“Putkikasvit” on epävirallinen nimitys kasviheimolle nimeltä sarjakukkaiset (Apiaceae). Tai, koska kyseessä on epävirallinen nimi, sillä usein tarkoitetaan vain niitä sarjakukkaisia, joiden nimi päättyy “putki” tai jotka näyttävät suunnilleen koiranputkelta. Useimmat ihmiset eivät siis mainitse porkkanaa tai tilliä, jos heidän pitäisi luetella “putkikasveja”, vaikka porkkana ja tillikin kuuluvat sarjakukkaisten heimoon. Englanninkielisille toki porkkana tulee mieleen ensimmäisten lajien joukossa, Apiaceae-heimo kun on englanniksi the carrot family.

Ethän sekoita “putkikasvien” nimitystä putkilokasveihin! Putkilokasvit on virallinen suomenkielinen nimi kasvikunnan erittäin laajalle alakunnalle Tracheobionta, johon nykykäsityksen mukaan kuuluvat kaikki muut kasvit paitsi sammalet. Niinpä esimerkiksi mänty ja kissankello ovat putkilokasveja, vaikka kumpikaan näistä ei ole “putkikasvi”. Tietysti kaikki sarjakukkaiset eli “putkikasvit” kyllä kuuluvat myös putkilokasveihin… Nimiasia lienee nyt kunnossa, joten eteenpäin!

Suomen luonnon varmasti tunnetuin sarjakukkaiskasvi on koiranputki, joka on syötävä, mutta sarjakukkaisiin kuuluu monia herkullisempia ja lääkinnällisesti tärkeämpiä kasveja.

Sarjakukkaisten tunnistamisessa on hyvä ymmärtää suojuslehtien eli lyhyesti suojuksien merkitys. Kerrannaissarjaksi kutsutussa kukinnossa kukat ovat ryhmittyneet pikkusarjoiksi, jotka puolestaan ovat ryhmittyneet pääsarjaksi. Suojuslehdet näkyvät lajikohtaisesti joko pääsarjojen tyvellä, pikkusarjojen tyvellä, molemmissa tai ei kummissakaan sarjoissa. Tiettyjen suojuslehtien puuttuminen ei tietenkään ole täysin sokeasti seurattava tuntomerkki: mitä jos lehdet ovat tässä kasviyksilössä tai yksilön osassa vain pudonneet pois?

Hedelmätuntomerkit ovat erinomaisia keinoja eri sarjakukkaislajien poissulkemiseen tunnistuksessa, sillä sarjakukkaisten hedelmillä on usein selkeä, tietylle lajille tai ainakin suppealle lajien joukolle tunnusomainen muoto. Valitettavasti hedelmät ovat näkyvissä vasta melko vanhoissa kasveissa, kun taas syötävät osat ovat tyypillisesti parhaimmillaan nuorissa kasviyksilöissä.

Tunnistusoppaita lukiessa kannattaa ymmärtää, mitä “sileä” tarkoittaa, kun puhutaan sarjakukkaisten kasvien varsista. Jos katsot kasveja tarkkaan, näet “sileävartisten” sarjakukkaisten varsissa pitkittäisiä viivoja, joita voisi varsinkin pelkällä näköaistilla luulla “särmiksi”. Varsi on kuitenkin (kasvioppaiden tarkoittamalla tavalla) sileä: vain hyvin pientä epätasaisuutta tuntuu sormiin niiden viivojen kohdalla. Tällaiset yksityiskohdat ovat omiaan aiheuttamaan pohdintaa, kun aloitteleva tunnistaja ei ole varma tuntomerkkien ilmenemismuodosta todellisuuden kasveissa. Hyvä keino opetteluun voi olla yleisten kasvilajien katselu ja tunnustelu sormin: sopiva lajipari voisi olla koiranputki (särmäinen) ja karhunputki (sileä).

Sileiden ja särmikkäiden varsien maailmassa on lisäksi hyvä huomioida, että kasvin haarat voivat olla särmikkäämpiä kuin varsi. Sileävartisen maineessa olevalla kasvilla voi siis olla hyvinkin särmikkään näköisiä haaroja.

Varoituksen sana: monet sarjakukkaiset ovat myrkyllisiä. Esimerkiksi myrkkykeiso on tappanut lukuisia ihmisiä historian saatossa.

