Siirry sisältöön

Ruusujuuri eli pohjanruusujuuri (Rhodiola rosea) on pohjoisen Lapin laji. Se kuuluu maksaruohokasvien heimoon (Crassulaceae). Siis ei ruusukasveihin (Rosaceae), sillä nimessä oleva “ruusu” tulee tuoksusta, jonka voi havaita kasvin halkaistusta juurakosta. Ruusujen (Rosa) juurakolle ei suppean haun tuloksena löytynyt yhtään rohto-/ravintokäyttöä, mutta ruusujuurta kutsutaan Pohjolan ginsengiksi.

Luontaistuoteliikkeiden ruusujuurivalmisteissa on viljeltyä ruusujuurta. Jätetään tunturien ruusujuuret rauhaan. Pihalla kukkapenkissä voi viljellä omat ruusikset.

 

Ruusujuuri
Ruusujuuren kukinto on keltainen tiheä viuhko. Teriö on leveydeltään noin 0,5-1 cm ja siinä on neljä terälehteä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Ruusujuuri
Hedelmät ilmestyvät neljän tuppilohedelmän muodostelmissa. Tuppilo tarkoittaa: yhdestä emilehdestä muodostunut, saumaa pitkin avautuva, kuiva hedelmä. Kyllä, päättelit oikein, ruusujuuren emikukissa on neljä emilehteä. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)

 

Ruusujuuri
Lehdet ovat kaljuja, teräväkärkisiä ja tylppähampaisia. Lehtien väri on sinertävän vihreä. Lehti on ruoditon, mehevä ja vahapeitteen suojaama. Kasvin korkeus on 10-35 cm ja se kasvaa mätästäen. (Otso: Tampere, Veisu, puutarha)

 

Ruusujuuri on adaptogeeni, eli se antaa elimistölle voimaa palautua henkisestä ja fyysisestä rasituksesta sekä voimaa muuttuviin olosuhteisiin. Erään myyjän mukaan niin viikingit kuin kosmonautit ovat käyttäneet tätä rohdosta ääriolosuhteissa. Tässäpä siis rohdos, jos haluat buustata stressikehoasi paineen alla. Luontoportin mukaan rohto on “virkistävä ja yleiskuntoa kohottava”. Kuten muitakin voimakkaita rohtoja, suosittelemme tätäkin käytettävän esimerkiksi 2 viikon kuurina, jonka jälkeen pidetään vähintään viikon tauko.

Rautavaara ei kerro ruusujuuresta mitään, eli vasta hänen jälkeensä Suomessa on tietoisuus tästä rohdosta yleistynyt.

 

Lähteet

(Kuvavirheet korjattu 19.4.2021. Tästä tarkempaa tietoa postauksen loppupäässä.)

Ajatukset hetkeksi kivikauteen, nykyisen Pohjois-Pohjanmaan tienoille. Oih, mitä lämpöä ja merellistä ilmastoa. Pähkinäpensas (Corylus avellana) oli tuolloin eläneen Pällin miehen ruokakasvi, monen muun sellaisen kasvin ohella, joita nykyisin harvemmin näkee näillä leveyksillä. Pällin mies oli muutenkin neuvokas ja esimerkiksi sai hyödyllistä piikiveä käyttöönsä kaukomaille suuntautuvien kauppayhteyksien ansiosta. Lisäksi hän louhi ruusukvartsia työkaluihinsa, aloitteli tervantuotantoa ja muotoili keramiikkaa Pällin savesta. Lisää muinaisen Pällin miehen elämästä voit lukea kotiseutukirjailija Juhani Puhakan Muhos-aiheisesta kirjasarjasta.

Takaisin nykypäivään. Pähkinäpensas on etelän ja erityisesti valoisien kasvupaikkojen kasvi. Pohjois-Pohjanmaalla se saattaa tulla toimeen puutarhoissa. Teiden varsilla etelässä usein näkee noin metrin korkuista kasvustoa; pensas voi saavuttaa 2-5 metrin korkeuden.

Kukinta-aikaan keväällä hedekukat roikkuvat norkkoina, jotka muistuttavat koivujen norkkoja, mikä ei ole suuri ihme, sillä pähkinäpensas kuuluu koivukasvien heimoon (Betulaceae). Muistan, kun lapsena katsoin teksti-TV:n siitepölytiedotteita. Harvinaisin merkki kartalla oli “C”, joka tarkoitti pähkinäpensaan siitepölyä. Selvää on, että merkki ei voinut olla “P”, joka tietysti oli varattu yleisemmälle pajun tai pujon, en muista kumman, siitepölylle.

Pähkinät ovat samantapaisia kuin ne, joita kaupassa myydään nimellä hasselpähkinä, mutta kaupan hasselpähkinät ovat Luontoportin mukaan isopähkinäpensaasta (Corylus maxima). Tosin englanninkielinen Wikipedia väitti ainakin vilkaisuhetkellämme, että kaupallinen “hazelnut” on yleensä Corylus avellana...

Mitä muuten “pähkinä” edes tarkoittaa? Onko se suunnilleen sama asia kuin “hedelmä” mutta ruskea ja vaikeasti avattava? Tieteen termipankki sen kertoo: “kuiva, kovakuorinen, avautumaton yksisiemeninen hedelmä”. Maapähkinä (Arachis hypogaea) kuuluu hernekasvien heimoon (Fabaceae) eikä sen hedelmä ole pähkinä vaan palko.

