Nimensä mukaisesti kallioimarre eli pohjankallioimarre (Polypodium vulgare) haluaa kasvaa kallioiden ja kivien päällä. Olemme tavanneet kallioimarretta niin sisämaan metsissä kuin saaressa lähellä meren rantaakin, mutta aina kivisellä kasvupaikalla. Latinankielinen nimi antaa ymmärtää, että kasvissa on jotain vulgaaria. Oikeasti se on aivan mainio ja salonkikelpoinen mauste tai karamellinkorvike.

Kallioimarteen juurakolla on heikko laksatiivinen vaikutus, joten sitä onkin käytetty ummetuslääkkeenä. Juurakkoa ei suositella käytettäväksi yli viikon ajan yhtäjaksoisesti. (HerbalBase 9.9.2019)

Kallioimarteen juurakko (maavarsi) maistuu lakritsilta. Kasvilla on kansan suussa ollut makuun viittaavia nimiä kuten mesijuuri. Makeisissa käytettävä lakritsikasvi (Glycyrrhiza glabra) on hernekasvien heimosta (Fabaceae) eikä siis ole sukua kallioimarteelle. Sukulaisuus on jopa erityisen kaukaista, sillä kallioimarre on sanikkaisten kaareen (Pteridophyta) kuuluva itiökasvi, kun taas hernekasvit kuuluvat siemenkasvien kaareen (Spermatophyta).

Sanikkaiset itiökasveina eivät kuki. Sanikkaisia on ollut jo noin 400 miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat varsin muinaisia. Jo hirmuliskot hengailivat sanikkaisten joukossa. Lajit toki olivat erilaisia kuin nykyään. Sanikkaisiin kuuluu sellaisiakin kasveja, joiden ei ehkä ensisilmäykseltä ajattelisi olevan “saniaisen näköisiä”, esimerkiksi liekokasvit (Lycopodiaceae).

 

 

Kallioimarre erottuu helposti monista muista sanikkaisista, joiden lehdet ovat useampaan kuin yhteen kertaan pariliuskaiset, esimerkiksi metsäimarteesta (Gymnocarpium dryopteris) ja korpi-imarteesta (Phegopteris connectilis).

 

 

 

 

 

Alvejuuret (Dryopteris) ovat myrkyllisiä sanikkaisia ja saattavat nopealla silmäyksellä näyttää samalta kuin kallioimarre. Erottaminen kuitenkin onnistuu, kun muistat, että vain kallioimarre on sekä 1x pariliuskainen (tai pariosainen) että lehdyköiltään ehytlaitainen. Suosittelemme katsomaan näytekuvia Suomen alvejuurilajeista laji.fi-sivustolla, johon kunkin alvejuurilajin nimi toimii linkkinä seuraavassa luettelossa. Metsäalvejuuri (Dryopteris carthusiana) on Suomessa yleinen: esimerkiksi Kasvuttaren postauksen mukaan se on Oulun yleisin saniainen. Muut Suomen alvejuuret ovat etelänalvejuuri (Dryopteris dilatata), isoalvejuuri (Dryopteris expansa), kivikkoalvejuuri (Dryopteris filix-mas), korpialvejuuri (Dryopteris cristata), tuoksualvejuuri (Dryopteris fragrans). Vertailua helpottamaan linkkaamme tähän vielä kallioimarteen laji.fi-kuvasivun.

 

 

Kivikkoalvejuuri (mainittu kirjassa Suomen farmakopean rohdokset 1950, s. 66-68) on omavaraisen järvisuomalaisen madonhäätäjä. Alve-sana viittaa matoon. Rhizoma filicis -rohtoa tehdään seuraavanlaisesti: “Juurakot kerätään joko keväällä tai syksyllä: niistä irroitetaan lisäjuuret ja kuolleitten lehtiruotien tyviosat, joiden poikkileikkauspinta on mustanruskea (ei vihreä). Sitten juurakot kuivataan mahdollisimman nopeasti korkeintaan 50 asteen lämmössä.” Juuri jauhetaan juuri ennen käyttöä, jota ennen suomukarvat poistetaan. Rohdoksen eetteriuutetta, extractum filicis’tä on sitten annettu matopotilaalle häätämään niin leveää heisimatoa (lapamato) kuin laakamatojakin. Hoitoa ennen on paastottava ja hoidon aikana on oltava vuoteessa. Alvejuurihäädön yhteydessä on tärkeää huomata seikka, että rohto on myrkyllistä sekä madoille että myös madonkantajalle, joten on huolehdittava siitä, ettei lääke jää pidemmäksi aikaa elimistöön. Tästä syystä uutteen nauttimisen jälkeen on otettava nopeasti vaikuttavaa ulostusainetta, kernaimmin karvasvettä. Karvasvesi mainitaan tässä kiintoisassa turkulaisessa apteekkiaiheisessa tekstissäkin. Extractum filiciksessä eli filisiinissä on floroglusiinijohdannaisia, joita löytyy myös muista Dryopteris-lajien juurakoista. Ainakin metsäalvejuurta voitaisiin käyttää matohäädöissä.

Ollaanko jo perillä? Mä haluun lakua, saako saako? Joko saa maistaa? Retkipaikan artikkelin mukaan paras aika juurten keräämiseen on keväällä (toukokuussa) tai syksyllä. Maistoimme kalliomarretta kerran kesän ollessa jo pitkällä ja tällöin maku oli tosiaan miedompi. Muissa makutesteissämme kallioimarteen maku on tuntunut vahvemmin. Juuren maku vahvistuu kuivattaessa. T. Rautavaara (1981) kertoo seuraavaa: “Kuivattua juurakkoa on jauhettu jauhoksi ja käytetty puuroihin, ja Norjassa on siitä humalan kera keittäen tehty kaljaa, 'siril'-nimistä juomaa.”  Kallioimarteen lehtiäkin voi käyttää makuaineena, mutta juurissa lakritsin maku on voimakkaampi.

 

Lähteet

 

• Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.