Viime vuosisadan Suomen farmakopean rohdokset -kirjasta (s. 41, 57-58) sarjakukkaisten heimosta nostettakoon väinönputki (radix angelicae) ja kumina (aetheroleum carvi tai fructus carvi). Homaathan, että nämä suluissa olevat rohdosnimet eivät ole kasvilajien viralliset latinankieliset nimet, vaan tarkoittavat väinönputken juurta ja kuminan eteeristä öljyä ja hedelmää. Lisäksi samaisesta kirjasta (s. 62) löytyy rohdos radix levistici, eli lipstikan juuri. Näille rohdoksille on nykyään tunnustettu perinnekäyttö.

 

Väinönputki eli tuttavallisemmin väiski

 

Hanna tutustui väinönputkeen (Angelica archangelica) ensimmäistä kertaa viime syksynä Rovaniemen Narkauksen kylässä, jonne hän pääsi juuren pesijän hommiin. Narkauksen väinönputkia viljelee kansanparantajan perillinen Katja Misikangas. Tämä pohjoisen superrohto vietteli aromaattisella tuoksullaan ja maullaan. Lehteä ja vartta on käytetty vihanneksena saamelaisten, islantilaisten ja norjalaisten keskuudessa. Juuri on niin jytyä tavaraa, että sitä käytetään rohdoksena. Siemenestä löytyy myös samaa makua, ja niitä onkin mukava pureskella siltään.

Rohto-ominaisuudet:

Biokemistin näkökulmasta väinönputken juuren eteerisestä öljystä on kaasukromatografisesti kyetty tunnistamaan lähes 200 eri yhdistettä. Rohdon tutkiminen on jo tämän takia vaikeaa, sillä yhdessä tieteellisessä tutkimuksessa ei voida ottaa huomioon kovin montaa muuttujaa. Yhdisteiden pitoisuudet vaihtelevat uutoksissa mm. kasvupaikan ja kasvuolosuhteiden mukaan. On siinä työnsarkaa, jos 200 yhdisteestä halutaan tietää ne vaikuttavat ainesosat vaikka immuunipuolustuksen nostatuksessa.

Väinönputkella ei ole näyttöön perustuvia käyttöaiheita, eikä laadukkaita kliinisiä tutkimuksia ole tehty. Perinteisesti näihin vaivoihin väinönputkea voi kokeilla:

• Flunssan ensioireisiin, vastustuskykyä nostattamaan. Yskään ja käheyteen.
• Kuukautiskipuun ja muita vatsakramppeja poistamaan: pureskele juuripalaa, tai ota juuriuutosta.
• Ilmavaivoja ja ilmavaivakipuja poistamaan voi pureskella myös siemeniä.
• Terveysportin tietokannan mukaan kasvia on käytetty myös dementian, ja koliikin hoitoon.

(Sankelo T. ja Siivari J. 2001-2003, Kress H. 2017)

Vasta-aiheet eli tilanteita, jolloin ei pidä käyttää väinönputkea terveysviranomaisten mukaan (Terveysportti.fi HerbalBase):

• Teoriassa väinönputken sisältämät aineet voivat vaikuttaa verenhyytymiseen ja lisätä verenvuotoriskiä, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole. "Väinönputken käyttöä on kuitenkin syytä välttää potilailla, joilla on verenhyytymishäiriö (esim. hemofilia tai maksasairaus, joka vähentää hyytymistekijöiden synteesiä) tai potilailla, joita hoidetaan antikoagulanteilla tai antitromboottisilla lääkkeillä."
• Kuten muitakaan rohdoksia, väinönputkea ei tule käyttää raskaana olevilla eikä imettävillä. Perinteisesti väinönputken on uskottu olevan abortteja aiheuttava rohdos, ja sen uskotaan vaikuttavan kuukautiskiertoon, mutta kliinistä näyttöä tästä ei ole.

Haittana voi ilmetä valotoksinen reaktio. (Terveysportti.fi HerbalBase)

Galambosin ja Roitton (2006) MTT:n julkaisun yhteenvedossa todetaan väinönputken osalta, että pohjoisessa kasvaneiden kantojen öljyjen laatu on parempi kuin eteläisten lajien. Tämä onkin loogista, sillä väinönputki on pohjoisesta etelään levinnyt kasvi. Tämän kasvin kohdalla pohjoisen yöttömät yöt ja viileät olosuhteet parantavat siis aromaattisten yhdisteiden pitoisuuksia.

