Siirry sisältöön

Suon ihmeitä

Suo on niin suosittua, että kuulemma jopa Suomi on mahdollisesti nimetty suon mukaan (“suomaa” tms.). Suolla kasvaa myös useita rohtokäyttöön kelpaavia kasveja. 4H-kerholaisten ulkomaanvientiin yskänlääkekäyttöä varten keräämä pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia) on tunnetuimpia suorohtoja.

 

Karvasta aperitiivia

 

Kaunis ja karvas, voisi luonnehtia raatetta (Menyanthes trifoliata). Kolmilehtinen, hieman isoa apilaa muistuttava märkien paikkojen kasvi sisältää karvasaineita, jotka lisäävät ruokahalua. Karvasainekäyttöön voit ottaa palasen tuoretta lehteä tai vaikkapa tehdä kuivatuista lehdistä hauduketta. Pula-aikoina raatteen juuria on käytetty hätäravintona.

Hanna koetti tehdä tätä juurihätäravintoa, mutta syntynyt jauho ei koskaan päätynyt leivonnaisiin. Juurten kerääminen oli vielä mukavaa hommaa ja saanto onkin runsas keräämisen helppouden vuoksi. Juuret pestiin ja kuivattiin ja jauhettiin Bamixin myllyssä. Koska karvasaineet vielä olivat tässä välituotteessa, piti ne “pestä”. Tässä hermo sitten menikin, kun jokaisen pesun jälkeen itse jauhoa olikin yhä vähemmän ja vähemmän. Jauhopesuun saattaisi olla jokin oma toimiva tekniikka, mutta sedimentaatiotekniikka ei tuottanut juurikaan toivottua tulosta.

 

Raate
Raate näyttää hiukan isolta apilalta ja kasvaa tyypillisesti isohkoina ryhminä, syötävän(kin) maavarren avulla levittäytyen. Nämä raatteet eivät kasva kukkalaatikossa vaan kuvassa näkyvät puuosat kuuluvat pitkospuihin. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Raate
Sormi toimii mittakaavana. Raate on tyypillisesti paljon isompi kuin valkoapila. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Olen tehnyt raatteen lehdestä myös vatsanvahvistustinktuuraa. Hyvin uuttuivat karvasaineet viinaan, ja muutama tippa n. 15 min ennen ruokailua saa mahan kurnimaan. Sanotaanpa raatteen olevan muutenkin hyväksi ruoansulatukselle.

 

Hapanta tehoa

 

Karpalo eli isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) kasvattaa hienot punaiset marjansa usein maata vasten. Yleinen ja ihan yhtä syötävä on myös pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum). Karpalo säilöö itsensä pektiinin ja sitruunahapon avulla myös talven yli, ja karpalo onkin helpompi poimia jäiseltä kevätsuolta kuin hyllyvältä syyssuolta. Rautavaaran (s. 48-49) mukaan kevätkarpalo olisi ravinteidensa puolesta kuitenkin köyhempi. Kokeilujemme perusteella karpalo maistuu makeammalta keväällä kuin syksyllä, joten keväthankien alta paljastuvat marja-aarteet kannattaa tarkastaa makeannälkäisenä.

Karpalon tunnetuin rohtokäyttö liittyy virtsatietulehduksen ennaltaehkäisyyn ja hoitoon. Käypähoitosuosituksissakin se mainitaan VTI:n uusimisen ehkäisyssä. Karpalomehu kannattaa tällöin nauttia sokerittomana ja sitä voi ottaa myös tukihoidoksi antibioottihoidon rinnalle, ei kuitenkaan antibioottihoidon korvikkeeksi. Marjan happamuus toimii myös sammaksen häädössä suusta. Tätä monia hyviä aineita sisältävää marjaa suosittelen myös flunssan ja influenssan toipilasajan piristeeksi. Karpalon käyttö raskauden aikana on sallittua. Kuitenkaan Herbalbasen mukaan sitä ei pidä imetyksen aikana käyttää normaalia ravintokäyttöä suurempia määriä.

Kaupasta löytyvät karpalovalmisteet ovat yleensä Pohjois-Amerikasta tuotuja, koska jostain syystä karpalo ei viljeltynä menesty Suomessa. Amerikan-tuomiset tosin ovat todennäköisimmin eri lajia: amerikankarpaloa eli pensaskarpaloa (Vaccinium macrocarpon), joka nimensä mukaisesti kasvaa pensasmaisena. Jos haluat lähiruokaa, käväise itse suolla poimaisemassa.

