Keltaiset napit hohtavat kasvipaljouden seasta ratapihalla, teollisuusalueen reunalla ja pyörätien varrella. Pietaryrtti (Tanacetum vulgare) siellä meitä ilahduttelee, tunnettu myös kuvaavalla nimellä nappikukka. Pietaryrtin tuoksua kuvataan sanalla “ryytimäinen” useankin lähteen mukaan. Jos olet aina halunnut tietää, miltä tuoksuu ryyti, niin pietaryrttiä haistelemaan vain! Tuoksu on niin kestävää, että usein yhä tuntuu talventörröttäjiksi jääneissä yksilöissäkin.

Voimakkaan oloinen kasvi. Kenties rohtokasvi? Kyllä: pietaryrttiä on käytetty suolinkaisten ja kihomatojen karkottamiseen, jopa lapamatoja vastaan, tällöin yhdessä kurpitsansiemenen kanssa, ja mausteeksi sitä on paljon käytetty vielä 1800-luvulla Pohjoismaissa. (Rautavaara s. 126)

Suomen farmakopean rohdosten (s. 28) mukaan rohdoksena käytetään kehtomykeröt (tarkoittaa tässä samaa kuin mykeröt). Apteekkirohdoksena pietaryrtinkukka tunnetaan nimellä flos tanaceti.

Olen kokeillut pietaryrttiä mausteena. Se on todellakin hyvin ryytimäinen ja voimakas. Sitä tarvitsee vain pienen määrän maustamaan esimerkiksi kasvisruokia, esimerkiksi perunaa. Mutta eikö se ole myrkkykasvi?

Yksinkertainen tietoversio: pietaryrtti on myrkyllinen. Myrkytystietokeskus sanoo: “Myrkyllinen mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.”

Monimutkaisempi versio: pietaryrtillä on 22 kemotyyppiä, joista Suomessa yleisin on kamferityyppi ja toisiksi yleisin on tujonityyppi. Tujonityyppi on tietomme mukaan se, joka saattaa aiheuttaa myrkytysoireita (Hiltunen & Holm s. 60). On siis arpapeliä, millä maustat ruokasi paitsi, jos nenäsi osaa erottaa kemiallisen koostumuksen riittävän hyvin.

Hautajaiskukkana pietaryrtti on ollut suosittu. Se myös torjuu ötököitä hedelmäpuiden ja perennapenkkien vieressä puutarhassa (toisin kuin alla olevasta kuvasta voisi luulla).

 

 

 

 

Pietaryrtin sangen yleinen lajipari on pujo (Artemisia vulgaris). Sekin tuoksuu. Osaisitteko arvata, mille? Ainakin Luontoportin mukaan myös pujon tuoksu on ryytimäinen, mutta miedompi kuin pietaryrtillä.

Pujo ja pietaryrtti ovat sukua päivänkakkaralle (Leucanthemum vulgare). Ja tietysti kamomillasauniolle (Matricaria chamomilla) – ja niin ikään pihasauniolle (Matricaria discoidea), jonka tunnuspiirteisiin kuuluu se ryydintuoksu varsin voimakkaana. Mykerökukkaiskasvien (Compositea) eli asterikasvien (Asteraceae) heimoon kuuluvat nämä kaikki äsken mainitut. Sukutasolla on toki eroja: pietaryrtti kuuluu pietaryrttien sukuun (Tanacetum) ja pujo marunoiden sukuun (Artemisia). Useat marunalajit tuottavat mausteisia aromeja.

Ylellä on pujoaiheinen opetusvideo. Videon mukaan pujon mykeröissä yksittäiset kukat ovat niin pieniä, että näkyvät vain suurennuslasilla, ja isossa pujossa voi olla kymmeniä tuhansia mykeröitä, jolloin yksittäisiä kukkia voi pujoyksilössä olla jopa yli puoli miljoonaa. Video myös mainitsee pujon karut kasvupaikat, ja näinhän pujot kasvavat usein milloin milläkin teollisuustontilla ja varastoalueella. Marunat yleensäkin pärjäävät vaatimattomilla kasvupaikoilla.