 

Miten löytää väinönputki luonnosta?

Lappia etelämpänä väiskiä tavataan vain satunnaisesti. Lapin-reissulla sitä voi bongata tunturien kosteissa ympäristöissä, kuten vesistöjen varrella. Tällöin on syytä kuitenkin osata erottaa väinönputki ja tappavan myrkyllinen myrkkykeiso, jota kuvailemme myöhemmin tässä postauksessa.

Väinönputkella on isot lehtitupet ja sileä, suurelta osin punertava (violetti, sinipunainen) varsi. Väinönputki muistuttaa melko lailla karhunputkea, joka myös kuvaillaan tässä postauksessa.

 

 

Karhunputki

 

Karhunputki (Angelica sylvestris) muistuttaa äkkiseltään paljon väiskiä, ja nämä kaksi ovatkin lähisukulaisia. Karhunputkeen törmää usein niityillä ja metsänreunoilla, ja tämän lähes 2-metriseksi kasvavan sarjakukkaisen bongaa loppukesästä kauempaakin. Ei heti uskoisi, että tämäkin hieman rujo kasvi on ilmaista ruokaa, eli ihan käypä syötävä. Karhunputkesta on käytetty versoja ja lehtiä (luontoportti.fi), joten se kannattaisi opetella tuntemaan nuorena. Juuria ja siemeniä on käytetty rohdoksi etupäässä vatsavaivoihin (Rautavaara s. 209).

Rohto-ominaisuudet ovat siis samankaltaiset kuin väinönputkellakin, mutta maku on ehkä miedompi – lieneekö teho myös miedompi(?). H. Kressin mukaan: "Karhunputki on aika samantapainen väinön kanssa. Länsimaissa käytetään iloisesti kaikkia Angelica-lajeja toistensa kaltaisina. Kiinalaiset väinöt (Angelica dahurica) ovat erilaisia, 'valmiiksi savustetun makuisia'. Oikein herkullisia ja kenties vaikutuksiltaan pehmeämpiä keholle." Hieman erilainen kiinalainen väinö on myös laji nimeltään Angelica sinensis. Wikipedian mukaan molemmat nämä "kiinanväinöt" ovat arvostettuja yrttejä kiinalaisessa lääkinnässä.

Makutestissä keskikesän raaka karhunputken juuri maistui miedolta, raikkaalta ja hieman mausteiselta. Ei ollut sellaista kitkerää sivumakua, jota olisi ennakkoluuloisesti voinut kuvitella villikasvin juuresta löytyvän. Syksyllä ylöskaivettu juuri maistui taas polttavan aromikkaalta. Syksyllä juuret ovatkin tehoaineiltaan parhaimmillaan, kun kesän tuotokset ovat sinne varastoituneet. Myös alkukeväästä juuria kannattaa kaiveilla rohdoksiin.

 

Karhunputken tuntomerkit:

Toisin kuin väiskillä, karhunputken lehtiruoti on uurteellinen: lehtiruodissa kulkee siis pituussuunnassa ura, jonka leveys voi olla vaikkapa pari millimetriä, toki kasvin koosta riippuen. Eräs tapa kuvailla tätä uurretta on, että jos lehtiruodin katkaisee poikittaissuunnassa, leikkauspinta on osapuilleen munuaisenmuotoinen. Lehtilapa on kolmiomainen ja 2-3x parilehdykkäinen. Varsi karhunputkella on sileä, siinä voi näkyä hiukan hienoa karvaa, ja varren väri on usein punertava-sinipunainen, toki vihreääkin varressa monesti näkyy. Varsi haaroo jonkin verran, mutta runsashaarainen tämä kasvi ei ole. Varren ja lehden yhtymäkohdassa on iso väljä lehtituppi, kuten väinönputkessakin.

 

 

 

 

 

Myrkyllisiä sarjakukkaisia: myrkkykeiso, myrkkykatko ja hukanputki

 

Myrkkykeiso (Cicuta virosa) on varsin yleinen kosteiden paikkojen kasvi, ja se on erittäin myrkyllinen sisältäen kikutoksiinia. On siis tärkeää erottaa se koiranputkesta, karhunputkesta, väinönputkesta ja ylipäätään mistä tahansa kasvista, jota aiot syödä. Tuore kasvi ja erityisesti juuri ovat myrkyllisimpiä. Myrkytysoireita voi aiheuttaa jo kasvin imeminen. Myrkytysoireita ovat Wikipedian mukaan mm. suun ja nielun polttelu, ja suurella annoksella epilepsian kaltaiset oireet, sekä verensekaisen vaahdon tuleminen suusta.