 

Virheen korjaus

Tässä postauksessa oli alun perin väärän kasvilajin kuvia! Kiitokset Joel Rosenbergille, joka otti meihin yhteyttä ja toi asian tietoomme. Olin luullut vuorijalavaa (Ulmus glabra) pähkinäpensaaksi lehtien perusteella. Pohjoisen poika helposti hairahtuu jalopuiden kohdalla. Olemme poistaneet postauksesta väärät kuvat ja poimineet uudet kuvat Laji.fi-sivustolta. (Ironinen yksityiskohta: myös alkuperäisessä postauksessa olin maininnut jalavan ja pähkinäpensaan sekoittamisvaarasta, mutta siitä huolimatta moka tuli...) Joelin ohje lajien erottamiseen: "Lehdet hyvin samannäköisiä, mutta vuorijalavan lehti on paljon karheampi, pähkinäpensaan pehmeämpi ja ohuempi."

 

Pähkinäpensas
Pähkinäpensaan lehtilavan yleismuoto, yhdistettynä pensaan kokoon, voi luoda nopealla silmäyksellä mielikuvan esimerkiksi pienestä lepästä. Kuten lepällä, lehti on toissahainen, mutta korostetummin muodoin. Pähkinäpensaan lehti on kunnolla karvainen ja pehmeä sekä lyhytsuippuinen eli kärjestä lyhyesti terävä. Nämä lehtituntomerkit erottavat pähkinäpensaan lepästä. Lepänkin lehdissä kasvaa usein harvahkoa hentoa karvaa. (Hanna Mononen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Pähkinäpensas
Lähikuva pähkinäpensaan lehdestä. Karvaisuus ei rajoitu vain lehteen. (Hanna Mononen, lisenssi CC BY-NC 4.0)

 

Puutarhakasvina pähkinäpensas on oiva monivuotinen kasvi metsäpuutarhaan. Tämä proteiini- ja rasvapitoinen kasvi tuo ylisukupolvista hyötyä istuttajalleen.

 

Oman lajikkeen valinnasta ja kasvattamisesta pääsee perille Joel Rosenbergin uunituoreen kirjan siivittämänä. Pähkinöitä omasta puutarhasta - Opas suomalaisten pähkinöiden kasvattamiseen.

 

Pähkinöitä rouskutellessa pääsee Pällin miehen kivikautisiin tunnelmiin.

Lähteet

On aika antaa väläys käyttämistämme lähteistä. Nykyajan tietoviidakossa pyrimme tarkistamaan vastaan tulleiden lähteiden takana olevat organisaatiot tai kirjoittajat. Millaisesta lähteestä poimittua tietoa voi pitää siinä määrin uskottavana, että sen kehtaa todennäköisesti blogiin laittaa? Olemme toki käyttäneet myös nykykasviparantajien ehkä kokemusperäisempääkin tietoa, kuten esimerkiksi edellisessä flunssa-aiheisessa postauksessamme.

Ironisesti juuri tämä lähteitä käsittelevä postaus ei sisällä lainkaan Lähteet-osiota, sillä koko teksti on luotettaviksi tai historialliselta kiinnostavuudeltaan korkeiksi miellettyjen lähteiden esittelyä.

 

Luontoportti-ruutukuva
Luontoportti on ehdoton tuntomerkkitietokanta ja löytyypä sieltä paljon muutakin hyödyllistä, rohtoisaakin tietoa.

 

HerbalBase-ruutukuva
Terveysportin HerbalBasesta saa käsityksen, mitä näyttöä nykylääketieteellä on luontaistuotteista, ja mitä todettuja yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa on. Valitettavasti kyseiseen tietokantaan kirjautumiseen vaaditaan ostettu lisenssi.

 

Suomen farmakopean rohdokset
Olemme myös hankkineet vanhoja lähteitä, kuten Suomen farmakopean rohdokset -kirjan, josta saa käsitystä 1950-luvun apteekkirohdoista.

 

Tietämys kasveista kasvaa jatkuvasti. Uusia haitallisia molekyylejä löydetään, ja yrtti laitetaan pannaan tämän takia. Näin kävi esimerkiksi leskenlehdelle (Tussilago farfara), jota on ennen käytetty höveliäämmin, mutta jonka tiettyjen yksilöiden tiedetään nykyään sisältävän syöpää aiheuttavia kemiallisia yhdisteitä.

 

SKVR-ruutukuva
Toisaalta taas kasvien käyttöaiheet unohtuvat ajan saatossa. Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassa on esimerkiksi pelkästään yskän hoitoon dokumentoitu noin 160 loitsua, jotka on kerätty eri puolilta Suomea.

 

Juvalaiselta R. Pasaselta vuonna 1899 kerätty tieto kuuluu näin:

Kuin on yskä, niin pittää yhtä vettä laskee kolmaisten saunan kiukuvan lävite ja juuva siitten se ves ja juuvessaan sanova:

Mää yskä ympäri kylijä

Ja piirä pitkin pitäjijä.

Ei yskästä yhen rykijä,

Eikä kahen kalkutella.

Siitten yskä erkanoo.

 

Paradoksaalista on, ettei yskänoireen hillitsemiseen ole löydetty oireita poistavaa lääkettä heroiinin jälkeen. Luontaistuotteet ovat tämän vaivan hoitoon usein myös vähemmän riippuvuutta aiheuttavia kuin esimerksi kodeiinipohjaiset yskänlääkkeet.

