Koivu on jotain suomalaista, eikö niin? Saunavihta tehdään koivun oksista. Jopa ksylitoli on koivusokeria, vaikka sitä ei nykyään juurikaan koivusta valmisteta, ja Suomi-tarinan oleellisimpia kulmakiviä on ksylitolilla hoidettu hammasrivistö juhannustansseisssa, jossa lava on koristeltu nuorin koivuin. Maassamme kasvaa kolme yleistä koivulajia: rauduskoivu (Betula pendula), hieskoivu (Betula pubescens) ja vaivaiskoivu (Betula nana).

Rauduskoivun eli Suomen kansallispuun jotkut tuntevat nimellä riippakoivu, koska sen oksat, varsinkin pitkien oksien päätyhaarat, usein riippuvat rentoina alaspäin. Rauduskoivun ja hieskoivun eräitä parhaita erottavia tuntomerkkejä ovat lehden reuna ja muoto. Rauduskoivun lehti on kahteen kertaan sahalaitainen, hieskoivun lehti yhteen kertaan sahalaitainen, mutta lehdissä on yksilön mukaista vaihtelua niin paljon, että joskus reunan luokittelu on tulkinnanvaraista. Kannattaa kiinnittää huomiota lehden yleismuotoon, joka rauduskoivulla on kolmiomainen ja hieskoivulla puikeahko.

Rauduskoivun rungon tyvi mustuu ja halkeilee vanhemmiten, hieskoivun tyvi pysyy melko hyvin alkuperäisessä asussaan. Puuyksilöstä toki riippuu, kuinka paljon mustumaa ja halkeamia näkyy; voidaan sanoa, että jos näkyy runsasta mustaa epätasaista pintaa rungon tyvellä, kyseessä on jo etäältä tunnistettaessa rauduskoivu. Lisäksi hieskoivun vuosikasvain (oksan uusi osa) on karvainen, mistä tuleekin hieskoivun latinankielisen nimen loppuosa pubescens, hihi puberteettikarvoitusta hihi.

Rauduskoivua tapaa tyypillisesti avoimemmilla kasvupaikoilla kuin hieskoivua, jolle kelpaa karrikoiden sanotusti kasvusijaksi ahdas märkä metsä. Niin ollen ei varmaankaan yllätä, että rauduskoivu on se koivu, jota väljille paikoille puistoihin ja teiden varsille istutetaan.

Vaikka luulisi, että hieskoivulla saadaan tasaisin piiskausefekti kuumassa löylyssä, totuus taitaa olla toinen. Wikipedian mukaan rauduskoivu on paras vihta-aines, koska sen oksat ovat jämäkämpiä kuin hieskoivulla ja lehdet pysyvät paremmin kiinni. Paras vihtarauduskoivu kasvaa YLE-radion vuoden 2019 juhannuslähetyksen mukaan kuivalla hiekkakankaalla. Parhaat vihdakset eli kädensijan sitomisoksat taas tulevat koivun vesoista.

 

 

 

 

 

 

 

Koivut ovat monimuotoisia. Visakoivu (Betula pendula var. carelica)  on ehkäpä tunnetuin "erikoiskoivu": se on lajimuunnos, jossa tavallisen koivun (rauduskoivun) puuaines on mutaation vuoksi kierteistä. Visakoivu on arvostettua puuta käsityöhommissa koristeellisuutensa ansiosta. Ei monimuotoisuus siihen lopu: koivulajien välisiä risteymiäkin tavataan.

Koivujen rohto-ominaisuuksia on listattu paljonkin. Lehtihauduketta käytetään tyypillisesti diureettina eli nesteen poistoon. Täten koivu voi madaltaa verenpainetta. Toivo Rautavaara (1980) tietää kertoa koivunlehtihaudetta käytetyn riisitautiin ja reumaan. Rauduskoivuvastasta otetulla oksalla on sidottu syyliä pois.

Mahla juoksee Oulun seudulla huhtikuusta siihen saakka, kunnes hiirenkorvat tulevat esiin. Silloin kun maassa on vielä lumipälviä, on paras aika mahlanjuoksutukseen, sillä lunta voi käyttää mahla-astian pitämiseen viileänä, jotta mahla ei pilaannu. Viileällä kelillä myöskään öttiäiset eivät löydä mahla-astialle niin helposti. Joka paikassa luodaan paniikinomaista ilmapiiriä mahlan säilymisestä, tyyliin “se on pakko käyttää vuorokauden kuluessa”, mutta tiedämme kokemuksesta ja kuulemistamme mahlatarinoista, että jopa itsestään käynyttä mahlaa voi juoda kuolematta. Säilyvyys riippuu keräystavan aseptisuudesta ja säilytyslämpötilasta.

Miltä mahla maistuu? Lapsuudessa kuulin väitettävän, että mahla on makeaa. Suoraan sanottuna se ei ole lähes ollenkaan makeaa, ennemminkin se maistuu raikkaalle vedelle. Tässä juomassa, jota kaupassa myydään kalliilla litrahinnalla, on kuiva-aineita vain 1-2%, joihin sisältyy mm. sokereita (puolet fruktoosia, puolet glukoosia), omenahappoa, sitruunahappoa, parkkiaineita, C-vitamiinia ja pieniä määriä hivenaineita kuten kaliumia ja kalsiumia (Piippo S. 2017). Rautavaaran mukaan mahlaa on nautittu kevätväsymystä poistamaan ja virvoitusjuomaksi sitä itsekin kutsuisin.