Jos ei ole pujoallergiaa, pujo sopii mainiosti villivihanneskäyttöön. Maku on mieto, vaikka toisin luulisi hajun ja yleisen olemuksen perusteella. Pujon esoteerisempana käyttötapana mainittakooon moksibustio. Kyseessä on itämainen, akupunktion sukuinen hoitomenetelmä, jossa kuivattua pujoa poltetaan siten, että lämpö kohdistuu akupisteisiin.

 

 

 

 

 

Rautavaara (s. 135-136) osaa kertoa seuraavia asioita pujosta, jota teksti nimittää myös yksinkertaisesti marunaksi. “Keski-Euroopassa on jo vuosisatoja käytetty marunaa varsinkin hanhien ym. lintujen täytteeseen niitä ruuaksi valmistettaessa...” “Norjassa sitä on ennen käytetty humalan tavoin oluen mausteeksi.” Niin ikään Rautavaara samassa mainitsee, että Elias Lönnrot, joka “nimitti marunaa pujoruohoksi”, kirjoitti Suomen kasvistossaan 1860 kyseisen kasvin olevan “hyödyllinen vaimoväen vaikealähtöisiä juoksuja korjaamaan...” Edelleen Rautavaaran lainaamana Lönnrot mainitsee hanhien ja pujon yhteyden, nimittäin Lönskän mukaan Skotlannissa “hanhien ja muiden lintuin lihan sanotaan paremman makuiseksi tulevan, jos paistettava kehä täytetään pujoruoholla”.

Marunoihin niin ikään kuuluva mali (Artemisia absinthium) tunnetaan myös sadunomaisemmalla nimellä koiruho. Mikähän Tuhannen ja yhden yön tarinoista se olikaan, jossa koiruohovettä käytettiin jonkin taian tekemiseen tahi lumouksen murtamiseen… Saa sitä ihmevettä ihan viinakaupasta, nimittäin absintti on koiruoholla maustettu alkoholijuoma. Liikkeellä on sitten ristiriitaisia väitteitä siitä, onko tujonin vaikutus absintissa merkittävä vai liekö mennen tullen suurempi pärinävaikutus absintin suurella alkoholipitoisuudella. Absintti kuulemma on hyvää aperitiivina, eli se auttaa ruuansulatukseen. Tämän pohjalta ei liene yllättävää, että koiruohoteetä, kuin myös pujosta tehtyä teetä, voi käyttää ruuansulatuselimistöä elähdyttävänä rohtona. Koiruohotee on näistä kahdesta vahvempi. (Tolvanen s. 206) Siinä missä pujo ja pietaryrtti ovat käytännössä koko Suomen kasveja, malin levinneisyys painottuu maan eteläosiin.

 

 

Voimakkaasti tuoksuva, mm. koristekasvina ja mausteena käytetty aaprottimaruna eli aaprotti (Artemisia abrotanum) on Suomessa viljelykarkulainen, kuten sivumennen sanoen myös koiruoho on. Koiruohon ja aaprotin voi erottaa ainakin lehtien muodosta; väritys ja kasvutapa ovat aika samankaltaisia. Ketomaruna (Artemisia campestris) muistuttaa pujoa ja aaprotti muistuttaa ketomarunaa. Aaprotti on voimakastuoksuinen, ketomaruna lähes tuoksuton. Myös aaprotti monien muiden marunoiden tavoin kuuluu “tujonimyrkkykerhoon”.

Eräs ojanpiennarten yleinen laji, joka saattaa nopealla silmäyksellä mennä sekaisin joidenkin tämän postauksen kasvien kanssa, on jauhosavikka (Chenopodium album), koska se vaatimattomine vihreine kukintoineen ja usein roikkulatvaisine yleismuotoineen muistuttaa jonkin verran mm. pujoa, vaikka ei edes kuulu mykerökukkaiskasveihin. Jauhosavikan arvon takia annamme sille oman postauksensa lähitulevaisuudessa.

 

Lähteet

• Hiltunen R. & Holm Y.: Farmakognosia. Yliopistopaino 2000.
• Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos. WSOY 1981.
• Tolvanen M.: Toivo Rautavaaran terveyskasvikirja. WSOY 1995.