 

 

 

 

 

 

Myrkkykatko (Conium maculatum) on varsin harvinainen. Emme ole tunnistaneet sitä villinä, mutta kasvitieteellisessä puutarhassa olemme sitä kuvanneet. Myrkkykatkoa tavataan joskus vanhojen asumusten lähellä, mihin sitä on kylvetty, sillä sen on ajateltu imevän myrkkyjä maasta… Varsi on sileä. Lehdet ovat eri tavalla liuskoittuneet kuin esimerkiksi koiranputkella.

Tunnistamisoppaissa myrkkykatkon tuntomerkeiksi mainitaan usein epämiellyttävä haju ja varren, varsinkin varren alaosan, ruskeanpunaiset täplät. Nämä molemmat tuntomerkit ovat valitettavasti hieman harhaanjohtavia. Pitkälläkään haistelulla en myrkkykatkosta aistinut tätä kuuluisaa pahaa hajua, en itse asiassa minkäänlaista hajua. Täplät puolestaan olivat paljon pienempiä ja pienemmässä osassa vartta kuin sanallisten kuvailujen perusteella voisi luulla. Tällaisiin helposti sanottuihin mutta vaikeasti käytännössä sovellettaviin tuntomerkkeihin ei siis kannata luottaa liikaa, varsinkaan, jos tunnistustehtävänä on erottaa myrkkykasvi syötäväksi aiotuista kasveista. Varteen liittyvä, täpliä parempi tuntomerkki myrkkykatkolla on sileys: toisin kuin esimerkiksi särmäinen koiranputken varsi, myrkkykatkon varsi on sileä. Ei sarjakukkaisten tunnistaminen näin helppoa ole! Mukulakirveli on hämäävän paljon saman oloinen kuin myrkkykatko.

 

 

 

 

Myrkkykatkon hermomyrkkyä, koniinia, on Luontoportin mukaan etenkin kukkivissa ja hedelmiään kypsyttävissä versoissa sekä raaoissa hedelmissä. Myrkkykatko ei ole niin myrkyllinen kuin myrkkykeiso, mutta silläkin on historian saatossa murhattu ihmisiä. Jo pieni limakalvokosketus voi aiheuttaa suun polttelua ja pahoinvointia. Vakava myrkytys aiheuttaa jaloista alkavan halvaantumisen, joka etenee hitaasti kehoa ylöspäin halvaannuttaen lopulta hengityslihakset.

Hukanputki (Aethusa cynapium) on myös tappavan myrkyllinen ja ulkonäöltään petollisen lähellä koiranputkea sekä mm. persiljaa. Englanniksi hukanputki onkin sopivasti nimetty: fool's parsley. Esimerkiksi hukanputken lehti voi käytännössä näyttää nopealla vilkaisulla koiranputken lehdeltä. Onneksi hukanputki on harvinainen. Se kasvaa koiranputken kasvupaikoilla. Hukanputken kasvualueet painottuvat voimakkaasti Etelä-Suomeen: Kasviatlaksen levinneisyyskartan mukaan Oulun ja Kemi-Tornion korkeuksilla on hukanputkesta tehty vain muutama hajahavainto.

Hukanputki pitäisi tuntea hyvin pahasta hajusta ja suojuslehdistä. Huomionarvoista on sekin, että niin koiranputkella kuin hukanputkellakin pääsarja on suojukseton ja pikkusarjat suojukselliset. Toisin sanoen suojuslehtien osalta ainoa koiranputken ja hukanputken eroavaisuus on pikkusarjojen suojusten ulkonäkö. Koiranputken pikkusarjojen suojuslehdet ovat melko lyhyet. Hukanputken kukinnossa pikkusarjojen tyvessä riippuu kuin viiksinä alaspäin 3 (joskus 4) kapeaa, teräväkärkistä, pitkähköä suojuslehteä.

Hukanputken hedelmä on Luontoportin tietojen mukaan munanmuotoinen, pitkänomainen, kapealti siipipalteinen, 3-4 mm pitkä ja sen pinnalla on paksuhkot pitkittäiset harjut.

