöä ole. Havupuu-uutejuoman kanssa samoja aineita sisältäviä pettua ja sisäoksauutetta voidaan pitää funktionaalisina elintarvikkeina. Pettu on pelastanut monen suomalaisen hengen pula-aikoina – voisiko se pelastaa henkiä myös yltäkylläisyyden aikana?

Eräässä tutkimuksessa bioaktiivisten molekyylien löytämiseksi lääketieteelle (Sarjala 2015) kohteeksi valittiin ensisijaisesti havupuiden juurissa elävät endofyyttisienet. Myös uusia farmakologisesti merkittäviä molekyylejä voisi löytyä havupuista lisää. Esimerkiksi havupuiden alkaloideja on tutkittu vähän (Virjamo 2013). Uraauurtavassa tutkimuksessa on osoitettu, että koivun ja havupuiden terpeeneistä voisi kehittää lääkeaineita (Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahaston tiedote 2015).

Pihkasalva on hyvä esimerkki siitä, että havupuista saatavien kasvirohdosten perinnekäyttöä voidaan todistettavasti hyödyntää farmakologiassa. Farmaseutin pitää suhtautua varauksella perinteisiin kasvirohdoksiin ja lisäravinteisiin sekä niiden käyttötarkoituksiin, ennen kuin on niistä saatu luotettavaa tieteellistä näyttöä. Rohdosvalmisteisiin liittyy aina lopputuotteiden epäpuhtauksien ja epätasalaatuisuuden riski, ja aineet saattavat aiheuttaa yhteisvaikutuksia kehossa. Tämän takia vaikuttavien yhdisteiden eristäminen tai rohdostuotteiden tasalaatuisuuden ja turvallisuuden varmistaminen on tärkeää. Uusia potentteja yhdisteitä voi löytyä lisää, mutta kuten sitosterolin esimerkki osoittaa, lupaavan molekyylin kaupallinen hyödyntäminen ja jatkokehittely saattaa viedä vuosikymmeniä; jatkokehittelyn hitauden syitä emme lähde tässä pohtimaan.

 

 

Lähteet

 

Kaikki lopputyön viitteet on listattu tässä, vaikkei blogitekstiviittausta näihin olisikaan.

 

• Abicin® 30% Pihkalakka. Pakkausseloste. Repolar Oy 2013
• Abilar® 10% Pihkasalva. Pakkausseloste. Repolar Oy 2013
• Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahaston tiedote: Myönnetyt palkinnot 2015. Alfred Kordelinin säätiö. Haettu internetistä 31.12.2015. www.kordelin.fi
• Amalinei RL, Trifan A, Cioanca O ym.: Polyphenol-rich extract from Pinus sylvestris L. bark – chemical and antitumor studies. Rev Med Chir Soc Med Nat Iasi 118: 551–557, 2014
• Auvinen T, Tiihonen R, Soini M, Wangel M, Sipponen A, Jokinen JJ: Efficacy of  topical resin lacquer, amorolfine and oral terbinafine for treating toenail onychomycosis: a prospective, randomized, controlled, investigator-blinded, parallel-group clinical trial. Br J Dermatol 173(4): 940-948, 2015
• Bruneton J: Pharmacognosy – Phytochemistry, Medicinal Plants. 2. Painos, s. 582-588. Intercept Ltd, Pariisi 1999
• Bylund A, Saarinen N, Zhang J-X ym.: Anticancer effects of a plant lignan 7-hydroxymatairesinol on a prostate cancer model in vivo. Exp Biol Med 230: 217–223, 2005
• Dyslipidemiat. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Sisätautilääkärien Yhdistys ry:n asettama työryhmä, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim 08.04.2013. www.kaypahoito.fi
• European Food Safety Authority: Scientific opinion. EFSA Panel on Dietetic Products, Nutrition and Allergies (NDA). EFSA Journal 12(2): 3577, 2014 DOI: 10.2903/j.efsa.2014.3577
• Enkovaara A-L: 101 luontaistuotetta. 1. painos, Hippokrates Duodecim –sarja, s. 149-151, 213-215. Kustannus Oy Duodecim, Jyväskylä 2005
• Gerson EA, Kelsey RG: Variation of piperidine alkaloids in ponderosa (Pinus ponderosa) and lodgepole pine (P. contorta) foliage from central Oregon. J Chem Ecol 24: 815-827, 1998
• Ghersi D, Willson ML, Chan MMK, Simes J, Donoghue E, Wilcken N: Taxane-containing regimens for metastatic breast cancer. Cochrane Database of Systematic Reviews 2015, Issue 6. Art. No.: CD003366. DOI: 10.1002/14651858.CD003366.pub3
• Herbalbase -tietokanta. Haettu Internetistä 19.8.2014. www.terveysportti.fi
• Herbal medicines for human use -tietokanta. Haettu internetistä 27.12.2015. www.ema.europa.eu
• Hiltunen R, Holm Y: Sekundaarimetaboliitit. Kirjassa: Farmakognosia, farmaseuttinen biologia. 1. painos, s. 185. Toim. Hiltunen R, Holm Y, Yliopistopaino, Helsinki 2000
• Hiltunen R, Holm Y: Öljyhartsit. Kirjassa: Farmakognosia, farmaseuttinen biologia. 1. painos, s. 317-318. Toim. Hiltunen R, Holm Y, Yliopistopaino, Helsinki 2000b
• Holmbom B: Luonnonmukaisia terveystuotteita Pohjolan puista. Ympäristö ja Terveys 10: 68-70, 2010.
• Holmbom B, Eckerman C, Eklund P ym.: Knots in trees – A new rich source of lignans. Phytochem 2: 331–340, 2003
• Holmbom T, Reunanen M, Fardim P: Composition of callus resin of Norway spruce, Scots pine, European Larch and Douglas fir. Holzforschung 62: 417-422, 2008
• Johnson N, Miles T, Cornes P, Gilby E: Taxane platinum combination chemotherapy versus single agent platinum for the first line treatment of epithelial ovarian cancer (Protocol). Cochrane Database of Systematic Reviews 2015, Issue 8. Art. No.: CD010194. DOI: 10.1002/14651858.CD010194.pub2.
• Karonen M, Hämäläinen M, Nieminen R ym.: Phenolic extractives from the bark of Pinus sylvestris L. and their effects on inflammatory mediators nitric oxide and prostaglandin E2. J  Agric Food Chem 52: 7532-7540, 2004
• Luke (Luonnonvarakeskus): Tietoa puulajeista ja niiden menestymisestä. 15.7.2014 www.metla.fi/metinfo/
• Maanpuolustuksen tieteellinen neuvottelukunta MATINE: Mahdollisuuksista tukeutua luonnonvaraisiin eläimiin ja kasveihin ravinnon lähteinä IV osa: Pettu, islanninjäkälä ja poronjäkälä sekä suurijuurakkoiset veden ja kostean maan kasvit. Raporttisarja A, A/79/5, 1979
• Metsälä H: Pihka. 1. painos. s. 6, 19, 28, 62-63. Sarmala Oy/Rakennusalan kustantajat RAK, Jyväskylä 2001
• Mursu J, Voutilainen S, Nurmi T ym.: Polyphenol-rich phloem enhances the resistance of total serum lipids to oxidation in men. J Agric Food Chem 53(8): 3017-3022, 2005
• Mursu J: The role of polyphenols in cardiovascular diseases. Doctoral dissertation. Kuopio University publications d. medical sciences 409, Kuopion yliopisto, Kuopio 2007
• Olai B: Een Nyttigh Läkare Book, 1578. Benedictus Olain lääkärikirja vuodelta 1578. Kääntänyt Sakari Härö, 1. painos, s. 150. Suomen Lääkäriliitto, Helsinki 2008
• Piispanen R, Willför S, Saranpää P, Holmbom B: Variation of lignans in Norway spruce (Picea abies [ L .] Karst .) knotwood : within-stem variation and the effect of fertilisation at two experimental sites in Finland. Trees 22: 317–328, 2008
• Poaty B, Lahlah J, Porqueres F, Bouafif H: Composition, antimicrobial and antioxidant activities of seven essential oils from the North American boreal forest. World J Microbiol Biotechnol 31: 907-19, 2015
• Polari L, Ojansivu P, Mäkelä S, Eckerman C, Holmbom B, Salminen S: Galactoglucomannan extracted from wood as a new carbohydrate source for probiotic bacteria. J Agr Food Chem 60: 11037–11043, 2012
• Polari L: Wood biochemical for the protection of health focus on hemicellulose, stilbenoids and lignans. Turun yliopiston julkaisuja, Medica Odontologica, Sarja D, osa 1173, Turun yliopisto, Turku 2015
• Raipala-Cormier V: Luontoäidin kotiapteekki: kasvilääkintä ja luontaishoidot. 1. painos, s. 170-171. WSOY, Juva 1997
• Sarjala T: Terveyttä metsästä – miten ja millä hinnalla? Teoksessa: Metsävisio. s. 34-44. Toim. Erkki Kauhanen, Taneli Kolström, Luke, Tampere 2015. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-127-3
• Savluchinske-Feio S, Gigante B, Roseiro JC, Marcelo-Curto MJ: Antimicrobial activity of diterpene resin acid derivatives. J Microb Met 35: 201-206, 1999
• Sipponen A, Jokinen JJ, Sipponen P, Papp A, Sarna S, Lohi J: Beneficial effect of resin salve in treatment of severe pressure ulcers: a prospective, randomized and controlled multicentre trial. Br J Dermatol 158: 1055, 2008
• Sipponen A, Kuokkanen O, Tiihonen R,  Kauppinen H, Jokinen JJ: Natural coniferous resin salve used to treat complicated surgical wounds: pilot clinical trial on healing and costs. Int J Dermatol 51: 726, 2012
• Sipponen A: Coniferous resin salve, ancient and effective treatment for chronic wounds: laboratory and clinical studies. Academic dissertation, Helsingin yliopisto. Unigrafia, Helsinki 2013
• Silander V, Lehtonen J, Nikkanen T: Ulkomaisten havupuulajien menestyminen Etelä-Suomessa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 787, Metsäntutkimuslaitos, Punkaharjun tutkimusasema 2000
• Söderberg, TA, Holm, S, Gref, R, Hallmans, G: Antibacterial effects of zinc oxide, rosin and resin acids with special reference to their interactions. Scand J Plast Reconstr Hand Surg 25: 19-24, 1991
• Todd FG, Stermitz FR, Blokhin AV: Piperidine alkaloid content of Picea pungens (Colorado blue spruce). Phytochemistry 40: 401–406, 1995
• Udani JK, Brown DJ, Tan MO, Hardy M. Pharmacokinetics and bioavailability of plant lignan 7-hydroxymatairesinol and effects on serum enterolactone and clinical symptoms in postmenopausal women: a single-blinded, parallel, dose-comparison study. J Am Coll Nutr 32(6): 428-435, 2013
• Vanharanta M, Mursu J, Nurmi T ym.: Phloem fortification in rye bread elevates serum enterolactone level. Eur J Clin Nutr 56(10): 952-957, 2002
• Virjamo V: Piperidine alkaloids of Norway spruce (Picea abies L. Karsten) -Relations with genotypes, season, environment and phenolics. Dissertations in Forestry and Natural Sciences 132, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu 2013
• von Schanz M: Rohdosten ja lääkeaineiden tuottaminen. Kirjassa: Farmakognosia, farmaseuttinen biologia. 1. painos, s. 61-66. Toim. Hiltunen R, Holm Y, Yliopistopaino, Helsinki 2000
• Vähäkangas K ja Puistola U: Mitoosin estäjät. Duodecim oppikirjat: Lääketieteellinen farmakologia ja toksikologia, Kustannus Oy Duodecim 30.1.2014. www.terveysportti.fi
• Wang J, Chen YP, Yao K ym: Robust antimicrobial compounds and polymers derived from natural resin acids. Chem Commun 48: 916-918, 2012
• Willför S, Ahotupa M, Hemming J ym.: Antioxidant activity of knotwood extractives and phenolic compounds of selected tree species. J Agric Food Chem 51: 7600–7606, 2003
• YLE Uutiset: Lääkelaitos hyväksyi kuusenpihkavoiteen. 5.9.2008, päivitetty 24.5.2012. http://yle.fi/uutiset
• Yliopiston apteekki. Haettu internetistä 27.12.2015. www.yliopistonapteekki.fi