 

Karpalo
Tunnistatko karpalon ilman sen marjaa? Varsi on yleensä rennosti maanmyötäinen. Lehtilapa on soikeanpuikea ja nahkea, päältä tumma ja alta vaalea. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Karpalo
Karpalo kasvaa usein sammalpedin päällä. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Muut hienot suomarjat

 

Hilla (Rubus chamaemorus) ja variksenmarja eli kaarnikka (Empetrum nigrum) kuuluvat soiden marjaherkkuihin. Hillan kuvan löydät syötävien kukkien postauksestamme. Tämä kiiltävän musta marja on Otson lempimehumarja. Variksenmarjamehu hieman makeutettuna on tolkuttoman hyvää ja metsäisen makuista. Pohjoissuomalainen variksenmarjalajike (ssp. hermaphroditum) on tuulipölytteinen ja mehukkaampi kuin eteläsuomalainen. Ylellisimmän makuisia variksenmarjoja olemme popsineet suoraan mättäästä Ranualla.

 

Variksenmarja
Variksenmarjan varsi on neulasmaisten lehtien laajalti peittämä varpu. Kuten kuvasta huomannee, tätä ei ole suolla kuvattu. Variksenmarja kasvaa muuallakin kuin soilla. (Otso: Hailuoto, kangasmetsä)

 

Luontoportin esittelyssä todetaan, että variksenmarja tai tarkemmin sanottuna pohjanvariksenmarja on “Pohjois-Suomessa yksi kasvillisuuden pääosakkaita niin soilla, metsissä kuin tuntureillakin”. Jos luonto on firma, niin variksenmarjalla siis on aimo tukku osakkeita... Tuija Maliniemen väitöskirjatutkimuksen mukaan variksenmarja on yleistymässä Suomessa erityisesti tunturikankailla ilmastonmuutoksen vuoksi.

Samalla voisimme kumota huhun variksenmarjan myrkyllisyydestä. Variksenmarja on ihan syötävä (ja juotava). Sen sijaan erinäiset muut “eläimenmarjat” sianpuolukkaa lukuunottamatta ovat myrkyllisiä: niistä enemmän alla.

 

Myrkkyjä tyrkyllä

 

Myrkyllisiä eläimellisiä marjoja ovat ainakin oravanmarja (Maianthemum bifolium), sudenmarja (Paris quadrifolia) ja kaksi konnanmarjaa eli mustakonnanmarja (Actaea spicata) ja punakonnanmarja (Actaea erythrocarpa). Näitä myrkky-yllätyksiä harvemmin soilla näkee, koska ne ovat rehevämpien kasvupaikkojen kasveja, mutta ne oli hyvä mainita tässä marjatietoiskun yhteydessä.

 

Oravanmarja
Oravanmarja marjomisvaiheessa. Näyttää aika erilaiselta kuin kesäinen oravanmarja syötävien kukkien postauksen käenkaali-oravanmarja-metsätyypin pohjakasvillisuuden kuvassa. Tässä marjakuvassa näet myös mm. koivunlehtiä. (Otso: Valtimo, kuusimetsä)

 

Sudenmarja aiheuttaa joskus myrkytyksiä ihmisille, jotka luulevat sitä mustikaksi. Ulkomaalaisille marjanpoimijoille kannattaa tehdä selväksi, että lehtienkin muoto ratkaisee: mikä tahansa sininen marja ei ole automaattisesti syötävä. (Otso: Muhos, Oulujokivarsi, sekametsä)

 

Mustakonnanmarja
Mustakonnanmarjan lehti muistuttaa hiukan väinönputken lehteä. Onneksi varsi ja kukinto eivät ole kovinkaan samanlaisia kuin arvokkaalla sarjakukkaisellamme. (Otso: Muhos, Oulujokivarsi, metsäaukio)

 

Vehka (Calla palustris) niin tykkää hyvin kosteista kasvupaikoista. Vehka on myrkyllinen, mutta pula-aikoina sen juurta on kerätty hätäravinnoksi, koska keittämällä tai kuivaamalla ainakin suuri osa myrkyistä häviää. Hätäravintona vehka on jopa ravinteikkaampi kuin raate, ja Luontoportin mukaan “juurakon ravintoarvo voi olla hämmästyttävän hyvä ja vehkan onkin sanottu olevan parasta hätäravintoa, mitä Suomen luonnosta voi saada”.