 

 

Emme ole itse kohdanneet hukanputkea tositilanteessa emmekä täten voi vahvistaa tai kumota hajutuntomerkin toimivuutta, mutta myrkyllisen ja turvallisen kasvilajin välisessä tunnistuksessa suhtaudumme hajutuntomerkkeihin varauksella, kuten jo yllä kerroimme.

Hukanputki sisältää myrkkykatkon tapaan koniinia, ja aiheuttaa täten samankaltaisia halvausoireita. Muut kasvin myrkylliset alkaloidit aiheuttavat vatsanväänteitä (Wikipedia).

 

Koiranputki

 

Jokaiselta tienpenkalta löytyvä koiranputki (Anthriscus sylvestris) ansaitsee maininnan, koska on yleinen ja syötävä. Me emme ole kuitenkaan itse keränneet hortaherkkuna mainittua koiranputken nuorta versoa, sillä se on helppo sekoittaa hukanputkeen ja myrkkykatkoonkin.

Kuten yleensä muissakin villivihanneksissa, maku ja suutuntuma eivät ole vanhemmalla yksilöllä enää niin houkuttelevat, vaikka vanhana kasvilaji onkin helpoiten tunnistettavissa. Koiranputken juurta voisi käyttää palsternakan tapaan. Sivuhuomiona myös palsternakka (Pastinaca sativa) on sarjakukkainen.

 

 

 

Hedelmä on 8-10 mm pitkä, sileä, kapea (“sukkulamainen”) ja kaksiosainen: se näyttää hieman kahdelta vierekkäin asetetulta pienenpieneltä banaanilta. Hedelmän kärjessä näkyy usein parimillinen “kärsä”. Hedelmän väri vaihtelee tuoreen hedelmän vihreästä myöhempään ruskeaan ja kypsän hedelmän kiiltävään mustaan tai hyvin tummanruskeaan. Koiranputken hedelmä on siis täysin erinäköinen kuin vaikkapa myrkkykatkon kyhmyharjuinen, pyöreähkö hedelmä.

Hyvä tuntomerkki koiranputkella on valkoinen karvoitus lehtihaaroissa, joskaan sitä et aina koiranputkesta löydä. Myrkylliset näköislajit ovat täysin kaljuja.

 

 

Suoputki ja pukinjuuri

 

Suoputki (Peucedanum palustre) kasvaa Suomessa monin paikoin, mutta ei isoina kasvustoina. Sen juurta on käytetty inkiväärin tapaan. Inkiväärin maku tulee etäisesti mieleen muistakin syötävistä putkikasveista.

Ahopukinjuuri (Pimpinella saxifraga) eli pukinjuuri on rohdoskasvi. Sekä pääsarjat että pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja sahalaitaisia, yleensä pyöreähköjä. Yksittäinen lehdykkä tuo mieleen mansikan lehden.

Etelä-Suomessa kasvaa harjasärmäputki (Selinum carvifolia) eli särmäputki. Se melkoisesti muistuttaa suoputkea. Särmäputken särmikkäässä varressa on siipipalteita toisin kuin suoputkella, jonka varressa voi näkyä selvääkin särmikkyyttä mutta ilman palteisuutta.

 

 

 

 

Puutarhan sarjakukkaisia

 

Maustetilli (Anethum graveolens), persilja (Petroselinum crispum), porkkana (Daucus carota) ja palsternakka ovat suosittuja viljelykasveja sarjakukkaisten joukosta, samoin muiden muassa liperi, maustekirveli (Anthriscus cerefolium) ja kumina.

Liperi eli lipstikka (Levisticum officinale) tunnetaan varsinkin keittojen mausteena. Liperi on helposti parimetrinen ja lehtien muoto on helppo tunnistaa. Tuoreen ja kuivatun kasvin tuoksut toki eivät ole aivan samanlaiset. Hanna oppi käyttämään tätä mausteyrttiä Norjassa, missä sitä käytetään samalla tapaa kuin Suomessakin. Rohtona lipstikan juurta on käytetty vatsalääkkeenä ja virtsan eritystä edistävänä lääkkeenä.

 

 

Kumina (Carum carvi) kasvaa luonnonvaraisena Suomessa, mutta se on kuivien ketojen kasvi, ja nämä luontaiset kasvupaikat ovat melko pitkälle kadonneet maastamme. Niinpä villiä kuminaa löytyy esimerkiksi teiden varsilta, mutta esimerkiksi Oulussa olemme nähneet sitä vain yhdessä paikassa Sanginjoen Loppulassa. Saisimmepa euron jokaisesta kerrasta, kun kuminaksi luultu kasvi tienposkessa olikin koiranputki. Vanhoista pihapiireistä voi löytää kuminaa.