 

Koivu on jotain suomalaista, eikö niin? Saunavihta tehdään koivun oksista. Jopa ksylitoli on koivusokeria, vaikka sitä ei nykyään juurikaan koivusta valmisteta, ja Suomi-tarinan oleellisimpia kulmakiviä on ksylitolilla hoidettu hammasrivistö juhannustansseisssa, jossa lava on koristeltu nuorin koivuin. Maassamme kasvaa kolme yleistä koivulajia: rauduskoivu (Betula pendula), hieskoivu (Betula pubescens) ja vaivaiskoivu (Betula nana).

Rauduskoivun eli Suomen kansallispuun jotkut tuntevat nimellä riippakoivu, koska sen oksat, varsinkin pitkien oksien päätyhaarat, usein riippuvat rentoina alaspäin. Rauduskoivun ja hieskoivun eräitä parhaita erottavia tuntomerkkejä ovat lehden reuna ja muoto. Rauduskoivun lehti on kahteen kertaan sahalaitainen, hieskoivun lehti yhteen kertaan sahalaitainen, mutta lehdissä on yksilön mukaista vaihtelua niin paljon, että joskus reunan luokittelu on tulkinnanvaraista. Kannattaa kiinnittää huomiota lehden yleismuotoon, joka rauduskoivulla on kolmiomainen ja hieskoivulla puikeahko.

Rauduskoivun rungon tyvi mustuu ja halkeilee vanhemmiten, hieskoivun tyvi pysyy melko hyvin alkuperäisessä asussaan. Puuyksilöstä toki riippuu, kuinka paljon mustumaa ja halkeamia näkyy; voidaan sanoa, että jos näkyy runsasta mustaa epätasaista pintaa rungon tyvellä, kyseessä on jo etäältä tunnistettaessa rauduskoivu. Lisäksi hieskoivun vuosikasvain (oksan uusi osa) on karvainen, mistä tuleekin hieskoivun latinankielisen nimen loppuosa pubescens, hihi puberteettikarvoitusta hihi.

Rauduskoivua tapaa tyypillisesti avoimemmilla kasvupaikoilla kuin hieskoivua, jolle kelpaa karrikoiden sanotusti kasvusijaksi ahdas märkä metsä. Niin ollen ei varmaankaan yllätä, että rauduskoivu on se koivu, jota väljille paikoille puistoihin ja teiden varsille istutetaan.

Vaikka luulisi, että hieskoivulla saadaan tasaisin piiskausefekti kuumassa löylyssä, totuus taitaa olla toinen. Wikipedian mukaan rauduskoivu on paras vihta-aines, koska sen oksat ovat jämäkämpiä kuin hieskoivulla ja lehdet pysyvät paremmin kiinni. Paras vihtarauduskoivu kasvaa YLE-radion vuoden 2019 juhannuslähetyksen mukaan kuivalla hiekkakankaalla. Parhaat vihdakset eli kädensijan sitomisoksat taas tulevat koivun vesoista.

 

 

 

 

 

 

 

Koivut ovat monimuotoisia. Visakoivu (Betula pendula var. carelica)  on ehkäpä tunnetuin "erikoiskoivu": se on lajimuunnos, jossa tavallisen koivun (rauduskoivun) puuaines on mutaation vuoksi kierteistä. Visakoivu on arvostettua puuta käsityöhommissa koristeellisuutensa ansiosta. Ei monimuotoisuus siihen lopu: koivulajien välisiä risteymiäkin tavataan.

Koivujen rohto-ominaisuuksia on listattu paljonkin. Lehtihauduketta käytetään tyypillisesti diureettina eli nesteen poistoon. Täten koivu voi madaltaa verenpainetta. Toivo Rautavaara (1980) tietää kertoa koivunlehtihaudetta käytetyn riisitautiin ja reumaan. Rauduskoivuvastasta otetulla oksalla on sidottu syyliä pois.

Mahla juoksee Oulun seudulla huhtikuusta siihen saakka, kunnes hiirenkorvat tulevat esiin. Silloin kun maassa on vielä lumipälviä, on paras aika mahlanjuoksutukseen, sillä lunta voi käyttää mahla-astian pitämiseen viileänä, jotta mahla ei pilaannu. Viileällä kelillä myöskään öttiäiset eivät löydä mahla-astialle niin helposti. Joka paikassa luodaan paniikinomaista ilmapiiriä mahlan säilymisestä, tyyliin “se on pakko käyttää vuorokauden kuluessa”, mutta tiedämme kokemuksesta ja kuulemistamme mahlatarinoista, että jopa itsestään käynyttä mahlaa voi juoda kuolematta. Säilyvyys riippuu keräystavan aseptisuudesta ja säilytyslämpötilasta.