Tiedämme myös, että kansallisrunoarkistossa on vielä enemmän kansanparantajilta dokumentoitua dataa – kansanlääkintäkortteja, jota ei ole vieläkään saatettu kunnolla päivänvaloon. Tämä 100 000 kortin materiaali on luokiteltu 300 tautimäärityksen pohjalta. Miten tällainen massiivinen perinnetiedon aarreaitta, kansanlääkintäarkisto, saataisiin päivänvaloon? Työ vaatisi korttien valokuvaamista ja puhtaaksikirjoittamista sekä jakamista netissä SKVR-tietokannan tapaisesti.

 

Rautavaaran kirjoja
Blogipostauksemme julkaisupäivän eli Kalevalan päivän (28.2.) merkkihenkilö E. Lönnrot jollain tapaa myös kokosi ja referoi kansanlääkintäkortteja, mitä työtä T. Rautavaara puolestaan jatkoi. Tässä pari Rautavaaran teosta. Mutta epäilemättä suullisessa perimätiedossamme on paljon sellaista, mitä vielä voisi kahlata läpi ja hyödyntää.

 

Kasvien lajintuntemuksen kurssimoniste
Tämä opus ei ehkä näy lähdeluetteloissa mutta ansaitsee tulla mainituksi kasvitiedon aarreaittana. Kasvien lajintuntemus -kurssin pruju eli kurssimoniste tarjoaa oivan katsauksen kasveihin heimoittain esiteltyinä ja opettaa katsomaan kasvien tuntomerkkejä oikein. Kurssin assistentin kertomia vinkkejä ja korjauksia on lisätty kynällä, ja löytyypä väliin sujautetuista papereista myös opastettujen kasvintunnistuskierrosten muistiinpanoja.

 

 

 

Köh ja niisk! Tätä kirjoitettaessa ei ole flunssan kulta-aika eli syksy… mutta nytpä on talviflunssat ja kohta kevätflunssat, joten eteenpäin, sanoi köhijä lumessa.

Yleisesti tunnettuja lämmittäviä rohtoja ovat valkosipuli (Allium sativum), inkivääri (Zingiber officinale) ja chili (useat Capsicum-suvun lajit). Jos viluttaa, niin näillä saa hien pintaan. Valkosipulin sanotaan olevan luonnon antibiootti, sillä se tappaa bakteereja. Näitä antibioottisesti vaikuttavia rohtoja ovat lisäksi hunaja ja kurkuma (Curcuma longa). Niistä voi tehdä flunssalääkkeeksi tahnaa tai viinietikkauutosta.

Hunaja on käypä hoito -suositusten mukainen yskänlääke lasten yölliseen yskään yli 1-vuotiaille. Ei alle 1-vuotiaille botulismivaaran takia. Hunaja on eläinrohdos, varmaankin niistä tunnetuin. Hunaja on antiseptinen aine, ja sitä käytetään myös lääkinnällisen voiteen ainesosana haavoihin niin ihmisillä kuin eläimillä.

Kuten aiemmassa postauksessamme totesimme, siankärsämö (Achillea millefolium) on monipuolinen terveyden edistäjä ja vaivojen vaimentaja. Mainitsimme myös, että Akilleen sotajoukot käyttivät siankärsämöä parannusyrttinä. Valitettavasti siankärsämökään ei ollut riittävä rohto Akilleelle, joka tunnetusti sai haavoittumattomuuden tullessaan lapsena kastetuksi Haadeksen rajajoessa Styks-virrassa, mutta jäi toisen kantapään kohdalta haavoittuvaksi, koska jostain täytyi pitää kiinni pulautuksen aikana. Troijan sodassa nuoli osui kantapäähän ikävin seurauksin, ja nykyäänkin Akilleen kantapää on nimitys heikolle kohdalle.

Onneksi nyt ei tarvitse suojautua sotajoukkoja vastaan, vaan nujerrettavana on “vain” flunssa ja sen oireet.

 

Siankärsämö
Siankärsämö. (Otso: Oulu, Rantavainio, tienvarsi)

 

Joistakin punahattujen suvun (Echinacea) kasveista saadaan auringonhattu-uutteen nimellä apteekeissa ja luontaistuotekaupoissa myytävää tuttua rohdosta. Sen vaikutuksia on tutkittu paljonkin mm. Vogelin toimesta, joka on kaupallistanut rohdon ansiokkaasti.

Yleinen mauste, joka tunnetaan nimellä timjami, on tarha-ajuruoho (Thymus vulgaris). Ajuruohoista tämä laji on eniten käytetty mausteena, ja voimakkain. Se kasvaa puutarhassa Suomessakin, mutta saattaa menehtyä.

Nämä sanat muuten menevät aina sekaisin: thyme, thymus (suomalaisittain tyymus) ja typhus (suomalaisittain tyyfus). Poistetaan sekaannus! “Thyme” on englantia ja tarkoittaa timjamia. “Thymus” on latinaa ja englantia ja tarkoittaa kateenkorvaa. “Typhus” on englantia ja latinaa ja on taudin nimi, mutta minkä taudin, se riippuu aikakaudesta ja kirjoittajasta, ainakin pilkkukuume ja lavantauti ovat vaihtoehtoja. Lisäksi meillä suomalaisilla on ihan oma sekaannuksemme: timjamin näkee joskus kirjoitettuna virheellisesti “tinjami”... Johtunee siitä, että suomen kielessä on monia “nj”-äänneparin sisältäviä sanoja, mutta “mj”-äänneparia ei juurikaan.

Timjamin parhaan maun ajankohdasta on kahdenlaista tietoa: ennen kukintaa ja kukinnan aikaan. Timjami kasvaa villinä Etelä-Euroopassa, hyvin vettä läpäisevässä maassa tai kalkkikivisessä maassa. Puutarhassa timjami menestyy hyvin kummun päällä. Nurmiajuruoho (Thymus pulegioides) on sukua timjamille. Nurmiajuruohoa kasvaa jonkin verran villiintyneenä Suomessa.

Timjamihauduke, johon laitetaan sipulia ja inkivääriä, on hyvä flunssalääke. Timjami kuuluu huulikkukkaisiin (Lamiaceae). Timjami on “hengitysyrtti”, auttaa kaikenlaisiin hengitysvaioihin kuten hengahsitukseen, sykään, poistaa limaa. Myös kasvovetenä tai haavaumiin voit käyttää. Jalkaveteen sitä voi laittaa sienitulehdusta estämään. Joihinkin kölninveden resepteihinkin kuuluu timjamia.

Lehmus, Suomen lajistossa tarkemmin metsälehmus (Tilia cordata), on puuna rauhoittava. Kansainväliset tiedon mukaan lapset laitetaan joissakin maissa nukkumaan lehmuksen alle, koska puu antaa silloin hyvät unet. Lehmusten eli siipilehmusten suvun (Tilia) lajeihin voit tutustua Laji.fi-sivustolla. Lehmus on useissa mytologioissa pyhä puu.

Lehmuksen kukalla on monia vaikutuksia. Se tukee verenkiertoa ja myös saa aikaan hikoilua eli on hiostuslääke: kun flunssaisena tulee kylmä olo, niin juuri silloin kannattaa tätä yrttiä nauttia. Samoin lehmuksenkukka alentaa verenpainetta, kun se laajentaa hiussuonia. Se auttaa migreeniinkin juuri tuosta syystä. Lehmuksenkukka rauhoittaa illalla, ja sitä käytetään pelkotiloihin. Kannattaa kerätä vain kukoistavia, tuoreita kukkia, ei tuleentuneita. Lehmus kukkii Suomessa heinäkuussa.

Lehmuksen lehtiäkin voi syödä. Niitä voi käyttää salaatteihin tai kääryleihin. Lehmuksessa on myös lima-aineita.

Timjami ja lehmus ovat hyvä yhdistelmä immuunipuolustukselle. Yhdistelmää käytetään myös kurkun ja nielun rauhoitukseen puhetyön tekijöille.

 

Lehmus
Lehmuksen lehdet ovat herttamaisia eli sydämenmuotoisia. Pallerot eivät ole niitä kukkia vaan hedelmiä: kuva on otettu syksympänä, jolloin kukkien tilalle on jo tullut hedelmät. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Lehmus
Lehmus. Pitkä liuskamainen asia on suojuslehti, josta tulee myöhemmin hedelmien lenninsiipi. (Otso: Tampere, Lukonmäki, tienvarsi)

 

Heinäratamon (Plantago lanceolata) levinneisyys on vahvasti painottunut Etelä-Suomeen: kasvaa Ahvenanmaalla ja rannikolla. Saksankielinen nimi: der Spitzwegerich. Lehdet ovat kapeat.

Lehtiä käytetään keuhkoalueen sairauksiin, haavoihin kuten ratamoja yleensäkin, ötökänpuremiin, tätäkin on salvoissa, suun limakalvojen hoitoon käytetään myös. Saksassa tästä tehdään kiirastorstain keitto. Lima-aineiden ansiosta hyvä haavoihin ja limakalvoille, vähän kuin sukulaiskasvinsa psyllium.

 

Heinäratamo
Heinäratamo näyttää jonkin verran tutulta piharatamolta (lat.), mutta lehdet ovat kapeat ja kukinto on lyhyt, tiheä tähkä. (Tekijänoikeusvapaa kuva sivustolta iNaturalist)

 

Kuusesta eli metsäkuusesta (Picea abies) keväällä tai alkukesällä saatavat kuusenkerkät ovat terveellistä tavaraa. Kuusenkerkissä on haihtuvia terpeenejä, jotka ovat hyviä hyviä hengitysteille. Perinteinen resepti on kuusenkerkkäsiirappi, mutta kerkistä voi uuttaa vaikka alkoholiuutosta eli tinktuuraa tai syödä sellaisenaan. Kuvan kuusenkerkästä löydät havupuupostauksestamme.

 

Lähteet

 

 

 

 

 

Ruohokanukka (Cornus suecica) ei tule ehkä ensimmäisenä mieleen, jos pitäisi luetella kotimaisia marjakasveja. Ruohokanukka kukkii mustin kukin. Laji hämää katsojaansa, sillä sen kukintojen ympärillä on neljä valkoista lehteä, joita voisi luulla kukan terälehdiksi. Tämähän sopii joulukuun postaukseen, sillä joulutähti (Euphorbia pulcherrima) pelaa samanlaista peliä: näyttävänväriset lehdet joulutähden yläosassa eivät ole terälehtiä.

Ruohokanukan punaisia marjoja voi syödä, jos mitättömäksikin sanottu maku ei muodostu esteeksi. Älä kuitenkaan sekoita lajia punamarjaisiin myrkkykasveihin kuten oravanmarjaan (Maianthemum bifolium), josta erottaminen on helppoa lehtien avulla (oravanmarjan lehdet ovat herttamaisia ja asettuneet varrelle kierteisesti), ja toki olisi helppoa erottaa kukkienkin avulla (oravanmarjan kukinto on hieman tähkääkin muistuttava valkea terttu), mutta tietenkään marja-aikaan ei enää näy kukkia. Oravanmarjan lehti vilahtaa syötävien kukkien postauksessamme mutta ei tietenkään ole syötävä, se vain sattuu näkymään samassa kuvassa kuin käenkaali (Oxalis acetosella).

Kansanomaisena nimenä ruohokanukalle olen joskus kuullut sanan “sianmarja”. Kuten epävirallisten nimien kanssa yleensäkin, kannattaa olla tarkkana, ettei kuvittele tutun nimen tarkoittavan välttämättä sitä lajia, jota luulee sen tarkoittavan. Olen kuullut myös sianpuolukkaa (Arctostaphylos uva-ursi) sanottavan sianmarjaksi, ja varmaan Suomessa kasvaa muitakin “sianmarjoja” riippuen siitä, keneltä kysyy.

 

Ruohokanukka
Ruohokanukan mustat kukat kukinnoissa, joiden ympärillä neljä valkoista lehteä. Kasvupaikat ovat usein rannalla tai vaikkapa suon reunassa, mutta Pohjois-Suomessa myös esimerkiksi tunturikoivikoissa. (Otso: Pudasjärvi, Iso-Syöte, tunturi)

 

Ruohokanukka
Marjan läpimitta on noin 5 mm. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Ruohokanukka
Ruohokanukan lehdet ovat puikeita tai soikeita. Lehtiasento on vastakkainen, mutta latvan tuntumassa voi olla niin paljon lehtiä toistensa lähellä, että vastakkaisuuden huomaaminen on helpompaa hieman alempana varressa. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Ruohokanukka
Lehdet ovat ruohokanukalla (kuvassa) silposuonisia. Niin ovat kyllä oravanmarjallakin, joten tämä nimenomainen tuntomerkki ei ole erottava näiden lajien välillä. (Otso: Oulu, Letonniemi, metsäaukio)

 

Lähteet

 

 

 

Poimulehtien suku (Alchemilla) sisältää monta lajia, jotka näyttävät käytännössä lähes samoilta ja ovat onneksi kaikki yhtä syötäviä. Suomessa lajeja on kolmisenkymmentä. Lajien välinen vaihtelu on vähäistä, mutta muutokset ovat pitkäikäisiä, sillä poimulehtien siemenet eivät hedelmöity, joten mutaatioita lukuun ottamatta geneettinen vaihtelu ei pääse liiemmälti sekoittamaan eri sukupolvien perimää.

Lehden päälle kertyy usein kirkas vesipisara, mikä onkin poimulehden eräänlainen keliriippuvainen tuntomerkki. Pisara voi muodostua ilman sadettakin. Luontoportin kertoman mukaan muinaiset alkemistit arvelivat tuolla nesteellä olevan mitä huikeimpia vaikutuksia, ja alkemistinen vaikutus näkyy kasvisuvun nimessäkin. Mutta ellei ole satanut, onko tuo neste välttämättä aamukastetta? Ei ole! Se on usein tämän kasvin uumenista virtaavaa kudosnestettä. Joten täytyyhän siinä jotain erikoista olla...

Toiset lajit ovat karvaampia kuin toiset, joten kerätessä kannattaa maistella, mikä miellyttää eniten. Tässäkin pätee sääntö, että varjossa kasvavat lehdet ovat vähemmän karvaita kuin kuivalla peltonurmella kasvavat.

 

Poimulehti
Lehtilapa on pyöreä tai munuaismainen ja matalaan 5-11-liuskainen. Lehden reuna on pienihampainen. (Otso: Nurmes, Valtimo, piha)

 

Poimulehti
Nuoret poimulehdet nousevat maasta hauskoina tötteröinä. (Otso: Nurmes, Valtimo, piha)

 

Poimulehti
Poimulehti on varsin yleinen näky nurmikolla. (Otso: Äänekoski, keskusta)

 

Tunturipoimulehti
Tunturipoimulehti (Alchemilla alpina). (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Suppilopoimulehti
Suppilopoimulehti (Alchemilla cymatophylla). (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Poimulehden voidaan sanoa olevan naistenrohto, sillä se on luottoyrtti naistentaudeissa. Sitä kannattaa kokeilla epämääräisiin valkovuoto-ongelmiin ja toistuviin hiivatulehduksiin sekä synnytyksen jälkeisiin vaivoihin.

 

Lähteet

 

 

Ylimääräisiä vastaväittäjiä ei ilmaantunut 11.11.2020 kello 11.11 mennessä, joten aikaikkuna on sulkeutunut. Vastaväittäjä Kaitsun suosituksen mukaisesti Blogiyliopiston rohtologian tiedekunnan tiedekuntaneuvosto on kokouksessaan tällä päivämäärällä päättänyt, että väitös hyväksytään ja rohtologian tohtorin arvo myönnetään väittelijä Otsolle.

Onnittelut! Karonkkaa odotellessa...

Lämpimästi kehotamme, että te kaikki teette erilaisia kokeita mahlalla. Voitte kokeilla eri puulajeja ja eri puuyksilöitä sekä eri olosuhteissa kerättyjä mahlanäytteitä. Kun olette tuottaneet uutta kokeellista tietoa, jakakaa se esimerkiksi netissä meidän ja muun tiedeyleisön kanssa!

 

Rohtologian alan väitös, arvoisana vastaväittäjänä hapatuksen prosessori Kaitsu ja väittelijänä rohtologian maisteri Otso, pidettiin 26.10.2020 Blogiyliopiston Rohtologian laitoksella. Kustoksena toimi väitöstyön ohjaaja, rohtologian professori Hanna. Tästä arvokkaasta tilaisuudesta on valittuja poimintoja alla. Pyydämme huomaamaan, että Teillä, arvoisat lukijat, on 11.11.2020 kello 11.11 asti aikaa toimia ylimääräisenä vastaväittäjänä! Siksi pyydämme Teitä perehtymään väitösmateriaaliin (1, 2, 3) ja esittämään mahdolliset kysymykset ennen aikarajan umpeutumista tämän blogipostauksen kommenttilaatikossa.

Tieteelliset väitökset ovat avoimia tilaisuuksia ja kuka tahansa voi niitä tulla katsomaan, myös toimimaan ylimääräisenä vastaväittäjänä. Tiede perustuu avoimuuteen. Lisäksi kuten myös nauhoitteissa toivotetaan, uudet tutkijat ovat erittäin tervetulleita tekemään mahlatutkimusta.

 

Miljöö
Väitöstilaisuuden miljöö.

 

Hetki ennen tilaisuuden alkua
Hetki ennen tilaisuuden alkua.

 

Kustos piti väitöstilaisuudessa avauspuheenvuoron.

 

Väittelijä piti vapaamuotoisen lectio praecursoria -esityksen aiheesta mahla. Lection tarkoitus on herätellä mielenkiintoa yleisössä ja toimia kansantajuisena esityksenä tutkitusta aiheesta.

 

Ote videotallenteesta kertoo ehkä enemmän kuin N+1 sanaa.

 

Vastaväittäjä aloitti varsinaisen väitösosuuden toteamalla tutkimusaiheen merkityksen.

 

Laajempaakin mahla-aiheen käsittelyä vastaväittäjä olisi mielellään seurannut.

 

Ensimmäiset kysymykset saattavat olla hyvinkin yleisluontoisia ennen kuin tarkempiin tieteellisiin kysymyksiin päästään, mistä seuraava on esimerkki. Väittelijä vastauksessaan sivuaa myös tutkitun aihepiirin yhteiskunnallista merkitystä: omavaraisuus elämäntapana, vaikkapa mahlankeruun muodossa, on hyväksi niin ihmiselle kuin ympäristöllekin.

 

Mahlan säilytys erilaisilla menetelmillä herätti kysymyksiä. Väittelijä mainitsi havainnon, että mahla säilyy paremmin kuin usein kuulee kerrottavan. Hapattaminen mainittiin oivana keinona pitempiaikaiseen säilytykseen ja väittelijä esitteli väitöstilaisuudessa mukana pullossa ollutta, mahlasta hapattamalla tehtyä "simaa".

 

Vastaväittäjä kysyi hiiva-aiheisen kysymyksen, johon vastaväittäjällä ei ollut valmiuksia vastata kovinkaan syvällisesti. Mutta koska vastaväittäjä Kaitsu esittää kysymyksen koko tiedeyhteisölle, juuri sinulla, arvoisa lukija, on mahdollisuus tarjota vastaus kysymykseen. Kustos ei voinut tietenkään kommentoida kysymystä väitöksen aikana, mutta hänellä on tutkimustaustansa ansiosta tietoja hiivoista.

 

Mahlan tiheyden merkitys väännettiin rautalangasta.

 

Aromikkuuden havaittu yhteys suurempaan mitattuun tiheyteen tuli mainituksi.

 

Välillä väittelijän vastaukset olivat hyvinkin ympäripyöreitä.

 

Uusia tutkijoita toivotettiin tervetulleiksi mukaan globaaliin mahlatutkimusyhteisöön.

 

Lukuisien tekijöiden vaikutusta mahlan ominaisuuksiin käsiteltiin. Kysymys oli niin moniulotteinen ja monimutkainen, että sen alkupuolen asiat unohtuivat vastattaessa. Väittelijä myös mainitsi sen tutkimustyössä huomiotta jätetyn seikan, että mahlan virtaus luontaisesti tyrehtyy jonkin ajan kuluessa reiän poraamisesta, mikä on todennäköisesti vaikuttanut tutkimuksessa mitattuun mahlan saantoon. Toisaalta väittelijä unohti mainita mm. sellaisen seikan, että mahla virtaa paremmin päivällä kuin yöllä, vaikka tämä oli tutkimuksessa mittausten kautta havaittu. Ultraviolettisäteistä mainitseminen taisi hämmentää väittelijää, vaikka hän oli kustoksen kanssa pohtinut valon ja mahlan virtaavuuden korrelaatiota. Itsestäänselvyyksiä luettelemalla väittelijä sai vastausta pidennettyä keinotekoisesti, kun yritti samalla kuumeisesti pohtia sopivia vastauksia vastaväittäjän esittämään kysymyspatteriin.

 

Onko rauduskoivulla ja hieskoivulla mahlan suhteen joitain selviä eroja? Tieteellinen, liian pitkällemenevien päätelmien välttämistä korostava esitystapa salli mainittavan tosiasioina vain tosiasioiksi mielletyt väitteet.

 

Välillä päästiin kuulemaan järkevienkin tulosten esittelyä.

 

Jatkotutkimusta peräänkuulutettiin. Väittelijä mainitsi eri leveyspiireiltä saatavien tulosten vertailun kiinnostavana tutkimusmahdollisuutena.

 

Jatkotutkimukselle annettiin lisäpontta. Muiden muassa ympäristön lämpötilan ja koivun todellisen tai näennäisen iän vaikutuksia mahlan ominaisuuksiin pohdittiin jatkotutkimusaiheina.

 

Tekniset häiriöt olivat omiaan luomaan kysymysten ja vastausten vaihtoon ylimääräistä aprikointia aiheuttavia tilanteita. Nykyään (huomatkaa, vuosi 2020) väitöstilaisuuksia todellakin usein järjestetään etäyhteydellä.

 

Arvoisa vastaväittäjä ehdottaa väitöksen hyväksymistä. Kustos pyytää arvoisia lukijoita toimimaan ylimääräisinä vastaväittäjinä. Takaraja kysymyksille on 11.11.2020 kello 11.11 ja kysymysten antoväylä on tämän postauksen kommenttilaatikko.

 

Varsinainen väitös on takana, ja hapatetulla mahlalla kilistellään vapautuneissa tunnelmissa.

 

Jälkikeskustelussa kustos ja vastaväittäjä vaihtoivat ajatuksia tieteenalansa asiantuntijoina.

 

 

 

Nyt hartaana. Pihlaja (Sorbus aucuparia) on suomalaisten muinainen pyhä puu, johon on viittauksia mm. Kalevalassa.

Noita sie kovin varaja pihlajaisia pihalla!

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa,

pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät,

joilla neittä neuvotahan, orpoa opetetahan

nuoren miehen mieltä myöten, sulhosen syäntä myöten.

Sorbus-suvussa on monenlaisia pihlajia, mutta tämä kotimainen tilhien suosikki on lähteestä riippuen suoraan nimetty kotipihlajaksi, tai, kuten Luontoportissa asia esitetään, "kotipihlaja" on nimitys alalajille etelänkotipihlaja (ssp. aucuparia) ja erikseen on alalaji pohjanpihlaja eli pohjankotipihlaja (ssp. glabrata).

Kotipihassa pihlaja kasvaa Kalevalassakin jopa useassa kohdassa, joista tässä yksi:

Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi!

Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi!

Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

Jääpä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi!

Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

 

Pihlaja
Pihlajan lehdet ovat parilehdykkäisiä ja terävästi sahalaitaisia. (Otso: Oulu, Linnanmaa, piha)

 

Pihlaja
Kuten kukista voi arvata, pihlaja kuuluu ruusukasvien (Rosaceae) heimoon. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Pihlaja
Pihlajan marjat ovat linnuille tärkeitä. Ihmisetkin voivat niistä tehdä vaikka hyytelöä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, piha)

 

Pihlaja
Pihlajan lehtisilmu. (Otso: Helsinki, Pasila, puisto)

 

Pihlaja
Pihlajan lehtiä ilmestymässä silmuistaan. (Otso: Valtimo, piha)

 

Pihlaja-angervo
Tämä ei ole pihlaja vaan kiusallisen vaikeasti hävitettävä viitapihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) tai lyhyemmin pihlaja-angervo, josta Vieraslajit.fi kertoo, että “lehdet ja kukat sisältävät suuria määriä myrkyllistä sinihappoa”, joka saattaa esimerkiksi vaikeuttaa kotimaisen hajottajaeliöstön toimintaa pihlaja-angervon kasvupaikoilla. Laji on ohimennen mainittu myös eräässä aiemmassa postauksessamme. (Otso: Oulu, Linnanmaa, piha)

 

Vaikka pihlaja ei ole rakennuspuuna tunnettu, löytyy sillekin käyttökohteensa. Solovetskin luostarissa sain kuulla metallittoman rakentamisen perinnetiedon, että kupolien kattopaanut ovat haapaa ja niiden kiinnitysnaulat pihlajaa. Taipuisuutensa ja kestävyytensä ansiosta pihlajaa on käytetty esimerkiksi haravan piikeissä.

Pihlajanmarjaa kerätessä kannattaa huomata, että eri puuyksilöissä voi olla suuria eroja marjojen happamuudessa. Maistamalla löytyvät nämä makeammat rodut. Eräs jalostettu pihlajarotu (Sorbus aucuparia var. moravica tai var. dulcis) marjoo erityisen makeita ja suuria epähedelmiä. Pakkasen puraistessa myös kotipihlajan marjat makeutuvat, kun niistä hajoaa omenahappoa ja parkkiaineita.

Maistahan keväällä pihlajan lehtisilmuja, niin saat yllättyä niiden aromikkaasta karvasmantelimaisesta mausta. Ne käyvät hiostettuina ja/tai kuivattuna teeaineksiksi tai maustamaan vaikkapa salaatteja.

Rohtona on pihlajanmarjaa käytetty reumatismiin ja keuhkovikoihin. Marjoilla saattaa olla lievä ulostava ja virtsaneritystä lisäävä vaikutus.

 

Lähteet

  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat, s. 126-131. 10. painos, WSOY, 1981.

Mäkikuisma (Hypericum perforatum) kasvaa lähinnä Etelä-Suomessa hajaesiintymiä lukuun ottamatta, mutta lajipari särmäkuismaa (Hypericum maculatum) esiintyy Jyväskylän ja Kuopion korkeuksillakin. Pyhimyksenkin mukaan tätä yrttiä nimetään: mäkikuisman englanninkielinen nimi on St. John's wort.

Mäkikuisman lehdissä näyttää olevan reikiä, jotka helpoimmin huomaa valoa vasten katsomalla. Ne ovat oikeasti kuultotäpliä, mikä käytännössä tarkoittaa haihtuvaa öljyä sisältäviä kohtia lehdessä. Sekä mäkikuismalla että särmäkuismalla on lehdissään pikitäpliä eli tummia pieniä pilkkuja, mutta vain mäkikuismalla on kuultotäpliä. Rei'itettyyn tai lävistettyyn viittaakin latinankielisen nimen osa perforatum.

 

Mäkikuisma
Mäkikuisma. Mäkikuisman luontaiset kasvupaikat ovat särmäkuisman niitty-laidun-tienreuna-tyyppisiin kasvupaikkoihin verrattuina kivisempiä ja mäkisempiä, kuten kasvin nimestäkin voi arvata. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Mäkikuisma
Mäkikuisman lehtien kuultotäplät näkyvät valoa vasten helposti. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Mäkikuisma
Mäkikuisman kukinnot (kuvassa, ks. huomautus alla) ovat yleensä runsaammassa viuhkossa kuin särmäkuisman kukinnot. Kummallakin lajilla heteet ovat runsaslukuiset ja yhdistyneet kolmeksi kimpuksi. Yllättävän leveät verholehdet tällä yksilöllä. Mäkikuisman verholehtien pitäisi olla melkoisen kapeita, mutta mäkikuismaksi tämä oli puutarhassa merkattu, joten olisiko sitten kyseessä lajinsisäinen vaihtelu? Voit halutessasi vertailla Luontoportin lajitunnistuskuvia mäkikuismasivulla ja särmäkuismasivulla. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Mäkikuisma
Kuvassa näkyy toinen mäkikuisman varren särmistä. Särmäkuisman varressa on neljä särmää, kun mäkikuismalla on vain kaksi. Kokeilin lajien varsia sormilla ja hämäävästi vähemmän särmäinen varsi (mäkikuisman siis) tuntui jopa särmikkäämmältä. Varmaankin kyseessä on sama ilmiö kuin fakiirin neulavuoteessa: kun teräviä kohtia on enemmän mutta hyvin lähellä toisiaan, aistittu terävyys on vähäisempi. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Särmäkuisma
Särmäkuisman varsi ja lehtiä. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Särmäkuisma
Särmäkuisman kukinnossa (kuvassa) on viisi keltaista terälehteä ja viisi verholehteä. Niin on kyllä mäkikuismankin kukinnossa. Samoin molemmilla lajeilla voi olla pikitäpliä ja/tai pikijuovia terälehdissään. Mäkikuisman kukintojen verholehdet kuitenkin ovat suipompia kuin särmäkuisman melko pyöreäkärkiset, leveämmät verholehdet. (Otso: Oulu, Linnanmaa, kasvitieteellinen puutarha)

 

Molempia kuismalajeja on rohdoksina käytetty. Luontoportti varoittaa: "Mäkikuisma on särmäkuismaa myrkyllisempi, joten sitä ei kannata rohdoksi keräillä." Tämä varoitus rajoittanee omin päin annostelua, sillä mäkikuismalla on todettu olevan tehoa mm. masennuksen hoidossa, jolloin myös haittavaikutuksia helposti ilmenee. Näin Rohtokasviokin kehottaa turvautumaan apteekin rohdospuoleen, jos mäkikuismaa aikoo käyttää. Masennuksen ohella kuismalla on hoidettu haavoja, palovammoja, lihaskipuja ja unettomuutta.

Ulkoisen käytön annoksen titraus ei ole niin tarkkaa, joten uskaltaisin käyttää kuismaa hauteissa. Rautavaara (s. 65) tietää kuismahaudetta käytetyn "varsinkin ulkonaisesti paiseitten ja tulehdusten hautomiseen".

Mäkikuisma vähentää useiden lääkkeiden tehoa. Tämä ominaisuus selittyy sillä, että se kiihdyttää (indusoi) maksan metaboliaentsyymejä, erityisesti CYP3A4-entsyymiä, jotka hajoittavat myös useita lääkeaineita. Tällaisia lääkeaineita on jopa 150 erilaista, joiden joukossa  mm. ehkäisyvalmisteet, jotkin antipsykootit, useat masennuslääkkeet ja kalsiumkanavan estäjät (yleinen verenpainelääke). Näinpä kannattaa varmistua apteekissa tai lääkärissä oman lääkityksensä kanssa siitä, ettei yhteisvaikutuksia ole.

Mäkikuismauute on yleisesti ottaen hyvin siedetty. Haittavaikutuksina on raportoitu ruuansulatuskanavan häiriöitä, ihoreaktioita, väsymystä ja hermostuneisuutta. Hyvin suuret annokset voivat aiheuttaa valoherkkyyttä varsinkin vaaleaihoisilla henkilöillä altistuttaessa voimakkaalle auringonvalolle.

Kuismankukkia voi käyttää myös värjäyksessä antamaan punertavaa sävyä.

 

Lähteet

  • Hyperiforce Nova -valmisteyhteenveto, A. Vogel, 2012.
  • Luontoportti. URL: www.luontoportti.fi
  • Rautavaara T.: Mihin kasvimme kelpaavat. 10. painos, WSOY, 1981.