 

 

 

Kumina on tärkein viljelymaustekasvimme, jota viedään myös ulkomaille. Valoisien kesäöiden ansiosta Suomessa kasvatettu kumina on makoisampaa kuin keskieurooppalainen. Kuminalla maustuu niin juusto, leipä kuin viinakin. Samalla nauttijalta lähtevät ilmavaivat, sillä EMAn (European Medicines agency) Rohdoskomitea on antanut kuminan siemenen käytölle perinteisen käytön statuksen ilmavaivojen ja muiden ruoansulatushäiriöiden hoidossa. Apteekin hyllyltä löytyy vatsahyllyltä ummetukseen ja turvotukseen tarkoitettu lisäravinne, jossa kumina poistaa juuri turvotusta.

Kuminan tai kuminaöljyn tehoa (ja turvallisuutta) ei ole tutkittu yksinään, vaan yleensä piparminttuöljyn yhteydessä. Haittoina tällöin on raportoitu olevan närästystä, pahoinvointia/oksentelua ja röyhtäilyä.

 

 

Saksankirveliin tutustutaan myöhemmässä postauksessa. Tämä mausteinen ryyti kuuluu puutarhatulokkaisiin mukulakirvelin ohella.

Vuohenputki

 

Sitten pääsemme siihen putkeen, josta alkoi toisen kirjoittajamme villiyrttiharrastus. Tämä rikkaruohoksikin haukuttu kasvi ilahduttaa edelleen löytäjäänsä, kun sen on oppinut tuntemaan. Vuohenputkea (Aegopodium podagraria) voidaankin kutsua luonnolliseksi puutarhavihannekseksi. Vuohenputki kasvaa usein laajoina kasvustoina ja leviää sangen kärkkäästi, minkä vuoksi vuohenputkella on puutarhurien keskuudessa huono maine.

 

 

 

Vuohenputken tuntomerkit

 

Pääsarjat ja pikkusarjat ovat suojuksettomia. Lehtilapa on kolmiomainen ja kaksi kertaa kolmilehdykkäinen. Muistisääntönä voi siis ajatella vaikka kolmisarvista vuohta, jolta puuttuu parta (koska: ei suojuslehtiä). Vuohiparalla on muistisäännössä myös kurttuiset jalat (vuohenputken varsi on särmikäs, erotuksena sileään karhunputken varteen). Vuohenputken hedelmä on kaksiosainen kuten koiranputkellakin, mutta muoto on soikea tai munanmuotoinen sekä lisäksi litteähkö. Hedelmän väri on kypsyysasteen mukaan vihreä tai ruskea. Hedelmien kärjissä näkyy kaksi kärsä-uloketta, jos eivät ole tippuneet pois. Eräitä eroja karhunputkeen ovat vuohenputken särmikäs varsi ja lehtien muoto: karhunputken lehtilavoista tulee mieleen pihlaja. Samankaltaisuus karhunputkeen on lehtiruodin kourullisuus.

Vuohenputki kuuluu kauppayrtteihin. Kauppayrtti tarkoittaa kasvia, joka on päässyt Eviran ylläpitämälle luonnonvaraisten, elintarvikkeena myytävien kasvien erikoiselle listalle. Kauppayrtti on tosin vanhentunut nimitys: joitakin vuosia sitten viranomainen on siirtynyt käyttämään kauppayrteistä nimihirviötä “ei uuselintarvike”...

 

Ukonputki ja jättiputki

 

Ukonputki ja jättiputki ovat jo kokonsa tai karvaisuuden puolesta niin pelottavia, että niiden voisi arvata olevan syömäkelvottomia. Ainakin jättiputki aidosti vaarallisena kannattaa todellakin jättää syömättä. Jättiputki on kuitenkin hyvä oppia tunnistamaan, jotta osaa välttää niitä.

Ukonputkesta (Heracleum sphondylium) on useita alalajeja ja ulkonäkö vaihtelee melko laajalla skaalalla. Ukonputkea ei kannata kosketella varsinkaan auringonvalossa, jolloin kasvin sisältämä neste saattaa polttaa ihoa. Kukkien väri vaihtelee alalajin mukaan. Ukonputken pinnalla pyörii usein monenlajisia pieniä ötököitä.