 

Vehka
Vehka muodostaa kauniita yhtenäisiä kasvustoja suolla tai vaikkapa ojanpohjilla. (Otso: Utajärvi, sekametsä)

 

Nimeään myöten suollisia kasveja ovat suokukka (Andromeda polifolia) ja suopursu (Rhododendron tomentosum). Kumpikin on myös myrkyllinen.

 

Suokukka
Suokukka ei ole luonnostaan violetti, mutta sienitaudin (suokukanpöhösieni) vuoksi suolla tulee vastaan usein jopa lähes kokonaan, siis vartta ja lehtiä myöten, violetteja suokukkia. Suokukka on kaunis mutta myrkyllinen. Aiemmassa postauksessa olemme kehottaneet syömään eräitä kukkia, mutta älä luule suokukan kukkia puolukan (Vaccinium vitis-idaea) kukiksi! Lehdistä nämä kasvit erottaa hyvin kukkimisvaiheessakin. Suokukan lehti on kapea; lehtilapa on Luontoportin mukaan kapeansoikea-tasasoukka. (Otso: Kärsämäki, neva)

 

Suopursu
Suopursu on huumaavan tuoksunsa lisäksi myös esteettinen kasvi. Kesällä voit nähdä sen kukkivana ja lehdet osoittavat iloisesti sivuille viistoon; alkukeväällä lehdet usein roikkuvat alaspäin, lieneekö kyseessä keino säästää lehtiä talven aikana lumen painolta... (Instagram-käyttäjä photographer.fromfinland: Oulu. Tämän kuvan käyttö tämän blogin ulkopuolella vaatii erillisen luvan kuvaajalta.)

 

Suopursu tuoksuu sangen voimakkaasti. Väitetäänpä ihmisten pökertyneen suopursuiselle alueelle kuumana päivänä, kun suopursun kemikaalit leijuvat ilmassa erityisen runsaana ja lämpöisenä lamautushuuruna. Vaikutus on yksilöllinen, sillä jotkut ihmiset ovat herkempiä suopursun kemikaaleille. Oluen lisäaineena suopursua on käytetty, mutta ehkä ei kannattaisi, sillä Luontoportti kertoo näin:

Haihtuvat öljyt kiihdyttävät aluksi keskushermostoa, joten pursuoluen nauttijoista tulee seksuaalisesti kiihottuneita tai tappelunhaluisia riitapukareita. Mielialan kuohahdus menee kuitenkin pian ohi ja tilalle tulee apatia. Ja kaiken tämän seurauksena on lievimmilläänkin kaamea kohmelo – pahimmillaan suopursulla voi pilata munuaisensa kertaheitolla.

Virossa ei kauheaa kohmeloa pelätä. Törmäsimme netissä eestiläiseen olueen nimeltä Raba Rüübe, jossa näyttäisi olevan tietojen mukaan suopursua (viroksi sookail) eräänä aineksena. Suopursu on Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka. Kuten hiljattain kasvitieteilijöiden päivittämästä latinankielisestä nimestäkin voi arvata, suopursu on sukua puutarhojen suosituille alppiruusuille (Rhododendron).

 

Suolammen horsma?

 

Suopostauksen loppuun sopii kurjenjalka (Comarum palustre), jonka hyötykäytöstä tai myrkyllisyydestä meillä ei ole tietoa, mutta joka on helposti tunnistettava, erittäin märkiä kasvupaikkoja kuten soita ja järvenrantoja suosiva kasvi.

Miksi keksimme kurjenjalalle nimityksen "suolammen horsma"? Tämä mielikuvituksen riemuvoitto liittyy siihen, että vähän kuten maitohorsma valtaa ensimmäisenä paloaukean tai hakkuuaukean, kurjenjalka valtaa etulinjassa alaa umpeen kasvavasta lammesta sen juurakon levittäytyessä erittäin vetisellä alustallaan.

 

Kurjenjalka
Kurjenjalka voi kasvaa puolen metrin mittaan. Sitä ei pidä nimensä puolesta sotkea metsäkurjenpolveen (Geranium sylvaticum). (Otso: Uusikaupunki, oja)

 

Lähteet

 

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY 1981.
  • Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 14.3.2019.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *