Isotakiainen (Arctium lappa) ja ketokaunokki (Centaurea scabiosa) ovat tämän postauksen kasveista ne varsinaiset arkeofyytit. Isotakiainen on tarkemmin sanoen keskiaikaan liittyvä lääkekasvi (Silkkilä ja Koskinen s. 32-33), jota on jopa saatettu siirtää tarkoituksella uusille kasvupaikoille Suomessa. Laji onkin yleisempi esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa sekä vanhassa maailmassa aina Japania myöten.
Yritimme saada isotakiaisesta kuvan kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta sattui niin, että sitä oli siellä vain siemenenä, ei elävänä. Ketokaunokkia oli joskus havaittu kotimaan osastolla niityllä, mutta tämän kesän tilannetta ei ollut vielä tarkistettu aineistonkeruuvaiheessa.
Kaikki takiaisemme ja ohdakkeemme ovat syötäviä. Mehukas nuori varsi kannattaa kuoria ennen syömistä.
Isotakiaisen käyttöaiheet ovat olleet moninaisia ihosairauksista syyhyyn ja paiseisiin. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi myös sen diureettisia ominaisuuksia on hyödynnetty. Takiaisille on tyypillistä koota ainakin vuoden verran vararavintoa juurakkoon ennen kukintaa. Aasian itäosissa isotakiaisesta on jalostettu paksujuurakkoinen ravintokasvi, jota käytetään hieman samaan tapaan kuin mustajuurta (Scorzonera hispanica).
Ketokaunokki on valtaosassa Etelä- ja Keski-Suomea todella harvinainen. Sitä saattaa löytää arkeofyyttien tapaan asutuksen läheisyydestä ja liikennöidyistä paikoista, kuivilta pientareilta ja kedoilta. Lönnrot tietää ketokaunokkia käytetyn “lääkkeenä savipuolia ja muita ihottumisia vastaan”. Kasvin latinankielisen nimen lajiosa scabiosa viittaa kapin eli syyhyn hoitotarkoitukseen.
Luontoportissa on lueteltu ketokaunokin kanssa samaan sukuun kuuluvia kasveja, joista mainitsemme poimintana ruiskaunokin (Centaurea cyanus). Eräitä saman heimon tai alaheimon kasveja ketokaunokin kanssa ovat: huopaohdake (Cirsium heterophyllum), pelto-ohdake (Cirsium arvense), isotakiainen, kyläkarhiainen (Carduus crispus), maarianohdake (Silybum marianum).
Maarianohdakkeen sanotaan olevan erityisesti maksaa hoitava rohto. Vaikutuksen saa aikaan kasvin siementen sisältämä silibiini-molekyyli, jota käytetään myrkytysten hoidossa torjumaan maksasolujen entsyymi-, lipidi- ja nukleiinihappohäiriöitä. Myös alhaisen verenpaineen korjaamiseen on tätä rohtoa käytetty, samoin kuin pakko-oireisissa häiriöissä (OCD). Maarianohdake lisää sappinesteen eritystä vähentäen samalla tulehduksen ja sappikivien riskiä. Karjalle laji on myrkyllinen. Maarianohdakkeen ehkäpä näkyvin tuntomerkki on kukintojen hurjat kehtosuomut: ne ovat pitkiä, paksuja ja piikkikärkisiä.
Suo-ohdake (Cirsium palustre) kasvaa märissä paikoissa ja on varreltaan siipipalteinen. Sen erottaminen kyläkarhiaisesta onnistuu viimeistään pappuksen avulla: pappus on suo-ohdakkeella sulkahaiveninen.
Lähteet
- Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
- Silkkilä O. ja Koskinen A.: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa: eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta (Kulturfloran i sydvästra Finland: om floran vid några gamla herrgårdar, kyrkor, prästgårdar och boställen). Turun maakuntamuseo, 1990.