Niin, oliko se ukonputki nyt myrkyllinen? Olen itse sitä syönyt, enkä saanut oireita. Mistä tämä useiden kasvioppaiden mainitsema "ukonputken myrkyllisyys" sitten tulee? Siitä ihoa polttavasta nesteestä. Samalla logiikalla sitten myös nokkonen olisi myrkyllinen, vaikka se on erinomaisen terveellinen kasvi. Venäjällä asuvat marilaiset käyttävät ukonputkea ravintonaan (suullinen tieto, vaatii lisää selvittämistä). Marilaiset kuorivat ukonputken varren, ja näin paljastunutta varren sisäosaa haukataan ihan tuoreeltaankin, sekä lehtiä syödään sellaisenaan. Voi toki olla, että jotkin ukonputket ovat polttavampia kuin toiset.

 

 

 

Jättiputki on vaarallinen puutarhakarkulainen, jonka leviäminen Suomen luonnossa pitäisi estää. Jättiputkia leviää maassamme itse asiassa kolme eri lajia, joita on hankala erottaa toisistaan: kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) persianjättiputki (Heracleum persicum) ja armenianjättiputki (Heracleum sosnowskyi). Sivusto vieraslajit.fi tarjoaa hyvän tunnistustietopaketin jättiputkista sekä hävitysohjeet. Jättiputket kasvavat monimetrisiksi (2-3 m, jopa viisimetrisiä on tavattu), ja varsi voi olla läpimitaltaan 10 cm. Teräväkärkiset, liuskoittuneet lehdet ovat niin ikään valtavia, suurempia kuin minkään kotoisen sarjakukkaisemme lehdet. Jättiputken neste on ihoa polttavaa ja reagoi auringonvalossa, ja pelkkä kasvuston lähellä oleskelu voi ärsyttää hengitystä.

 

Muut sarjakukkaiset

 

Sarjakukkaisia on tavattu Suomessa kymmeniä lajeja, mutta monet näistä ovat harvinaisia ja useiden lajien ainoat esiintymisalueet ovat Etelä-Suomessa. Perehdy muihin lähteisiin ja ole tarkkana tunnistuksissa – ja etelässä vielä korostetun tarkkana.

 

Sarjakukkaisen näköisiä kasveja, jotka eivät ole sarjakukkaisia

 

Melko usein siankärsämöä (Achillea millefolium), lehtovirmajuurta (Valeriana sambucifolia) tai rohtovirmajuurta (Valeriana officinalis) luullaan putkikasveiksi, koska kukinnot näyttävät hieman samalta kuin sarjakukkaisilla. Nämä kasvit eivät kuitenkaan ole sarjakukkaisia. Siankärsämö on erittäin yleinen ja sen lehdet ja kukinnot on helppo oppia tunnistamaan ensimmäisten kasvilajien joukossa. Molemmat virmajuuret kasvavat siankärsämöä isommiksi ja voivat näyttää nopealla silmäyksellä erehdyttävästi putkikasveilta, mutta kukat eivät ole tarkasti katsottuna sarjassa vaan kerrannaisviuhkossa. Jokainen näistä kolmesta lajista on kyllä mainio rohdoskasvi, joten saatammepa kertoa niistä tulevissa postauksissa.

 

Lähteet

 

• Galambosi B. ja Roitto M.: Pohjoisessa kasvatettujen yrttien aromisuus. Maa- ja elintarviketalous 84, s. 38, MTT, 2006. URL: https://www.researchgate.net/publication/242730229_Pohjoisessa_kasvatettujen_yrttien_aromisuus
• Karma H. ja Hobin N.: Suomen farmakopean rohdokset, Mercatorin kirjapaino 1950.
• Kress H.: Tietoisku yrteistä 16/2017: Väinönputki. Henriette’s herbal homepage, 2017. URL: https://www.henriettes-herb.com/blog/yk-16-2017-vainonputki.html
• Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
• Sankelo T. ja Siivari J.: Katsaus: Bioteollisuuteen sopivia Lapin erikoiskasveja. Hanke – Luonnosta teolliseen tuotantoon, s. 102-104, MTT 2001-2003. URL: https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/mtt/hankkeet/lappiluo/Bioteollisuuteen%20sov%20kasveja%20150104.pdf
• Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.
• Terveysportti.fi HerbalBase -tietokanta 28.9.2018.