Miltä mahla maistuu? Lapsuudessa kuulin väitettävän, että mahla on makeaa. Suoraan sanottuna se ei ole lähes ollenkaan makeaa, ennemminkin se maistuu raikkaalle vedelle. Tässä juomassa, jota kaupassa myydään kalliilla litrahinnalla, on kuiva-aineita vain 1-2%, joihin sisältyy mm. sokereita (puolet fruktoosia, puolet glukoosia), omenahappoa, sitruunahappoa, parkkiaineita, C-vitamiinia ja pieniä määriä hivenaineita kuten kaliumia ja kalsiumia (Piippo S. 2017). Rautavaaran mukaan mahlaa on nautittu kevätväsymystä poistamaan ja virvoitusjuomaksi sitä itsekin kutsuisin.

Mahlaa voi jalostaa yksinkertaisesti hapattamalla sitä laittamalla pulloon herukan tai vadelman oksia. Tällä tavalla valmistettu juoma maistuu sitruksisen pirskahtelevaiselta.

 

 

 

Koivun tuohi on paras asia silloin, kun pitäisi saada nuotio syttymään. Tuohi irtoaa helpoiten touko-kesäkuussa, riippuen kasvupaikasta. Toisin sanoen tuohi irtoaa parhaiten silloin, kun mahla alkaa virrata.

Kenties haluat tehdä tuohiaskareita kuten tuohivirsut tai tuohikorin (samantyylinen esine kuin pärekori, mutta päreet ovat ohuita puunrungon kappaleita eivätkä puunkuorta). Erityisesti joihinkin suurikokoisiin askarteluihin kuten tuohikonttiin tarvitaan pitkää tuohinauhaa. Miten sitä saadaan, kun takansytykkeenä nähty tuohihan on yleensä sellainen noin kämmenenkokoinen läpäke eikä suinkaan mitään pitkulaista nauhaa? Tuohi pitää irrottaa kiertämällä spiraalimaisesti koivun rungon ympäri. Näin on mahdollista saada aikaan pitkänomainen askartelutarvike tasaleveydellä.

Tuohen palaessa syntyy sangen hienoa, hahtuvamaista tuhkaa, jota on käytetty lähdeveteen sekoitettuna palovammoihin ja jalkojen rohtumaan. Tuohesta on keitetty myös tököttiä, jota on sivelty erilaisiin iho-ongelmiin. Poltettu koivu on ollut historian saatossa hyödyksi myös muilla tavoin: koivun tuhkasta on tehty potaskaa, eli koivuntuhkalipeää, jota voi käyttää mm. saippuan ainesosana. Potaskalla on lääkitty syöpää ja keuhkotautia, kun parempia lääkkeitä ei ole ollut saatavilla. Koivuihin on siis luotettu. Eräs rohtologi sanookin koivun olevan yleispuhdistava ja voimakas kasvi.

Todellista koivun perinnekäyttöä edustaa neandertalinihmisten liimanvalmistus. Noin 200.000 vuotta sitten he tekivät liimaa prosessilla, jossa kuumuuden avulla uutettiin eräänlaista tervaa koivun tuohesta. Liimaa käytettiin kiinnitysaineena kirveiden ja keihäiden päille (Maailman historia 14/2017).

Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on viime aikoina kokenut varsinaisen renessanssin. Pula-aikoina se oli suosittu kahvinkorvike ja vielä pidempää historiasta arvostettu rohto, mutta jossain vaiheessa sen käyttö ja tunnettuus väheni… kunnes tässä kuluvan vuosituhannen aikana sitä on alkanut ilmestyä kauppojen luontaistuote- ja teehyllyihin.

Luulimme pitkään, että myös jäämies Ötzin mukana oli pakurikääpää. Sitten kuitenkin löysimme uutta tietoa: "Useissa lääkinnällisiä sieniä käsittelevissä kirjallisuuslähteissä Ötzin kerrotaan virheellisesti kantaneen mukanaan pakuria, mikä ei kuitenkaan tarkempien analyysien valossa pidä paikkaansa. Innsbruckin yliopiston mikrobiologian professori Reinhold Pöder on tutkinut jäämies Ötzin tapausta yli 20 vuotta ja perustelee laajojen analyysien valossa useissa julkaisuissaan Ötzin kantamiksi kääviksi ainoastaan taulakäävän (Fomes fomentarius) ja pökkelökävän (Piptoporus betulinus)." (Halmetoja s. 55)

Pakurikääpä on koivuja lahottava sieni. Niinpä metsänomistajat eivät välttämättä varauksetta pidä tästä lajista, mutta ainakin se on ihmiselle terveellinen. Pakurikäävästä saa kääpäisen, tanniinisen ja multaisen makuista teetä, jonka hauduttamisessa kannattaa käyttää pitempi aika kuin tavallisten teelehtien kanssa. Pakuriteehen käytettävän veden kannattaa olla kiehuvan kuumaa toisin kuin esimerkiksi vihreän teen kanssa.

Pakuria käsittelevässä Hesarin artikkelissa kerrotaan tutkimuksista ja Seitsemää veljestäkin siteerataan, sillä tuossa kirjassa pakuri mainitaan Taula-Matin keräämänä.

Sekä pakurissa että koivun kaarnassa on betuliinia ja betuliinihappoa, joilla on farmakologista potentiaalia. Lisäksi pakurissa on parisensataa muuta tunnistettua molekyyliä.

 

 

Lähteet

• Halmetoja J.: Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan. Mividata Oy, 2014.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Maailman historia 14/2017, s. 7, 2017.
• Piippo S.: Elinvoimaa puista. Minerva Kustannus Oy, 2017.
• Rautavaara T.: Miten luonto Parantaa. WSOY, 1980.

 

Katso tarkkaan näitä sanoja, jotka selvästikin ovat sattumanvaraisesti poimittuja ja lisäksi typografisesti tuhrittuja: niitty nuoli, aho keihäs. Ai mitä? Lukemalla eteenpäin selviää, että rimpsulla saattaa olla jotain kasvifilosofista merkitystä.

Yhteisnimellä “suolaheinä” kutsutaan Suomen luonnossa yleensä lajeja ahosuolaheinä (Rumex acetosella) ja niittysuolaheinä (Rumex acetosa). Luontoportin mukaan Suomessa kasvavat myös harvinaisemmat tulisuolaheinä (Rumex thyrsiflorus) ja Pohjois-Lapin pienikokoinen laji tenonsuolaheinä (Rumex graminifolius). Lisäksi maassamme kasvaa lapinsuolaheinä, joka voidaan luokitella niittysuolaheinän alalajiksi (Rumex acetosa ssp. lapponicus) tai joissakin teoksissa omaksi lajikseen Rumex lapponicus. Niin ikään ahosuolaheinällä on alalajeja Suomen luonnossa.

Suolaheiniä on helppo löytää muun muassa teiden varsilta, pihoilta ja joutomailta. Luontoportin mukaan ahosuolaheinä suosii kuivia ja happamia kasvupaikkoja.

 

 

 

Kummasta tahansa suolaheinästä saa erikoisen makuista keittoa. Maku johtuu oksaalihaposta, samasta aineesta, jonka vuoksi raparperin (Rheum rhabarbarum) syönnin yhteydessä muistutetaan: “Ota samalla maitotuotteita, muuten menetät kehosta kalsiumia.” Ca2+ sitoo oksaalihapon, ja tämä aiheuttaa elimistössä kalsiumin puutosoireita, ja usein ja runsaasti käytettynä jopa kouristuksia ja halvaantumisia. Lisäksi oksaalihappo saattaa aiheuttaa munuaisvaurioita. Suolaheinässä tätä happoa on kuitenkin vain hyvin pieniä määriä. Emme kuitenkaan suosittele suolaheinää munuaissairaille tai kihtipotilaille. HUS:n kasviluettelossa koko Rumex-suku (hierakat) on varustettu tällaisella tekstillä: “Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.” Oksaalihappo juoksuttaa maitoa, ja tätä kikkaa onkin käytetty väinönputken rinnalla poronmaidon hapatukseen (Rautavaara s. 177).