Mahlaa voi jalostaa yksinkertaisesti hapattamalla sitä laittamalla pulloon herukan tai vadelman oksia. Tällä tavalla valmistettu juoma maistuu sitruksisen pirskahtelevaiselta.

 

 

 

Koivun tuohi on paras asia silloin, kun pitäisi saada nuotio syttymään. Tuohi irtoaa helpoiten touko-kesäkuussa, riippuen kasvupaikasta. Toisin sanoen tuohi irtoaa parhaiten silloin, kun mahla alkaa virrata.

Kenties haluat tehdä tuohiaskareita kuten tuohivirsut tai tuohikorin (samantyylinen esine kuin pärekori, mutta päreet ovat ohuita puunrungon kappaleita eivätkä puunkuorta). Erityisesti joihinkin suurikokoisiin askarteluihin kuten tuohikonttiin tarvitaan pitkää tuohinauhaa. Miten sitä saadaan, kun takansytykkeenä nähty tuohihan on yleensä sellainen noin kämmenenkokoinen läpäke eikä suinkaan mitään pitkulaista nauhaa? Tuohi pitää irrottaa kiertämällä spiraalimaisesti koivun rungon ympäri. Näin on mahdollista saada aikaan pitkänomainen askartelutarvike tasaleveydellä.

Tuohen palaessa syntyy sangen hienoa, hahtuvamaista tuhkaa, jota on käytetty lähdeveteen sekoitettuna palovammoihin ja jalkojen rohtumaan. Tuohesta on keitetty myös tököttiä, jota on sivelty erilaisiin iho-ongelmiin. Poltettu koivu on ollut historian saatossa hyödyksi myös muilla tavoin: koivun tuhkasta on tehty potaskaa, eli koivuntuhkalipeää, jota voi käyttää mm. saippuan ainesosana. Potaskalla on lääkitty syöpää ja keuhkotautia, kun parempia lääkkeitä ei ole ollut saatavilla. Koivuihin on siis luotettu. Eräs rohtologi sanookin koivun olevan yleispuhdistava ja voimakas kasvi.

Todellista koivun perinnekäyttöä edustaa neandertalinihmisten liimanvalmistus. Noin 200.000 vuotta sitten he tekivät liimaa prosessilla, jossa kuumuuden avulla uutettiin eräänlaista tervaa koivun tuohesta. Liimaa käytettiin kiinnitysaineena kirveiden ja keihäiden päille (Maailman historia 14/2017).

Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on viime aikoina kokenut varsinaisen renessanssin. Pula-aikoina se oli suosittu kahvinkorvike ja vielä pidempää historiasta arvostettu rohto, mutta jossain vaiheessa sen käyttö ja tunnettuus väheni… kunnes tässä kuluvan vuosituhannen aikana sitä on alkanut ilmestyä kauppojen luontaistuote- ja teehyllyihin.

Luulimme pitkään, että myös jäämies Ötzin mukana oli pakurikääpää. Sitten kuitenkin löysimme uutta tietoa: "Useissa lääkinnällisiä sieniä käsittelevissä kirjallisuuslähteissä Ötzin kerrotaan virheellisesti kantaneen mukanaan pakuria, mikä ei kuitenkaan tarkempien analyysien valossa pidä paikkaansa. Innsbruckin yliopiston mikrobiologian professori Reinhold Pöder on tutkinut jäämies Ötzin tapausta yli 20 vuotta ja perustelee laajojen analyysien valossa useissa julkaisuissaan Ötzin kantamiksi kääviksi ainoastaan taulakäävän (Fomes fomentarius) ja pökkelökävän (Piptoporus betulinus)." (Halmetoja s. 55)

Pakurikääpä on koivuja lahottava sieni. Niinpä metsänomistajat eivät välttämättä varauksetta pidä tästä lajista, mutta ainakin se on ihmiselle terveellinen. Pakurikäävästä saa kääpäisen, tanniinisen ja multaisen makuista teetä, jonka hauduttamisessa kannattaa käyttää pitempi aika kuin tavallisten teelehtien kanssa. Pakuriteehen käytettävän veden kannattaa olla kiehuvan kuumaa toisin kuin esimerkiksi vihreän teen kanssa.

Pakuria käsittelevässä Hesarin artikkelissa kerrotaan tutkimuksista ja Seitsemää veljestäkin siteerataan, sillä tuossa kirjassa pakuri mainitaan Taula-Matin keräämänä.

Sekä pakurissa että koivun kaarnassa on betuliinia ja betuliinihappoa, joilla on farmakologista potentiaalia. Lisäksi pakurissa on parisensataa muuta tunnistettua molekyyliä.

 

 

Lähteet

• Halmetoja J.: Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan. Mividata Oy, 2014.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Maailman historia 14/2017, s. 7, 2017.
• Piippo S.: Elinvoimaa puista. Minerva Kustannus Oy, 2017.
• Rautavaara T.: Miten luonto Parantaa. WSOY, 1980.