Vegaanithan tietävät, että kalsiumia on paljon muussakin kuin maitotuotteissa. Esimerkkejä kalsiumpitoisista kasvikunnan ruokatuotteista Fineli.fi-sivuston mukaan ovat unikonsiemen, seesaminsiemen, ruusunmarja, kombu-/wakame-/nori-merilevät, chiansiemen, nokkonen, viininlehti, tofu ja manteli. Sivuston hakutoiminnolla voit tutkia eri ruoka-aineiden ravintoainepitoisuuksia, vaikkapa järjestämällä ruokalistauksen niiden kalsium-, proteiini- tai rasvapitoisuuden mukaan.

 

 

Olen tehnyt suolaheinäkeittoa ohjeella: “Sulata noin 50 g voita kattilassa, sitten laita siihen tuoreita suolaheinän lehtiä ja sekoita muhevaksi massaksi, johon sitten lisätään vettä, kunnes juoksevuus on sopivan liemimäinen.” Mielestäni tämä keitto ei mikään pääruoka ole, mutta sitä voisi ehkä suositella alkuruokana aterialla, jossa toinen ruokalaji sisältää riittävästi maitoa kalsiumreaktioyllätysten torjuntaa varten ja jossa syöjät arvostavat happamen yrttisen makuista vihertävää. Vinkki: Näiden herkullisten lehtien kasvukautta voi jatkaa leikkaamalla kukinnot pois. Ruokaresepteistä vielä puheen ollen suolaheinän siemenet käyvät leivän jatkeeksi (Rautavaara s. 177).

Suolaheinien rohdoskäytöstä on hyvin vähän ja epämääräisiä mainintoja. Mainittakoon, että suolaheinän lehtiä voi pureskella ensiapuna janon tunteeseen, mikä on hyödyllinen tieto esimerkiksi heinähommissa, jos emäntä on unohtanut kotikaljan kellariin.

Suolaheinien kanssa samaa Rumex-sukua on myös hevonhierakka (Rumex longifolius). Lisäksi Rumex-suku kuuluu samaan tatarkasvien (Polygonaceae) heimoon raparperin kanssa. Kyllä, oksaalihappoa myös hevonhierakasta löytyy, ja kyllä, hevonhierakka koko Rumex-sukunsa mukana on HUS:n kasvilistauksen mukaan myrkyllinen. Kyllä, olen syönyt sitä. Tein “aamupuuron” hevonhierakan kukista (tai kypsymättömistä hedelmistä), joita vedin kasvin yläosan runsaista, hieman tähkämäisistä kerrannaisterttu-tyyppisistä kukinnoista. Nämä “puurohiutaleet” olivat vielä vihreitä. Maku oli vähäinen mutta ruohoinen ja hieman tympeä, suolaheinämäisyyttäkin taisi olla mukana. En selvittänyt, olisiko ruskeaksi kypsynyt hevonhierakan hedelmä ollut maukkaampaa puuroainesta.

 

 

 

Hevonhierakan kanssa muodostaa melko samannäköisen lajiparin kasvi nimeltä poimuhierakka (Rumex crispus), jonka erottaviin tuntomerkkeihin kuuluu muun muassa kapeampi, poimureunainen lehti. Poimuhierakalla on Yrttitarha.fi-sivuston mukaan historiassa ollut rohdoskäyttöä. Eri hierakkalajeja on sivuston mukaan käytetty esimerkiksi ripulin hoitoon (siemenet) ja keripukkilääkkeenä (lehdet, sisältävät runsaasti C-vitamiinia).

 

Lähteet

 

• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.

 

Suo on niin suosittua, että kuulemma jopa Suomi on mahdollisesti nimetty suon mukaan (“suomaa” tms.). Suolla kasvaa myös useita rohtokäyttöön kelpaavia kasveja. 4H-kerholaisten ulkomaanvientiin yskänlääkekäyttöä varten keräämä pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia) on tunnetuimpia suorohtoja.

 

Karvasta aperitiivia

 

Kaunis ja karvas, voisi luonnehtia raatetta (Menyanthes trifoliata). Kolmilehtinen, hieman isoa apilaa muistuttava märkien paikkojen kasvi sisältää karvasaineita, jotka lisäävät ruokahalua. Karvasainekäyttöön voit ottaa palasen tuoretta lehteä tai vaikkapa tehdä kuivatuista lehdistä hauduketta. Pula-aikoina raatteen juuria on käytetty hätäravintona.

Hanna koetti tehdä tätä juurihätäravintoa, mutta syntynyt jauho ei koskaan päätynyt leivonnaisiin. Juurten kerääminen oli vielä mukavaa hommaa ja saanto onkin runsas keräämisen helppouden vuoksi. Juuret pestiin ja kuivattiin ja jauhettiin Bamixin myllyssä. Koska karvasaineet vielä olivat tässä välituotteessa, piti ne “pestä”. Tässä hermo sitten menikin, kun jokaisen pesun jälkeen itse jauhoa olikin yhä vähemmän ja vähemmän. Jauhopesuun saattaisi olla jokin oma toimiva tekniikka, mutta sedimentaatiotekniikka ei tuottanut juurikaan toivottua tulosta.

 

 

 

Olen tehnyt raatteen lehdestä myös vatsanvahvistustinktuuraa. Hyvin uuttuivat karvasaineet viinaan, ja muutama tippa n. 15 min ennen ruokailua saa mahan kurnimaan. Sanotaanpa raatteen olevan muutenkin hyväksi ruoansulatukselle.

 

Hapanta tehoa

 

Karpalo eli isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) kasvattaa hienot punaiset marjansa usein maata vasten. Yleinen ja ihan yhtä syötävä on myös pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum). Karpalo säilöö itsensä pektiinin ja sitruunahapon avulla myös talven yli, ja karpalo onkin helpompi poimia jäiseltä kevätsuolta kuin hyllyvältä syyssuolta. Rautavaaran (s. 48-49) mukaan kevätkarpalo olisi ravinteidensa puolesta kuitenkin köyhempi. Kokeilujemme perusteella karpalo maistuu makeammalta keväällä kuin syksyllä, joten keväthankien alta paljastuvat marja-aarteet kannattaa tarkastaa makeannälkäisenä.

Karpalon tunnetuin rohtokäyttö liittyy virtsatietulehduksen ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Käypähoitosuosituksissakin se mainitaan VTI:n uusimisen ehkäisyssä. Karpalomehu kannattaa tällöin nauttia sokerittomana ja sitä voi ottaa myös tukihoidoksi antibioottihoidon rinnalle, ei kuitenkaan antibioottihoidon korvikkeeksi. Marjan happamuus toimii myös sammaksen häädössä suusta. Tätä monia hyviä aineita sisältävää marjaa suosittelen myös flunssan ja influenssan toipilasajan piristeeksi. Karpalon käyttö raskauden aikana on sallittua. Kuitenkaan Herbalbasen mukaan sitä ei pidä imetyksen aikana käyttää normaalia ravintokäyttöä suurempia määriä.

Kaupasta löytyvät karpalovalmisteet ovat yleensä Pohjois-Amerikasta tuotuja, koska jostain syystä karpalo ei viljeltynä menesty Suomessa. Amerikan-tuomiset tosin ovat todennäköisimmin eri lajia: amerikankarpaloa eli pensaskarpaloa (Vaccinium macrocarpon), joka nimensä mukaisesti kasvaa pensasmaisena. Jos haluat lähiruokaa, käväise itse suolla poimaisemassa.

 

 

 

Muut hienot suomarjat

 

Hilla (Rubus chamaemorus) ja variksenmarja eli kaarnikka (Empetrum nigrum) kuuluvat soiden marjaherkkuihin. Hillan kuvan löydät syötävien kukkien postauksestamme. Tämä kiiltävän musta marja on Otson lempimehumarja. Variksenmarjamehu hieman makeutettuna on tolkuttoman hyvää ja metsäisen makuista. Pohjoissuomalainen variksenmarjalajike (ssp. hermaphroditum) on tuulipölytteinen ja mehukkaampi kuin eteläsuomalainen. Ylellisimmän makuisia variksenmarjoja olemme popsineet suoraan mättäästä Ranualla.

 

 

Luontoportin esittelyssä todetaan, että variksenmarja tai tarkemmin sanottuna pohjanvariksenmarja on “Pohjois-Suomessa yksi kasvillisuuden pääosakkaita niin soilla, metsissä kuin tuntureillakin”. Jos luonto on firma, niin variksenmarjalla siis on aimo tukku osakkeita... Tuija Maliniemen väitöskirjatutkimuksen mukaan variksenmarja on yleistymässä Suomessa erityisesti tunturikankailla ilmastonmuutoksen vuoksi.

Samalla voisimme kumota huhun variksenmarjan myrkyllisyydestä. Variksenmarja on ihan syötävä (ja juotava). Sen sijaan erinäiset muut “eläimenmarjat” sianpuolukkaa lukuunottamatta ovat myrkyllisiä: niistä enemmän alla.

 

Myrkkyjä tyrkyllä

 

Myrkyllisiä eläimellisiä marjoja ovat ainakin oravanmarja (Maianthemum bifolium), sudenmarja (Paris quadrifolia) ja kaksi konnanmarjaa eli mustakonnanmarja (Actaea spicata) ja punakonnanmarja (Actaea erythrocarpa). Näitä myrkky-yllätyksiä harvemmin soilla näkee, koska ne ovat rehevämpien kasvupaikkojen kasveja, mutta ne oli hyvä mainita tässä marjatietoiskun yhteydessä.

 

 

 

 

Vehka (Calla palustris) niin tykkää hyvin kosteista kasvupaikoista. Vehka on myrkyllinen, mutta pula-aikoina sen juurta on kerätty hätäravinnoksi, koska keittämällä tai kuivaamalla ainakin suuri osa myrkyistä häviää. Hätäravintona vehka on jopa ravinteikkaampi kuin raate, ja Luontoportin mukaan “juurakon ravintoarvo voi olla hämmästyttävän hyvä ja vehkan onkin sanottu olevan parasta hätäravintoa, mitä Suomen luonnosta voi saada”.

 

 

Nimeään myöten suollisia kasveja ovat suokukka (Andromeda polifolia) ja suopursu (Rhododendron tomentosum). Kumpikin on myös myrkyllinen.

 

 

 

Suopursu tuoksuu sangen voimakkaasti. Väitetäänpä ihmisten pökertyneen suopursuiselle alueelle kuumana päivänä, kun suopursun kemikaalit leijuvat ilmassa erityisen runsaana ja lämpöisenä lamautushuuruna. Vaikutus on yksilöllinen, sillä jotkut ihmiset ovat herkempiä suopursun kemikaaleille. Oluen lisäaineena suopursua on käytetty, mutta ehkä ei kannattaisi, sillä Luontoportti kertoo näin:

Haihtuvat öljyt kiihdyttävät aluksi keskushermostoa, joten pursuoluen nauttijoista tulee seksuaalisesti kiihottuneita tai tappelunhaluisia riitapukareita. Mielialan kuohahdus menee kuitenkin pian ohi ja tilalle tulee apatia. Ja kaiken tämän seurauksena on lievimmilläänkin kaamea kohmelo – pahimmillaan suopursulla voi pilata munuaisensa kertaheitolla.

Virossa ei kauheaa kohmeloa pelätä. Törmäsimme netissä eestiläiseen olueen nimeltä Raba Rüübe, jossa näyttäisi olevan tietojen mukaan suopursua (viroksi sookail) eräänä aineksena. Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka. Kuten hiljattain kasvitieteilijöiden päivittämästä latinankielisestä nimestäkin voi arvata, suopursu on sukua puutarhojen suosituille alppiruusuille (Rhododendron).

 

Suolammen horsma?

 

Suopostauksen loppuun sopii kurjenjalka (Comarum palustre), jonka hyötykäytöstä tai myrkyllisyydestä meillä ei ole tietoa, mutta joka on helposti tunnistettava, erittäin märkiä kasvupaikkoja kuten soita ja järvenrantoja suosiva kasvi.

Miksi keksimme kurjenjalalle nimityksen "suolammen horsma"? Tämä mielikuvituksen riemuvoitto liittyy siihen, että vähän kuten maitohorsma valtaa ensimmäisenä paloaukean tai hakkuuaukean, kurjenjalka valtaa etulinjassa alaa umpeen kasvavasta lammesta sen juurakon levittäytyessä erittäin vetisellä alustallaan.

 

 

Lähteet

 

• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY 1981.
• Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 14.3.2019.

 

Tarkimmat lukijamme ovat jo kenties huomanneet, että erästä villiyrttiä on toistettu jo kolmessa aiemmassa postauksessa. Sen voi sekoittaa ulkonäöltään sarjakukkaisiin, joihin se ei kuulu. Sillä voi maustaa oluensa. Sillä on täydennetty lääkevarastoja sota-aikana. Mikä se on?

Sehän on siankärsämö (Achillea millefolium). Latinankielinen nimi viittaa tuhanteen lehteen, ja kyllähän siankärsämön lehdykässä on sangen monta pientä lehteä. Nimessä on myös viittaus Kreikan mytologian Akilleukseen, jonka sotajoukot käyttivät siankärsämöä haavojen parantamiseen. Lehti on 2-3x parilehdykkäinen. Siankärsämö on todella laajalle levinnyt pohjoisella pallonpuoliskolla ja Suomessakin sitä tavataan koko maassa. Siankärsämö on helppo tunnistaa paitsi tuoksustaan, myös niistä sangen liuskoittuneista lehdistään ja mykeröllisistä valkoisista kukistaan. Siankärsämö kuuluu asterikasvien heimoon (Asteraceae), jotka tunnetaan myös nimellä mykerökukkaiskasvit (Compositae).

Mykerö on kukinto, jossa perättömät kukat ovat tiheästi sijoittuneita, usein selvästi kiinni toisissaan, ja mykeröllisillä lajeilla kukinto tyypillisesti on kehtosuomuiksi nimitettävien lehtien suojaama. Asterikasveja ovat myös esimerkiksi voikukat (Taraxacum) ja leskenlehti (Tussilago farfara).

 

 

 

 

Yleisenä kasvava ojakärsämö (Achillea ptarmica) näyttää varsinkin kukkiensa puolesta siankärsämöltä, mutta tämä lajipari ei käytännössä sekoitu tunnistuksissa, sillä ojakärsämön mykeröt ovat paljon isompia eikä niitä ole tyypillisessä kasviyksilössä kovin monta. Lehtikin on erilainen, ei “tuhatlehtinen”. Ojakärsämön juurista ja mykeröistä voi valmistaa aivastuspulveria. Ojakärsämöstä on jalostettu koristekasvi nimeltä koreakärsämö, jota on harhaanjohtavasti joskus nimitetty myös tuhatkaunoksi, mutta yleisemmin on tuhatkaunoksi kutsuttu koristekasvilajia, jonka nykyinen nimi on kaunokainen (Bellis perennis).

 

 

 

Monet sarjakukkaiset (Apiaceae) näyttävät harjaantumattomalle silmälle siankärsämöltä. Pahin tietämämme siankärsämöön sekoittuja sarjakukkaisten heimossa on kyllä kumina (Carum carvi), koska se saattaa näyttää kukintonsa ja lehtiensä osalta siankärsämöltä melkoisesti, kunnes katsot läheltä. Siankärsämö on niin yleinen, että sinulla ei varmasti ole ongelmaa "löydän liikaa kuminaa, kun haluaisin siankärsämöä", mutta toisin päin ongelma voi toteutua: "löydän vain siankärsämöä mutta en lainkaan kuminaa" (kun niityllä oikeasti kasvaakin myös kuminaa)...

Siankärsämö tuoksuu voimakkaasti niin lehdistään, varrestaan kuin kukistaan. Siankärsämöä käytetään jossain sääskimyrkkynä hierottuna ihoon, jolloin karkoittaa myös ihmiset…? Hajua voisi kuvailla sanalla pistävä… tai, kuten Wikipedia toteaa, ryytimäinen. Eräs keksimämme vertauskuva hajulle on hien ja ruohon yhdistelmä. Tuoksuva kasvi houkuttaa monia kärpäslajeja ja muita lentäviä hyönteisiä. Erään wanhan lähteen mukaan siankärsämö on "aroominen".

 

 

Lehteä voi käyttää ruisleivän päällä tuomaan hienostunutta makua. Kannattaa kokeilla. Mitä kuivempi kasvupaikka, sitä voimakkaampi maku (Rautavaara T., s. 168-169).

Peruskoulussa luokkaretkirahastoa varten Otso valmisti yrttiteepakkauksia. Teitä oli kahta lajia: toinen oli tehty kuivatuista vadelman (Rubus idaeus) lehdistä ja toinen kuivatuista siankärsämön lehdistä. Hinta taisi olla 20 markkaa per paketti. Laatu maksaa. Etiketit oli printattu hienolle keltaiselle paksulle paperille, ja niissä oli kirjallisuudesta poimittuja tietoja kyseisten kasvien parantavista ominaisuuksista. Siankärsämön luvattiin auttavan mm. “naistentauteihin”... Kyllä ne taisivat kaikki mennä kaupaksi, ainakaan ei ole muistikuvaa, että pusseja olisi pitänyt lopulta itse kotona käytellä. (Omapoimintaista yrttiteetä tuli toki juotua itsekin, mutta myyntipakkaukset olivat erikseen.)

Siankärsämön rohtokäytön voisi tiivistää: käytetään lähes joka vaivaan. Olisi helpompaa luetella, mihin se ei kävisi. Englanninkielinen siankärsämön perusnimi on yarrow, mutta eräs lempinimistä on allheal, kaikenparantaja, joten yleisrohdon maine on kansainvälinen...

Jo muinaiset roomalaiset... Keisari Neron sotajoukoilla oli siankärsämöä mukana verenvuodon tyrehdyttäjänä taisteluvammojen hoidossa ja ranskalaisilla timpureilla siankärsämöä oli salkussa aina mukana haavereiden varalta. Nämä historiatiedot kertoi Metsäradio 3.7.2019.

Vuoden 1950 Suomen farmakopean rohdokset (s. 27-28) ohjeistaa: "Rohdoksena käytetään irrallisia tai huiskilossa olevia kehtomykeröitä niiden täysin auettua." Toisen kirjan vihje on, että ei pidä käyttää mykeröitä, joissa on yksikin harmaa kukka.

Suomen farmakopean rohdokset tiivistää rohtokäytön näin: "Käytetään vatsanvaivoihin ja vahvistavana lääkkeenä." Puolestaan Hovi S. kertoo siankärsämön kelpaavan

...seuraavien vaivojen tukihoitoon: kiihottamaan ruokahalua, parantamaan haavoja, akneen, verenvuotoa ehkäisemään, surumielisyyteen, katarriin, reumatismiin, kihtiin, kuumeeseen, ehkäisemään sisäisiä verenvuotoja, verenpainetta tasaamaan, ilmavaivoihin, kouristuksia laukaisemaan, tappamaan bakteereita, laskimon verisuonivaivoihin, suonikohjuihin ja peräpukamiin, niskajännityksiin, tupakkayskään, puhdistamaan verta, vatsavaivoihin, lisäämään maksan sapentuotantoa, migreeniin, virtsatievaivoihin, (...) ruokahaluttomuuteen, liikahappoisuuteen, ummetukseen, alentamaan verenpainetta ja verensokeria, laukaisemaan sileiden lihasten kouristuksia, vaihdevuosivaivoihin, laskemaan kuumetta, lisäämään virtsan ja hien eritystä, virtsatievaivoihin, eturauhasvaivoihin, (...) hiertymiin sekä kylmiin käsiin ja jalkoihin...

Ja tässä oli vasta puolet siankärsämön lääkkeenomaisen käytön kappaleesta kyseisessä kirjassa. Kappaleen loppuosasta poimittakoon vielä siankärsämön käyttömahdollisuus tupakan korvikkeena. Reseptissä murskatut kuivatut lehdet kääritään sätkäksi.

 

 

Lähteet

 

• Hovi S.: Luonnonyrtit. Bookwell Oy 2017.
• Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset. Mercatorin kirjapaino 1950.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY 1981.

Ovatko yrttilääkkeet tehottomia, vai kääriikö salaliittoteoreetikoidenkin puheissa vilisevä Big Pharma molekyylitehtailullaan hyväuskoisilta ihmisiltä rahat?

Apteekkiharjoittelussa törmäsin varastossa vanhoihin apteekin lasipurkkeihin, joiden sisältö herätti mielenkiintoni: oli kuivattua mustikkaa (Vaccinium myrtillus), piparminttua (Mentha × piperita)… Ei siis ollutkaan kauaa aikaa siitä, kun apteekista haettiin kasvirohdoksia vaivaan kuin vaivaan? Asia alkoi kiinnostaa minua, joka olen tottunut siihen, että lääke = pilleri, joka tulee lääketehtaasta. Nimitystä “patenttilääke” käytetään joskus synonyyminä teollisille lääkkeille, joista useat ovat tai ovat olleet patentin alaisia.

Tätä postausta varten olemme vuonna 2018 käyneet kahdessa museossa: Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa Oulussa ja Kuopion korttelimuseossa. Molemmissa näissä museoissa on esillä vanhaa apteekkikalustoa. Kamera näpsyi tiuhaan tahtiin. Kiitokset museoille yhteistyöstä!

 

 

Nyt, kun tässä jopa Rohtokasvio-nimistä blogia kirjoitetaan, olisi hyvä avata sanan “rohdos” merkitys. Rohdos tarkoittaa kasvi-, eläin- tai sienikunnasta peräisin olevan aineen esimerkiksi kuivattua, jauhettua tai alkoholin avulla tinktuuraksi uutettua valmistetta. Vaikuttavan aineen voi konsentroida myös vaikkapa haihduttamalla tai maseroimalla. Joskus kasvin jalostaminen rohdokseksi tehdään muuttamalla sitä biokemiallisesti kuten hiostamalla.

 

Historiaa

 

Tutustuttuani farmasian historiaan totean kemiallisen valmistuksen ja lääkkeiden kaupallistamisen alkaneen jo vähintään Egyptin ajoista lähtien, ja arabialaiset ja eurooppalaiset omaksuivat sen myöhemmin. 1550 eKr. ajoitetusta 20 m pitkästä papyruskääröstä löytyvät lääketieteellisesti arvottomien (mm. eläinten ja ihmisten virtsa ja ulosteet) lisäksi kasvirohdosten joukosta jo noin neljäsosa 1900-luvun rohdoista, mm. aloe (lääkeaaloe Aloë vera), oopiumi (oopiumiunikko Papaver somniferum), risiinikasvin (Ricinus communis) siemen, koiruoho (Artemisia absinthium), mirhami (afrikanmirhapuu Commiphora myrrha) ja Intian hamppu (Cannabis indica). Egyptissä valmistettiin myös eräitä metallisuoloja lääkinnällisiin tarkoituksiin (Peldán K. s. 9-13). Oma lukunsa on varmasti ollut kiinalaisen ja intialaisen lääketieteen ja lääkkeiden kehityskulku.

 

 

Mikä tekee farmasiasta farmasian? Eksaktius. Jo Sisiliassa v. 1240 annettiin määräyksiä apteekkien erillisyydestä lääkäreistä, apteekkien valvonnasta ja säännöstelystä, lääketaksasta ja ohjeet, miten lääkkeet tulee valmistaa. Myöhemmin nämä käytännöt otettiin voimaan Saksassa ja kaikissa Pohjoismaissa. (Peldán K. s. 25)

 

 

Firenzessä v. 1498 annettiin ensimmäinen farmakopean tapainen lääkeohjekokoelma, jonka mukaisesti kaikki lääkkeet tuli valmistaa. Nämä varhaisimmat keskiaikaiset farmakopeat kuitenkin perustuivat kopioituihin antiikin oppeihin ja arabialaisten kirjoituksiin. (Peldán K. s. 28)

Farmakopeoissa vilahtelivat pitkään mm. elohopea- ja lyijylääkkeet. Toksikologiaan alettiinkin kiinnittää huomiota paljon myöhemmin kuin farmasiaan… Kuopion korttelimuseon tietojen mukaan Suomessakin "silmän sidekalvon tulehdusta lääkittiin vielä 1960-1970-luvuilla elohopeaa sisältävällä voiteella."

Meritien Intiaan löytymisen myötä ja Amerikan tuliaiset tekivät eksoottisistakin rohdoksista yleisesti saatavia. Näistä esimerkkinä kiinankuori (kiinapuut Cinchona), oksetusjuuri (Carapichea ipecacuanha) ja kookanlehti (kokapensaat Erythroxylum). Lisäksi apteekeissa alettiin tehdä yhä enemmän kemiallisia valmisteita. (Peldán K. s. 29) Kiinapuusta sivumennen huomautamme, että nimi ei liity Kiinan valtioon vaan puusuku on kotoisin Etelä-Amerikasta ja nimessä on alkukielellä "quina" (tai "quina quina").

 

 

Farmasia Suomessa

 

"Kansanlääkinnän rinnalle tuli 1200-luvun puolivälissä luostarifarmasia. Katolisena aikana Suomeen perustettiin kuusi luostaria, joissa kaikissa harjoitettiin sairaanhoitoa ja lääkekasvien viljelyä." (Kuopion korttelimuseo, apteekkitalon opastaulu). “Luostareissa harjoitetun lääkekasvien viljelyn jälkeen on niiden viljely ja järjestelmällinen kerääminen ollut pääasiassa maan apteekkareiden asiana.” (Peldán K. s. 692).  Maamme vanhimpien apteekkien historiikeista selviää, että kaikilla oli pienempi tai suurempi yrttimaa. Oli myös yleistä, että apteekki ohjeisti tavalliset ihmiset auttamaan sopivien kasvien keräämisessä luonnosta.

Menneinä vuosina viljaa saastutti usein sienitauti nimeltä torajyvä (Claviceps purpurea). Torajyvä on aiheuttanut vuosien saatossa ihmisille kuolemantapauksia ja ns. trippejä. Torajyvää käytettiin kansanlääkinnässä, ja vielä nykyään torajyvästä eristettyä ergotamiinia käytetään synnytysten jälkeisen verenvuodon ja migreenin ehkäisyyn. (Kuopion korttelimuseon tietokyltti)

 

 

 

 

Mitä olisi historiaan liittyvä teksti ilman sotajuttuja? "Apteekeissa sota [toinen maailmansota] toi rohdosten lääkekäytön ja lääkkeiden valmistuksen uudelleen keskeiseksi osaksi niiden toimintaa. Sota-ajan lääkevarastoja täydensivät mm. siankärsämö [Achillea millefolium], katajanmarja [kataja Juniperus communis], mustikka, kamomilla [kamomillasaunio Matricaria chamomilla], minttu [Mentha] ja sennan [aleksandriansenna Senna alexandrina] lehdet." (Kuopion korttelimuseo)

 

 

Kemiallista, henkistä ja suggestiota

 

Luonnonkansojen ja Suomenkin perinneparannuksessa on sekä rohdoksellinen että henkinen aspekti. Parantajat, loihtijat, tietäjät, shamaanit ja lumoojat ovat olleet sekä papin että lääkärin asemassa. Tauteja yritettiin parantaa sekä manaamalla että kasvi-, eläin- ja kivikunnasta saaduilla lääkeaineilla. Homeopatiastakin tuttu “similia similibus curantur” -tapa, eli samanlainen parantaa samanlaisen, on ollut muiden kansojen tapaan käytössä myös Suomessa. Niin keltaista jäkälää, keltaisia kukkia ja keltasirkku-uroksen höyheniä on käytetty keltataudin hoitoon, kuin keuhkon näköistä keuhkojäkälää (Lobaria) keuhkotaudin ja yskän hoitoon. (Peldán K. s. 35)

Vaikka monesti rohto sai tehonsa kasvin muodon, värin tai maun ja suggestion yhdistelmästä, on monen vanhan lääkintätavan arvo säilynyt vuosituhansia. Ennen homeesta eristetyn penisilliinin keksimistä homeista leipää käytettiin meillä äänen käheyteen, ja Ukrainassa, Jugoslaviassa ja Kreikassa home on vanha kansanlääke haavojen hoidossa (Peldán K. s. 35-45). Oopiumi on oopiumiunikon maitiaisnestettä, jonka lääkinnällinen arvo on on ollut tiedossa pitkään. Korttelimuseossa yllättävä tiedonmuru paljastui kylteistä: "Oopium on ollut monessa vatsatautilääkkeessä vaikuttavana aineena aina 1990-luvulle saakka." Sanoipa parikin professoria yliopistolla, että opioidit ovat maailman paras lääkeryhmä.

Holistinen näkökulma, jossa sekä fyysinen että henkinen puoli otetaan huomioon, on psykiatrian puolella edelleen vallalla. Aivojen muokkaaminen pelkillä kemikaaleilla ei ole järkevää. Holistisuudesta on esimerkkinä vaikkapa psykedeeliterapia, jossa ympäristön vaikutus ja stimulaatiot hoidon aikana ovat äärimmäisen tärkeitä. Placebon ja nocebon vaikutus kaikessa lääkinnässä on myös kiistaton, mikä tulee ottaa huomioon lääketieteellisissä kokeissa.

Myös nykyihmisen hoidon tehokkuuteen vaikuttavat lääkkeen nimi, muoto, väri ja se mitä muut ovat lääkkeestä mieltä. Kooltaan isompi pilleri on tehokkaampi kuin pienempi, ja nimestä löytyvät X- ja Z-kirjaimet lisäävät ytyä, eikö vain? Pakkauksen tekstin lupauksella on myös varmasti iso vaikutus, minkä voi rinnastaa loitsuun. T. Parikka kertoo Farmasialehdessä, miten ihmisten mielikuvat ohjaavat heidän lääkkeidenkäyttöään.

 

 

Miksi rohdoista on luovuttu?

 

Rohdosvalmisteisiin liittyy aina lopputuotteiden epäpuhtauksien ja epätasalaatuisuuden riski.  Rohtovalmisteet ovat heterogeenisiä seoksia ja vaikuttavien aineiden joukossa saattaa olla jopa haitallisia aineita tai aineet saattavat aiheuttaa yhteisvaikutuksia kehossa. Tämän takia vaikuttavien yhdisteiden eristäminen tai rohdostuotteiden tasalaatuisuuden ja turvallisuuden varmistaminen on tärkeää.

 

 

 

 

Palataanpa Big Pharma -salaliittoteoriaan. On totta, että on helpompaa kääriä voitot yhden molekyylin turvallisuus- ja tehotutkimusinvestoinneilla kuin patentoida ja kaupallistaa koko kasvi. Onneksi tietääksemme nykylainsäädännön puitteissa kasvia ei voikaan patentoida.

 

Ovatko rohdokset hävinneet apteekista?

 

Vaikka mielikuva lääkkeiden tuotannosta onkin iso kemianteollisuuden tehdas, johon raaka-aineet tulevat jostain kemian laboratoriosta, löytyypä vielä kasviperäisiä aineita apteekin valikoimista. Näihin aineisiin kuuluvat lääkekannabis (jota tosin toimitetaan hyvin harvoissa tapauksissa), auringonhattu (punahattu Echinacea purpurea), mäkikuisma (Hypericum perforatum), valeriaana (rohtovirmajuuri Valeriana officinalis), senna, psyllium (jänönratamo Plantago ovata), sahapalmu (Serenoa repens), piparminttu, karpalo (isokarpalo Vaccinium oxycoccos) sekä satunnaisia kasviuutteita ympättyinä esim. vaginaalisiin voiteisiin tai yhdistettyinä melatoniiniin. Pihkaakin löytyy erinäisistä tuotteista apteekin hyllyltä (havupuiden farmaseuttisista ominaisuuksista on tulossa oma postauksensa). Myös hunaja on löydetty uudelleen niin yskänlääkkeenä kuin ihonhoidossa, vaikka se luetaankin eläinrohdoksiin. Hunajan käyttö lääkkeenä on mainittu jo Kalevalassa.

Monet nykylääkkeiden vaikuttavat aineet on syntetisoitu, mutta molekyyli on sama kuin kasvissa, josta aine on alun perin löydetty tai molekyyliä on muokattu hieman. On myös tapauksia, joissa syntetisointimahdollisuudesta huolimatta itse kasvi on edelleen edullisin vaikuttavan aineen lähde. Näin on esimerkiksi kiniinin tapauksessa. Kiniiniä saadaan kiinapuiden kuoresta.

Vuodelta 2014 peräisin oleva luentopruju (Lahtela-Kakkonen M.) tietää kertoa, että kaikista siihen mennessä myönnetyistä anti-inflammatorisista lääkkeistä 52 % ja antikarsinogeenisistä lääkeistä 51 % on suoraan tai epäsuorasti luonnosta peräisin. Pruju jatkaa: viimeisten 35 vuoden aikana markkinoille oli saatettu yhteensä 24 täysin uutta luonnonainetta, joista 79 % on peräisin mikrobeista ja 21 % kasveista, ja kasviperäisten lääkeaineiden merkitys on erityisen suuri taistelussa syöpää vastaan. Edelleen saman prujun mukaan vuosina 1981-2006 yhteensä 1184 uutta molekyyliä hyväksyttiin lääkkeiksi, ja näistä 52 % on luonnonaineista peräisin ja 30 % täysin synteettisiä.

 

 

Millaisia lääkkeet ovatkaan tulevaisuudessa?

 

Biologiset lääkkeet tulevat yleistymään. Kohta geenejämme aktivoidaan tai inaktivoidaan muokattujen virusvektoreiden ruiskuttamalla tiedolla. Onko tämä sitten luonnollista vai yliluonnollista? Se ainakin on varmaa, että geenitiedolla on kasvava vaikutus lääkekehityksessä ja hoidoissa. Voi olla, että tulevaisuudessa joutuessasi ambulanssiin poskesi limakalvolta otetaan DNA-näyte, joka laitetaan lukeutumaan laitteeseen, joka sitten – analysoituaan perimäsi ja yhdistettyään tiedot verianalytiikan tuloksiin – 3D-tulostaa lääkkeen. Tämän lääkkeen sitten hoitaja asettaa kielesi alle sulamaan. Näin saadaan lääkkeiden yksilöllinen annostelu sen mukaan, miten elimistösi voi vastaanottaa ja työstää tarvittavia lääkeaineita. Suggestion teho halutaan tietysti myös mukaan. Ehkä hoitajan koulutukseen voisi kuulua sopivien sanojen ja äänenpainojen käyttö lääkintätilanteessa. Loitsut toimivat niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin.

Onko kasvirohdoksilla enää sijaa nykyteknologian rinnalla? Mielestäni on varsinkin ennaltaehkäisyssä, jonka tulisikin olla tärkeintä terveydenhuoltoa. Loppiaisena syödyn joulukinkunjämän aiheuttamaan kiusalliseen ulostevaivaan voi edelleen ottaa kuivattua mustikkaa, ennen kuin säntää apteekkiin hakemaan loperamidia (Imodium). Säännöllinen mustikan syöminen voi lisäksi ennaltaehkäistä sydän- ja verisuonitauteja(?), ainakin se on terveellistä. Kuivatut piparmintun lehdet voi käyttää vaikka kotitekoisessa suuvedessä. Tiedä vaikka rohdoista saattaa löytyä vielä penisilliinin kaltaisia läpimurtoja. Länsimaisen lääketieteen eksaktin luonteen ja perinnelääketieteen holistisuuden kohtaamisessa on vaikeutensa. Siitä huolimatta, olipa puolesi asiassa mikä tahansa, väheksytyltä taholta voi ammentaa uutta.

 

 

 

Lähteet

 

• Lahtela-Kakkonen M.: luentopruju: Kasvirohdokset ja ravintolisät -kurssi, Itä-Suomen yliopisto, farmasia 2014.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Peldán K.: Suomen farmasian historia. Suomen farmaseuttinen yhdistys, Mercatorin kirjapaino 1967.
• von Schanz M.: Rohdosten ja lääkeaineiden tuottaminen. Kirjassa: Farmakognosia, farmaseuttinen biologia. 1. painos, s. 61-66. Toim. Hiltunen R., Holm Y., Yliopistopaino, Helsinki 2000.

 

Maitohorsma (Epilobium angustifolium) on eräs Suomen helpoimmin tunnistettavia kasveja ja onhan se myös hurjan yleinen. Horsmaa kasvaa monenlaisilla aukioilla metsässä, joutomailla ja lähiöissä. Kuten ulkomaankielisestä nimestä "fireweed" ja suomenkielisestä vaihtoehtoisesta nimestä "palomaitohorsma" voi päätellä, maitohorsma kasvaa mielellään ensimmäisten kasvien joukossa metsäpalon jälkeen paloaukealla. Maito (myös "mjölkört") viittaa taas siihen, että kasvin ajatellaan lisäävän lehmien maidon tuotantoa. Maitohorsma on Etelä-Pohjanmaan maakuntakukka.

 

 

 

Suomessa kasvaa useita horsmalajeja, mutta nämä eivät mene maitohorsman kanssa käytännössä sekaisin. Maitohorsman tunnistaa helposti myös nuorena, kun siinä ei vielä edes ole niitä tunnusomaisia vaaleanpunaisia kukkia. Seuraavaa kevättä varten kannattaa jo painaa mieleen, missä isoja horsmia kasvaa, niin nuorten horsmien löytäminenkin helpottuu.

Maitohorsman varsia pidetään “Pohjolan parsana”, koska niitä voi käyttää parsan tapaisesti. Keitä maitohorsman varsia sopivan pitkään ja laita päälle vaikka voisulaa. Hyvää on, varsinkin jos varret ovat nuoria eivätkä loppukesän kuivia kepakoita. Jäykkiä tuntumaltaan horsman varret ovat toki jo ollessaan mehevän syömäkelpoisessa iässä, kun verrataan monien muiden ruohovartisten kasvien varsiin.

Osana kesän villivihanneskokeiluaan (Sigma-Inf: 4/2018, s. 18-19) Otso söi varsin runsaasti maitohorsmaa. Kokeilussa tuli huomatuksi ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin maitohorsma on villivihanneksena hyvin satoisa, helposti löydettävä ja helposti käsiteltävä (vrt. poltteleva nokkonen), ja sitä poimimalla saa nopeasti suurehkon määrän syötävää. Maitohorsma muodostuikin “luottokasviksi”, josta sai ripeästi aterian silloin, kun muut kasvit olisivat (varsinkin kaupunkiympäristössä) vaatineet enemmän aikaa. Toisekseen varsien lisäksi myös varren yläosan pienet lehdet ovat ihan hyvän makuisia, rouskuvat suussa mukavasti raakoina pureskeltuina ja ne saavat jäädä varsien päihin “parsa”-käyttötapauksessakin, jos keittäjällä on kiire. Pelkästään lehtiä kerättäessä varren lehdet saa helposti irti riipimällä vartta pitkin ylhäältä alaspäin, jolloin isoimmat lehdet irtoavat.

 

 

Terveysportin HerbalBasen mukaan maitohorsmaa on perinteisesti käytetty lääkinnällisessä tarkoituksessa eturauhasen hyvänlaatuisen liikakasvun aiheuttamiin virtsaamisvaivoihin tai ärtyneen virtsarakon hoitoon. Kliinisiä tutkimuksia ei tälläkään kasvilla ole tehty. Kasvin antioksidanttisia ominaisuuksia on tutkittu ja löydetty laboratoriotutkimuksissa.

Yrttikirjoista käyttöaiheita löytyy paljon, mutta tässä omakohtaisesti hyväksi havaittu vinkki: Horsmanlehtiteetä kannattaa käyttää vatsan rauhoittajana ruokavaliomuutoksissa, esimerkiksi kasvispainotteiseen ruokaan siirtyessä tai ulkomaan matkalla.  Tee on miedon ja hyvän makuista.

T. Rautavaara vinkkaa kirjassaan (s. 84-85) maitohorsman juuresta tulevan lähes yhtä hyvää kahvinkorviketta kuin voikukan juuresta. Juurakkoa voi hänen mukaansa kerätä sopivasta maasta jopa 5 kg tunnissa! Tässäpä vaikka ensi keväälle projekti kahvin omavaraistamiseksi. Samassa teoksessa on viittaus myös E. Lönnrotin tekstiin Suomen Kasvistossa: "Haivenet sopivat täytteeksi tyynyihin j.n.e; niistä taidetaan lankaakin kehrätä kynttilän sydämiksi. Juurivesat keväällä kelpaavat syödä parissina. Lehmät lypsävät hyvin tästä kasvista. Ansaitsisi viljellä kivisessä ja multaisessa maanlaadussa, joss metsää ynnä annetaan kasvaa."

Niin, maamme eturivin kasviharrastajiin kuulunut Lönnrot tajusi maitohorsman potentiaalin jo yli sata vuotta sitten, mutta jostain syystä harva Suomessa on maitohorsmaan tarttunut, Irwin Goodmania ja ehkä eteläpohjalaisia lukuun ottamatta. Mutta samaan aikaan Saksassa, tuota noin... Seuraavalle huhulle emme onnistuneet löytämään viitettä, mutta olemme joskus kuulleet, että Saksasta saapuisi Suomeen kesäturisteja nimenomaisena tarkoituksenaan maitohorsmien poiminta ja syöminen. “Ettekö te Dummkopf-suomalaiset itse syö näitä herkkuja?”

 

Lähteet

 

• Otso: Hardcore-lähiruoka-vegaanihaaste. Sigma-Inf: 4/2018, s. 18-19.
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
• Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 12.12.2018.
• YouTube. Irwin: Rentun ruusu. URL: https://www.youtube.com/watch?v=sIz6fMKPYFo